Arvostelussa World’s End Club

Ihmenappuloiden kerho

Mikä on helpoin tapa markkinoida peliä? Oma vastaukseni on nimekäs hahmo pelin tekijätiimissä. Hideo Kojiman Death Stranding oli pelaajien huulilla jo siinä vaiheessa, kun pelistä oli näytetty oikeastaan vain mystinen vauva ja alaston Norman Reedus. Kirjailija George R.R. Martinin ja Souls-maestro Hidetaka Miyazakin tuleva Elden Ring ei ole myöskään jäänyt vaille huomiota. Oman mielenkiintoni herätti Zero Escape -peleistä tunnetun Kotaro Uchikoshin ja Danganronpan luojan Kazutaka Kodakan yhteistyö, jonka hedelmä World’s End Club näki päivänvalon Apple Arcadessa jo viime vuonna. Onko yhteistyössä voimaa, vai lässähtääkö isojen nimien suunnittelema maailmanloppu?

World’s End Clubin nimessä esiintyvä kerho tarkoittaa alakoululaisista koostuvaa Go-Getters Clubia, joka on matkaamassa bussilla luokkaretkelle. Retki päättyy jo lyhyeen meteoriitin iskeytyessä maahan, ja päähahmokaarti menettää tajuntansa heräten vedenalaisesta huvipuistosta. Pielope-robotti pakottaa lapsukaiset pelaamaan kohtalon peliä. Jokainen tenava saa rannekkeen, jossa lukee jonkun toisen pelaajan tehtävä. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilökohtainen tavoite on selvitettävä toisen muksun tietoja hyödyntäen. Ensimmäinen tehtävänsä suorittanut pelaaja saa pakotien (oletettavasti) avaavan avaimen, ja muille käy kalpaten. Game of Fate on mielenkiintoinen konsepti, jonka varaan pelin markkinointikin painottui. Onkin hieman outoa, että ”kuolemanpeli” kestää vain vajaan tunnin, jonka jälkeen ryhmä matkustaa Japanin halki selvitellen maailman kohtaloa meteoriitin iskeytymisen jälkeen.

Käänne opettaa jälleen, ettei mainoksiin kannata aina luottaa, varsinkaan jos kyseessä on Uchikoshin tai Kodakan peli. Aiheenvaihdos muuttaa pelin luonnetta suuresti, ja on omalta osaltaan virkistävää, ettei peli ollutkaan vain erilainen versio Danganronpasta. Tekstiä on animepeleille tyypilliseen tapaan runsaasti, ja ääneen puhuvien hahmojen jutusteluja myös kuuntelee melko mielellään. Suuri tarinakaari aukeaa pikkuhiljaa, ja hahmojen välisiä suhteita avaavat keskustelut toimivat mallikkaasti. Hahmogalleria itsessään on käsikirjoitettu vaihtelevasti, sillä mukana on sekä todella tylsiä ja kliseisiä hahmoja että kerrassaan valloittavia persoonia. Omat suosikkini olivat ryhmän äitihahmo Pai, teatterista innostunut Jennu sekä isänsä jalanjäljissä kulkeva keksijätyttö Nyoro.

Dialogiseinien lukemisen ohelle on keksitty muutakin puuhaa. Peli etenee aikajanalla blokeissa, jotka voivat olla puhtaasti tekstiä sisältäviä tarinaosuuksia, hahmojen kanssa jutteluun varattuja leirinuotioita tai sivusta kuvattua pulmatasoloikkaa sisältävää toimintahiippailua. Tasoloikinta on selkeästi pelin heikoin osuus, eivätkä ne ”pulmatkaan” mitään kovin kummoisia ole. Kontrollit ovat todella kankeita, ja yksikin osuma viholliseen merkitsee välitöntä kuolemaa. Takapakkia otetaan sentään maltillisesti, mutta halpoja kuolemia sekä yritys ja erehdys -mentaliteettia on aivan liikaa. Peruspelattavuutta elävöitetään hieman hahmokohtaisilla supervoimilla, jotka vaihtelevat painovoimakikkailusta objektien heittelyyn tai suojakenttään. Erityisvoimat eivät ole mitenkään ihmeellisiä, mutta peli olisi huomattavasti tylsempi, jos ympäristöissä työnneltäisiin vain laatikoita. Toimintaosuuksien mielekkäintä antia ovat pomotaistelut, joihin ajaudutaan tasaiseen tahtiin. Kierrätettävien hahmojen erikoiskykyjä hyödyntävät taistelut ovat 2020-luvun toimintaloikintojen standardeilla kaavamaisia ja yksinkertaisia, mutta ne sentään herättävät jonkinlaista mielenkiintoa.

Uudelleenpelattavuutta ei juuri ole, sillä kyseessä on melko suoraviivainen seikkailu. Tarina haarautuu parissa kohtaa, mutta palaa viimeistä jakoa lukuun ottamatta aina samoille raiteille. Pelillä on kaksi loppua, joista huonompi on pakko kokea ensimmäisenä, ja toinen vaatii kaikkien edeltävien haarojen peluuta, eli kaikki tulee nähtyä heti ensimmäisellä pelikerralla. Tasoloikkakenttiin on lisäksi ”piilotettu” keräiltäviä tarroja, joiden kätköt huomaa todella helposti jo kaukaa.

World’s End Clubin paras puoli on sen ulkoasu. Vaikka 3D-animoidut hahmot eivät olekaan aina terävimmillään, on hahmodesign ensiluokkaista. Taidetyyli näyttää hämmentävän tutulta, mikä ei ole suinkaan sattumaa, sillä hahmojen taustalla on muun muassa Pokémon Sunin ja Moonin ulkoasuun vaikuttanut japanilaistaiteilija Take. Erityismaininnan ansaitsevat tarinaa värittävät piirrokset. Musiikki on melko toimivaa, mutta esimerkiksi Danganronpan free time- ja oikeudenkäyntiteemoja vastaavat korvamadot jäävät uupumaan. Hahmot puhuvat valinnan mukaan joko englantia tai japania, ja alkuperäiskielinen ääninäyttely on erittäin toimivaa. Mukana on myös hieman hämmentävästi pari musikaalinumeroa, joista ikävä kyllä puuttuu tekstitys.

Yhteenveto

Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, odotin World’s End Clubilta paljon enemmän. Isot nimet saivat kuitenkin tällä kertaa aikaan keskinkertaisen tarinan vaihtelevasti kirjoitetuilla hahmoilla ja heikoilla tasoloikkaosuuksilla. Alle 15 tunnin rykäisyksi 40 euron digihintalappu on melko korkea, kun laatukaan ei ole priimaa. Pelasin pelin kuitenkin kertaalleen mielelläni läpi nauttien hahmosuunnittelusta ja muutamista hienoista juonenkäänteistä. Tämän jälkeen NEO: The World Ends With Youn julkaisu pelottaa entistä enemmän, sillä eihän jokainen japanilainen maailmanloppupeli voi olla pettymys, eihän?

Hyvää:
– Nätit hahmot
– Pomotaistelut…

Huonoa:
– …jotka eivät pelasta huonoja tasoloikkaosuuksia
– Tarinan epätasaisuus
– Kaameat kontrollit