Arvostelussa Shmup Collection

Repullinen hittejä

Kun kysytään Switchin parhaita myyntivaltteja, ponnahtaa keskusteluissa useimmiten esiin laitteen erinomainen hinta-laatusuhde, päräyttävän kova yksinoikeusvalikoima ja hybridikonsoliominaisuudet. Kaikki nämä ovat kivoja juttuja, mutta jos itse olisin Nintendon markkinoinnin johdossa, mainostaisin laitetta tämän hetken parhaana shmup-alustana. Vaikka sitä ei ikinä nimen perusteella arvaisi, on Shmup Collection shoot ’em up -pelejä sisältävä kokoelma. Erittäin nichen genren edustaja on herättänyt keskustelua pelikeräilijöiden joukossa, sillä jostain syystä julkaisija päätti painattaa pelistä myös fyysisen Wii U -version herran vuonna 2020. Oikea syy kiinnostua Shmup Collectionista piilee kuitenkin sen laadussa.

Teknisestä suorittamisesta vastaa pienempiä indiepelejä jo pidemmän aikaa pelaajien nautittavaksi tehtaillut japanilainen Astro Port, joka on käärinyt pakettiin peräti kolme toisistaan kivalla tavalla eroavaa alusräiskintää. Käytännössä pelejä voi olla myös viisi, sillä kahdesta nimikkeestä on mukana myös pienillä pelikokemusta pehmentävillä helpotuksilla varusteltu versio. Pelit itsessään eivät varmaan kerro kellekään mitään, ellei sitten shmup-kirjainyhdistelmä ole tatuoituna rintaan, joten on viisainta käydä läpi pelit yksi kerrallaan.

Armed 7 ja Armed 7 DX

Horisontaalista mecha-räiskyttelyä edustava Armed 7 on ehdottomasti kokoelman aloittelijaystävällisin peli. Sen liikkeeseen perustuva ammuskelumekaniikka vaatii ensin pientä totuttelua, mutta kun raskaasti aseistetun metallipurkin käyttäytyminen iskostuu pelaajan selkäytimeen, aukeaa eteen mitä mainioin avaruusräiskintä. Tiukkaa musatykitystä on helppo käyttää tahtina ruudulla näkyvään menoon ja mäiskeeseen, eikä peli edes genren tyyliin rokota pelaajaa siitä yhdestä kuuluisasta osumasta, vaan peli on hieman armollisempi lämän vastaanottamisen suhteen. Armed 7 ei ole kahteen muuhun peliin verrattuna graafisesti aivan yhtä terävä 16-bittinen retrotrippi, mutta ei se ole myöskään mikään täysin susiruma tekele. Susista puheenollen…

Wolflame

Tarina ei kerro miten ”laimea susi” liittyy mitenkään uskomattoman komeaan ja haastavaan vertikaaliseen räiskyttelyyn, mutta ei väliä koska tämä peli on tämän kokoelman jaetulla ykkössijalla. Jos legendaarinen genren edustaja Raiden on tuttu, on tämä peli yksinään jo koko kokoelman hinnan arvoinen tapaus. Kerrostalon seinän kallistuskulmalla varusteltu haastekäyrä yhdistettynä millintarkasti ohjautuvaan räiskintäoopperaan, jota pelatessa saa todellakin olla kieli keskellä suuta samalla seuraavaa liikettä koko ajan pohtien… Siinä on shmup puhtaimmillaan ja kauneimmillaan.

Vai olisiko se sittenkin ”susiliekki”?

Satazius ja Satazius Next

Jos Wolflame on hyvinkin paljon Raidenia muistuttava tapaus, on Satazius sitten niin härski Gradius-kopio kuin olla ja voi. Mekaniikat eri asetyyppien ja aluksen parannuksien suhteen ovat melkein yksi yhteen Konamin unohdetun klassikkosarjan kanssa, ja jo pelin ensimmäinen kenttä tuo mieleen erityisesti Game Boylle ilmestyneen toisen Gradius-pelin. Kopiointi ei tässä tapauksessa ole mitenkään negatiivinen asia, sillä kun jotain hyvin kopioidaan, kannattaa kopioida sitten parasta. Satazius tarjoaa äärimmäisen tiukkaa 16-bittistä avaruustykitystä, jossa pelaajalle annetaan useita avaimia käteen pelissä etenemiseen. Useat eri aseyhdistelmät tarjoavat hienoa taktista nyanssia pelaamiseen ja korvia sekä silmiä hellitään pelipaketin parhailla audiovisuaaleilla. Loistava peli loisteliaassa pelipaketissa.

Yksi hyvä ja kaksi loistavaa shmup-peliä. Kaikki tämä yhdessä 15 euron sopuhintaan kuulostaa varmasti videopelaajan unelmalta? Kokoelmapaketissa on kuitenkin muutamia säröjä. Ensinnäkään päivitetyt versiot eivät sisällä juuri merkittäviä parannuksia alkuperäisteoksiin verrattuna. Vaikka koko kolmikko hienoa kamaa onkin, olisi pakettiin voinut lyödä vielä pari peliä lisää Astro Portin laajasta katalogista. Vai säästelläänkö kehittyneemmän Armed 7:n näköistä Mechblazea ja Steel Strideria kakkoskokoelmaan?

Yhteenveto

Shmup Collection tarjoaa kivan kutkuttavan haasteen videopelaamisen ”wanhoilta hyviltä ajoilta”. Se on mitä mainioin läpileikkaus genreen ja oikein mukavaa pikkuhupia pienissä ja isoissakin pätkissä. Mitään ylimääräisiä extroja siinä ei ole peliensä lisäksi, ja audiovisuaalinen ilme saattaa väsyttää jo vuosikausia indiepelien retrografiikoita katselleita. Kokonaisuudessaan se on kuitenkin timantinkova paketti, joka sopii eri vaikeustasoineen niin puristeille kuin uusillekin avaruusturisteille.

Hyvää:
– Ei yhtäkään huonoa peliä
– Kivasti haastetta kaiken tasoisille pelaajille
– Raikas tuulahdus menneestä

Huonoa:
– Voisiko tässä olla avattavaa konseptitaidetta tai muuta lisäsisältöä?