Season 2

Toisella kaudella Clementine ylennetään pelattavaksi hahmoksi. All That Remains ‑aloitusjakso käynnistyy iloisissa merkeissä, sillä Clem on onnistunut löytämään jälleen ykköskaudella esitellyn Christan ja Omidin, jotka ovat hahmogallerian normaalimmasta ja täysjärkisimmästä päästä. Turvallisuuden tunteen saa kuitenkin hylätä muutamassa minuutissa, kun Clementine ajautuu jälleen omille teilleen rosvojoukon hyökkäyksen seurauksena. Jo ensimmäisessä jaksossa tutustutaan metsämökissä asustelevaan yhteisöön, joka ei suostu ensiksi auttamaan haavan puhdistusta ja tikkausta tarvitsevaa Clementineä. Kun Clementine onnistuu luomaan ryhmään luottamussuhteen, joutuu joukkio heti hankaluuksiin toisen kommuunin johtajan kanssa, ja zombit ja aseet ottavat tietysti myös osansa.

Uusi matkajoukko on tavallaan myös kakkoskauden suurin ongelma. Pelaajan odotetaan välittävän uusista tuttavuuksista heti ensimmäisen episodin lopusta alkaen, vaikka henkilöistä ei ole selvinnyt juuri ammattia kiinnostavampia tietoja. Kaiken lisäksi ykköskauden lopussa tarkoituksella hämärissä olosuhteissa ulos kirjoitettu fanisuosikki Kenny tekee paluun jo aikaisessa vaiheessa. Pelissä on useita tilanteita, joissa kannatettavana on joko Kennyn tai uusien kasvojen ideoita. Päädyin lähes aina lämpimän mutta äkkipikaisen Kennyn puolelle, kuten myös enemmistö muista pelaajista vaikutti tehneen osan lopussa paljastettavien tilastojen mukaan. Vai luottaisitko sinä enemmän nyhverömäiseen porukkaan, joka vielä hetki sitten syytti sinua valehtelusta eikä jaa tietoa omasta historiastaan avoimesti?

Seuraavilla kausilla jatkuva juonikuvio käynnistyy kunnolla vasta Above the Law ‑nimisessä kolmosepisodissa, jossa taustalla häärännyt Carver-pahis pääsee kunnolla vauhtiin. Siinä Clementine uusine ystävineen viedään Carverin autoritäärisesti johtamaan linnoitukseen, koska Carver kuvittelee olevansa ryhmään kuuluvan raskaana olevan naisen lapsen isä. Michael Madsenin loistavasti näyttelemä tyranni lakaistaan lopulta yllättävän nopeasti maton alle, mutta hahmon teot ja sanat vaikuttavat nuoreen Clementineen pysyvästi. Clementinestä tulee lopulta Alvin Junioriksi (AJ) kutsuttavan pojan adoptiovanhempi, mutta selviytyminen ei luonnollisesti muutu yhtään helpommaksi ravintoa tarvitsevan vauvan kanssa, ja lisäksi eri tahot tarjoavat vuorotellen toinen toistaan erikoisempia kasvatusvinkkejä.

Season 2 jatkaa pelimekaanisesti ensimmäisen pelin linjalla, pieniä käyttöliittymän viilauksia lukuun ottamatta. Leetä jää ikävä, mutta aluksi avuttomasta Clementinestä kasvaa lopulta vastuuntuntoinen johtajanalku. Kokonaisuutena kakkoskausi on kuitenkin selvästi ykköstä heikommin käsikirjoitettu ja ohjattu. Esimerkiksi alun kohtaamisessa koiran kanssa olisi ollut aineksia pidempään ja moraalit kyseenalaistavaan episodiin. Välillä sivuhahmot järjestävät täysin järjettömiä tempauksia (ainakaan suomalaiset eivät säntäile joukolla heikoille jäille), ja viidestä erilaisesta loppuratkaisusta ainoastaan kaksi päättyy koskettavalla ja tyydyttävällä tavalla. Vaihteleva laatu selittyy lähes jokaisessa osassa muuttuvilla ohjaaja- ja käsikirjoittajakokoonpanoilla, sillä nopea julkaisutahti pakotti Telltalen työstämään jaksoja yhtäaikaisesti. Ensimmäisen pelin parhaista hetkistä pitkälti vastannut Sean Vanaman jätti Telltalen ennen kakkoskauden valmistumista ja perusti Firewatchin kehittäneen Campo Santon.

The Walking Dead: Michonne

Toisen kauden jälkeen julkaistu kolmiosainen minitarina kertoo sarjakuvissa ja tv-sarjassa katanan kanssa viuhuvasta Michonnesta, jonka äänenä toimii alkuperäisen näyttelijän sijaan muun muassa Orange Is the New Blackistä tuttu Samira Wiley. Wileyn ääni sopii kuitenkin hahmolle hyvin. Peli sijoittuu sarjakuvissa ohitettuun aikaan, jolloin yksi sarjan kovaluonteisimmista naisista ei liikkunut Rickin ryhmässä ja taisteli lapsiaan esittävien hallusinaatioiden kanssa. Michonne on toiminnan ystävä myös Telltalen pelissä, ja episodien parasta antia ovatkin hidastetut tapot ja zombien päiden katkomiset. Sisällöllisesti pelit eivät tarjoa oikeastaan mitään muista osista poikkeavaa, mitä nyt valehtelun syitä ja seurauksia pohditaan tavallista enemmän, ja yllättäen ruudulle ponnahtavat harhanäyt säikyttelevät aluksi.

Spin-offin voi halutessaan skipata kokonaan, jos Michonne ei ole hahmona tuttu tai kuulu omiin suosikkeihin. Jaksot eivät myöskään liity lainkaan Clementinen tarinaan, eikä niissä esiinny muista peleistä tuttuja hahmoja.

Season 3: A New Frontier

A New Frontier ‑lisänimeä kantavan kauden teemana on perhe. Pääosassa ei ole yllättäen Clementine vaan baseball-liigasta ulos potkittu huippupelaaja Javier ”Javi” Garcia. Javilla ei ole omia lapsia, mutta tiiviit siteet lähisukulaisiin ovat nuorelle latinomiehelle tärkeitä. Zombiepidemian käynnistymisen jälkeen naiivista Javista tulee eräänlainen uusi perheen pää kadonneen sotilasveljen tyttöystävälle ja lapsille. Tie vie lopulta myös teini-ikäiseksi kasvaneen Clementinen luokse, joka kulkee jälleen yksin AJ:n menetettyään. Pelissä nähdään runsaasti takaumia sekä Javin että Clemin menneisyydestä, mutta kyseessä on silti enemmän Javin tarina, Clementinen toimiessa oikeana kätenä. Lisäksi kaudella sukelletaan syvemmälle jengisotien ja erilaisten johtamistyylien maailmaan.

Todennäköisesti Telltalella oli tässä vaiheessa vielä ajatuksena laajentaa pelisarjaa uusien hahmojen näkökulmasta kerrottavilla tarinoilla, mutta kokeilu päättyi tähän, eikä yksikään kolmoskauden uusista tähdistä esiinny enää neljännellä kaudella. ”Ammunko vai en?” ‑kysymykset eivät enää riitä, vain muutama juonenkäänne on oikeasti yllättävä, ja koskettavimmat kohtaukset muistuttavat liikaa aiempien tuotantokausien tapahtumia. Clementinen oma operaatio AJ:n pelastamiseksi ei etene käytännössä lainkaan, mutta peliä ei voi täysin ohittaakaan kakkoskauden erilaiset loput yhteen nitovien takaumien vuoksi.

Telltale teki kolmatta kautta varten pieniä uudistuksia pelimoottoriin, joten hahmojen kasvot näyttävät aiempaa nätimmiltä, mutta jo ensimmäisellä kaudella ajoittain esille nousseet töksähtelevät leikkaukset ovat edelleen osa peliä.

The Final Season

Neljänteen ja viimeiseen tuotantokauteen liittyy paljon draamaa. Telltale Games ajautui hiljalleen talousvaikeuksiin lisenssien rohmuamisen, päällekäisten projektien ja ennen kaikkea huonon johtamisen seurauksena. Neliosaisen pelin kahden ensimmäisen episodin julkaisun jälkeen studio pisti lapun luukulle, ja pitkään näytti siltä, ettei Clementinen tarinaa viedä loppuun lainkaan. Onneksi tekijätiimin otti siipiensä suojaan Skybound Games, joka oli tehnyt Telltalen kanssa yhteistyötä aiemminkin. Julkaisuaikataulu venyi muutamalla kuukaudella, mutta kaikki osat saatiin lopulta ulos. Julkaisijan vaihdos ei näy edes laatueroina episodien välillä.

Telltale otti opiksi kolmoskauden kritiikistä ja nosti Clementinen ja AJ:n jälleen pääosaan. Mikäli pelaamisen aloittaa suoraan The Final Seasonista, käydään aiempien kausien merkittävimmät valinnat ensiksi läpi pikaisesti. Ensimmäistä episodia edeltää jälleen pieni aikahyppy, joten The Final Seasonin Clementine kolkuttelee jo aikuisuuden porttia ja AJ on kasvanut esikouluikään. Varsinaisena pelattavana hahmona toimii Clem, joka yrittää Leeltä saamillaan neuvoilla opettaa itsestään välillä liikoja luulevan AJ:n selviytymään. AJ kuuntelee jatkuvasti, esittää kysymyksiä ja matkii Clementinen käytöstä. Ratkaisevasti AJ:n persoonaa muovaavia päätöksiä on vain muutama per episodi, mutta lähes jokaiseen vinkkiin palataan jossain vaiheessa, joten pojalle ei tee mieli syöttää puuta heinää. Samalla lapsen pitäisi muistaa antaa olla myös lapsi kaiken kamaluuden keskellä.

Viimeisen kauden aloitusjaksossa Clem ja AJ päätyvät ongelmanuorten asuttamalle entiselle oppilaitokselle. Asetelma on mielenkiintoinen, koska lasten välillä on erilainen ryhmädynamiikka kuin aikuisilla, ja uudet tulokkaat Clementine ja AJ aiheuttavat kuohuntaa kokeneempina selviytyjinä. Ensimmäinen episodi on omaan makuuni liian ohjaileva, sillä pelissä on pitkiä pätkiä, joissa hahmot vain puhuvat ilman, että pelaaja voi itse vaikuttaa keskustelun kulkuun. Pelaaja ei voi myöskään kunnolla kieltäytyä kouluun asettumisesta, mikä sotii hieman Leen ”pysy liikkeessä” ‑neuvoa vastaan. Onneksi dialogivaihtoehtoja on jälleen runsaammin Suffer the Children ‑episodista alkaen.

Toimintaosuudet kokevat viimeisellä kaudella muutoksen, sillä avoin point-and-click-näkymä vaihtuu Clementinen selän taakse lukittuun kamerakulmaan. Uudistus tarkoittaa sitä, ettei pelissä ole enää oikean järjestyksen selvittämistä ja kevyttä pähkäilyä vaativaa esineiden käyttöä, vaan vastaan tulevat tavarat vain napataan talteen. Toisaalta kamppailuihin ja nappien rämpyttämiseen on helpompaa varautua kameran liikkuessa vain vähän, ja joitain keräilyesineitä voi asettaa myös näytille Clementinen ja AJ:n huoneeseen. Uudistus maistuu vähän väkinäiseltä, sillä nuohottavien alueiden koko ei kasva merkittävästi, eikä liikkuminen ole yhtään sulavampaa kulkuväylien ollessa ahtaita.

Toisessa jaksossa tutustutaan kauden pääpahikseen, joka on Clementinen menneisyydestä tuttu henkilö. Muuten aiemmilta kausilta tuttuja hahmoja ei pelissä enää nähdä, mikä on sääli, sillä monien suosikkien kohtalot jäävät arvoituksiksi. Koululaisten joukossa on muutama syvällisempi hahmo, joiden suuntaan yritetään vihjailla myös romanttisessa mielessä, mutta vähäsanaisimmista ärsytyksen kohteista ei pääse millään eroon, vaikka mitä tekisi. Kaikki neloskauden jaksot ovat yli kaksituntisia, mutta aikaa ei onneksi kuluteta liikaa teinidraamailuun. Toisessa ja kolmannessa episodissa on pari ylipitkää rupattelukohtausta latistamassa jännitystä, mutta vastaavasti päätöskaudella nostetaan onnistuneesti esiin filosofisiakin aiheita. Erityisesti keskustelut James-nimisen sivuhahmon kanssa lapsisotilaista ja siitä, onko elävissä kuolleissa enää mitään inhimillisyyttä jäljellä, saavat pohtimaan kahdesti AJ:n tulevaisuutta. Tällaiset harvemmin videopeleissä käsiteltävät moraalikysymykset ovat syy sille, miksi innostuin aikoinaan myös The Walking Deadin ensimmäisestä kaudesta.

Tarinan olisi voinut päättää monilla tavoilla, ja se olisi voinut mennä myös pahasti pieleen. Vaikka lopun lähestymisellä kiusoitellaan jo Done Running ‑ykkösosasta alkaen, onnistuu se silti yllättämään vielä yhdellä käänteellä. Lopulle on erilaisia variaatioita riippuen eloon jäävistä hahmoista, mutta mitään ei jätetä kuitenkaan avoimeksi tai tulkinnan varaan. The Final Season ei ole aivan ykköskauden veroinen yllättäjä, mutta se sisältää useita kauniita ja tyylikkäästi ohjattuja hetkiä. Luojan kiitos, että sarja saatiin saatettua arvokkaasti maaliin.

Yhteenveto

The Walking Dead ei ollut syy Telltalen tuhoon, mutta on hieman ironista, että pelisarja, jolla kalifornialaisstudio loi maailmanmaineensa, uhkasi jäädä kesken kaikkein tärkeimmällä hetkellä. Suosittelen kaikkia pelihistoriasta riippumatta kahlaamaan ainakin vuoristoratamaisia tunteita herättävän Season 1:n läpi. Aikuisempaan makuun soveltuva tarina puhuttelee erityisesti kaikkia isiä ja äitejä, ja lyhyen, episodipohjaisen rakenteen ansiosta pelille ei tarvitse varata koko päivää kalenterista. Kilpailullisten ja toimintapainotteisten pelien ystäville The Walking Dead todistaa taas, että joskus pelkkä interaktiivinen juoni riittää kantamaan videopeliä. Jos sarjaan jää koukkuun, ei kaikkien kausien hankkiminen käy lompakolle liikaa, eikä pelialustallakaan ole väliä.

Hyvää:
– Tapa luoda jännitystä
– Lopetukset
– Ääninäyttelijät

Huonoa:
– Ohjauksen ja käsikirjoituksen taso heittelehtii