Arvostelussa Stray Gods: A Roleplaying Musical

Jumalainen musikaali

Jumalat elävät keskuudessamme. He ovat olleet täällä koko ajan, läpi aikakausien, piilossa joukossamme. Ja nyt sinusta tulee yksi heistä. Summerfall Studiosin Stray Gods: A Roleplaying Musical asettaa kreikkalaisen mytologian jumalhahmot nykyaikaan ja pyrkii tarjoamaan pelaajalle (rooli)pelattavan musiikkinäytelmän. Eeppisiä seikkailuja on siis syytä odottaa, mutta onko vire kohdillaan, vai sammuuko parrasvalojen loiste?

Pelaaja ohjastaa Gracea, ystävänsä bändissä laulavaa korkeakoulupudokasta, joka tapaa eräänä kohtalokkaana iltana salaperäisen Calliopen. Calliope ilmestyy myöhemmin Gracen kotiin kuolettavasti haavoittuneena, ja vieras paljastuu antiikin tarujen muusaksi. Muusan kuolematon sielu siirtyy Graceen, ja hänestä tulee Idoli, muinaisten tarujen jumala. Muut Idolit eivät katso ystävänsä kuolemaa hyvällä, ja Gracella on vain viikko aikaa selvittää, kuka oikein murhasi Calliopen.

Pelin alaotsikko, ”A Roleplaying Musical” on hieman harhaanjohtava, sillä kyseessä on aika suoraviivainen visual novel, tai vielä tarkemmin Telltale-tyylinen tarina, mutta ilman reaktiotestejä ja pelihahmon liikuttamista 3D-ympäristöissä. Pelin alussa Gracelle valitaan yksi kolmesta luonteenpiirteestä: aggressiivinen ja itsevarma Kickass, rauhallinen ja empaattinen Charming tai nokkela ja juonikas Clever. Luonteenpiirteen valitsemalla avautuu uusia keskusteluvaihtoehtoja, ja vastaavasti hylättyjen tyyppien vaihtoehdot lukitaan pois. Tässäkin toistuu Telltalen kulta-ajan dikotomia: valinnoilla on hieman merkitystä siihen, mitä pelissä tapahtuu ja miten Gracen ja muiden hahmojen suhteet kehittyvät, mutta tarinan pääkäänteet ja musikaalikohdat pysyvät kaikesta huolimatta samoina.

Tarina etenee päivittäin lokaatiosta toiseen siirtymällä. Kohteissa jututetaan muita Idoleita ja etsitään vihjeitä Calliopen murhasta. ”Pelattavaa” on vielä tavallista visual noveliakin vähemmän: dialogi- ja kohtevalintojen lisäksi peliliikkeitä ei yksinkertaisesti ole. Pelillisten elementtien ollessa kovin pieniä, nojaa Stray Gods enemmän musiikkiin, hahmoihin ja tarinaan.

Visual noveliksi puitteet ovat kohtuullisella mallilla: taidetyyli on mielekäs ja ääninäyttelijöihin lukeutuu isoja nimiä Troy Bakerista Ashley Johnsoniin ja päähenkilöä tulkitsevaan Laura Baileyyn. Switchillä parrasvalojen loiste on tosin kaukana, sillä grafiikka on oudon sumuista ja epätarkkaa. Tämä on erityisen hämmentävää, sillä grafiikka on muutamien 3D-taustojen ohella pelkkiä 2D-stillkuvia, joiden ei pitäisi olla erityisen raskaita käsiteltäviä edes Switchin iäkkäälle raudalle. Peli onnistui myös kaatumaan useamman kerran reilut viisi tuntia kestäneen kaikki nurkat nuohotaan -läpipeluun aikana.

Pelin myyntivaltti on lupaus musikaalista, ja musiikkinumeroita onkin reippaasti. Gracen uudet muusan voimat aiheuttavat spontaaneja laulukohtauksia kriittisillä hetkillä, ja musikaalinumerot sopivatkin hyvin juoneen. Säveltäjänä toimii indiehitti Journeyn musiikeista vastannut Austin Wintory, mutta jokin ei osu aivan kohdalleen. Mukaan mahtuu yksittäisiä helmiä, kuten avausnumero Adrift tai Afroditen riipivä The Ritual, mutta kokonaisuutena musikaalinumeroista puuttuu kokonaisuuden tuntu ja ajatus. Lyriikoiden rytmitys ei istu kappaleiden tunnelmaan ja sanomaan, ja välillä tuntuu, että musiikkia on mukana lähinnä sen takia, että sitä on luvattu pelaajille. Jokaisesta kappaleesta on mukana useampi versio valintojen mukaan muuttuvilla lyriikoilla, mutta itse ääninäyttelijät suoriutuvat lauluosuuksista hieman vaihtelevasti. Yksikään kappale ei jää pidempään kuunteluun tai edes korvamadoksi päähän soimaan.

Jos musiikki ei säväytä, miten on tarinan laita? Noh, kyseessä ei ole mikään vuosisadan eepos. Tavallisissa keskusteluissa roolisuoritukset ovat oikein osuvia, ja erityisiä kehuja ansaitsevat Rahul Kohlin herkkä ja lemmenkipeä Asterion sekä Mary Elizabeth McGlynnin säälimätön ja voimakas Persephone.

Hahmot on myös kirjoitettu mielenkiintoisiksi ja monipuolisiksi, ja jumalat ja tavalliset kuolevaiset tuntuvat toisistaan poikkeavilta rooleilta. Hahmoihin ja niiden välisiin romansseihin kannattaakin keskittyä, sillä Calliopen murhan selvittely ja jumalten oikkuilu tuovat mukaan kivoja sävyjä, vaikka loppuratkaisu onkin nähtävissä kilometrien päästä. Juonen kuljetuksessa on myös paikoin isojakin ongelmia ja epäjohdonmukaisuuksia, sillä tarinassa voi sattua muun muassa täydellinen suunnanmuutos silmänräpäyksessä, ja välillä edellispäivän rajua tunteenpurkausta käsitellään kuin se ei olisi mitään. Miljöö ja asetelma tuovat mieleen satuhahmoihin keskittyvän Fables-sarjakuvan ja etenkin siitä tehdyn The Wolf Among Us -pelin, mutta jumalten tuominen nykypäivään ole itsessään enää mielenkiintoinen idea, vaikka mytologianörtti olenkin.

Yhteenveto

Stray Gods ei oikeastaan ole lisänimestään huolimatta roolipeli, eikä edes kummoinen musikaali. Isot nimet eivät loppujen lopuksi kanna keskinkertaista tarinaa maaliin asti, eivätkä epätarkka graafinen ilme, jähmeät valikot ja kaatuilut varsinaisesti paranna tilannetta. Viitisen tuntia pitkällä pelillä ei myöskään ole kummemmin uudelleenpeluuarvoa, jos samojen kohtausten koluaminen ei kiinnosta. 30 euron hintalappu on varsinkin tälle versiolle liian korkea, enkä varsinaisesti suosittelisi tätä perinteisempien musikaalien ystävillekään. Harmillista, sillä paperilla Stray Godsilla oli potentiaalia olla kuin minua varten tehty peli.

Hyvää:
– Hahmot ja roolisuoritukset

Huonoa:
– Heikko tarina
– Keskinkertaiset musikaaliosuudet
– Sumea ja teknisesti kehno