Arvostelussa Dark Deity

Nuorison kapina

Kalifornian yliopistopiireistä ponnistavan Sword & Axen perustajien juuret ovat Fire Emblem -fanipeleissä. Koska PC-romhackeista ei voi pyytää rahaa oikeusjuttujen pelossa, päättivät koodaajakaverukset laittaa pystyyn Kickstarter-keräyksen täysin omalle fantasiaroolipelilleen. Kampanja onnistui, mutta Nintendo-tason kehityssummista jäätiin odotusten mukaisesti kauas. Valitettavasti budjetin rajallisuus ja nuorten kehittäjien kokemattomuus paistaa Switchin Dark Deitystä läpi vähän liikaa, vaikka pelin julkaisutrailerista välittyykin positiivinen kuva. Ammattitaitoiselle leikkaajalle olisi ollut käyttöä myös pelin tekijätiimissä.

Keskellä eurooppalaisvaikutteisen Etlanin mannerta sijaitsee Delian kuningaskunta, jota hallitsee kuningas Varic. Delia julistaa sodan naapurissa sijaitsevalle Aramoran valtiolle, sillä harhainen kuningas uskoo fiksujen aramoralaisten olevan valtakunnan edellisen hallitsijan salamurhan takana. Aseisiin komennetut Brooksteadin akatemian vastavalmistuneet ritarit eivät kuitenkaan usko salaliittoon, joten lordi Irvingin johtama nuorisojoukko ryhtyy selvittämään kuninkaan mysteeristen neuvonantajien taustoja ja rekrytoimaan väkeä vastarintaan.

Tarinaa viedään eteenpäin tekstilaatikoilla taisteluiden välissä. Pelaajaa ei laiteta tekemään minkäänlaisia tapahtumiin tai dialogiin vaikuttavia valintoja, eikä tarinassa tapahdu muutenkaan mitään tavanomaiselle keskiaikafantasialle poikkeuksellista. Tämä on hieman kummallista, sillä jo Dark Deityn esikuvina toimivissa GBA:n Fire Emblemeissäkin sitouduttiin tiettyihin juonipolkuihin ja puhuttiin jopa viholliset vaihtamaan leiriä. Dark Deityssä uusia hahmoja esitellään melkein jokaisessa kappaleessa, mutta pelaajalta ei vaadita minkäänlaisia ponnisteluja, sillä jokainen hyvis liittyy joukkoihin automaattisesti tarpeeksi tekstiä skrollaamalla.

Käsikirjoittajat ovat yrittäneet keksiä sanottavaa mahdollisimman monelle hahmolle, jotta sotilas ei unohtuisi heti ensiesiintymisensä jälkeen. Päätös on johtanut nurinkurisesti erittäin tasapaksuun sankarijoukkoon. Akatemian priimuksiin kuuluvat Irving, Elias ja Garrick ovat kaikki niin masentavan puhtoisia ja samankaltaista sisältöä suustaan päästäviä, että nuoret miehet erottaa toisistaan vain räikeän hiusvärin perusteella. Myös lukuisia muita aatelissukuihin kuuluvia hahmoja vaivaa sama ongelma. Hauskimmista hetkistä vastaavat räväkkä baarinpitäjä Cia, femme fatale Brooke ja vasta loppumetreillä mukaan liittyvä Fenton-kääpiö, joka erottuu edukseen nuorisojengistä lähinnä ikänsä puolesta. Kolme valioyksilöä on kuitenkin todella vähän, kun pelkästään pelattavia hahmoja on 30 kappaletta. Tähdistökolmikkokin loistaa lähinnä Fire Emblemistä suoraan kopioiduissa CBA-sidekeskusteluissa, jotka vahvistavat kahden hahmon välistä suhdetta. Naimisiin asti Dark Deityssä ei kuitenkaan mennä.

Kickstarter-kampanjasivulla luvattiin pelin saavan myös pahiksia käsitteleviä sivutarinoita ja ”laajennetun” ääninäyttelyn, mutta minulle jäi epäselväksi, ovatko nämä ominaisuudet jo mukana pelissä. Roistoilla ei ole ensinnäkään omaa pelattavaa kampanjaa, ja muutamalla lauseella kuvatun juonittelun kuvittelisi olevan osa suunniteltua tarinaa.  Ääninäyttelijöiden lista on kyllä pitkä, mutta hahmoilla on vain muutama hassu murahdus tai huudahdus, joista ei ole paljoa iloa. Äänimaailma on eeppistä taustamusiikkia lukuun ottamatta muutenkin erittäin vaisu, sillä esimerkiksi kaikki miekkojen kilahdukset ja vaimeat räjähdykset kuulostavat GameMaker-moottorin oletusefekteiltä tai netin ilmaispankeista ladatuilta. Kehnotkin tussahdukset olisivat kuitenkin tuoneet pientä eloa myös välinäytöksiin, sillä nyt hahmot vain seisoskelevat paikallaan juttelemassa.

Varsinaiset taistelut noudattavat enemmän tai vähemmän Fire Emblem -formaattia. Pelaaja saa liikkua ensin jokaisella taistelijallaan, minkä jälkeen on tekoälyn ohjaaman vihollisarmeijan vuoro. Viholliset hyökkäävät joko heikoimman tai lähimmän hahmon kimppuun, joten pelaajan kannattaa päättää jokainen vuoro komentamalla kestävimmät yksiköt suojaamaan etulinjaa. Dark Deityssä erilaisia panssarityyppejä on itse asiassa neljä erilaista, joista jokainen on heikko ja vahva vähintään yhtä hyökkäyselementtiä vastaan, joita on taas kymmenkunta kappaletta. Hyviä ja huonoja puolia ei onneksi tarvitse opetella ulkoa, sillä peli ilmoittaa tehokkuuden vihreällä tai punaisella nuolella.

Jokaiselle aseluokalle tarjotaan neljä eri päivitysvaihtoehtoa tasolla 10 ja 30. Esimerkiksi parantaja voi erikoistua papiksi, pimeäksi noidaksi, ratsumieheksi ja raskasta vasaraa heiluttelevaksi ristiretkeläiseksi. Hahmoille ei tarvitse ostella uusia aseita, sillä jokainen sotilas osaa heti alussa neljä värikoodattua liikettä, joita voi myös päivittää kaupasta ostettavilla tiketeillä. Ymmärtääkseni punainen isku on aina voimakkain, sinisellä on isoin kriittinen prosentti, vihreä on tarkin ja keltainen on tylsän tasapainoinen vaihtoehto. Käytännössä kaikki palkintorahat kuluvat päivitysesineiden ostamiseen, mutta kolikoita ei ole koskaan tarpeeksi jokaisen iskun kehittämiseksi tappiin saakka. Toisaalta myöskään sillä ei ole väliä, mitä väriä lähtee ensimmäiseksi kehittämään, koska lopulta kaikki tekevät suunnilleen yhtä paljon vahinkoa.

Dark Deityssä hahmot eivät kuole pysyvästi, vaan haavoittuvat ja saavat miinuspisteitä yhteen ominaisuuteen. Hyvällä tuurilla yksi tappio on hahmolle merkityksetön, huonolla tuurilla taistelu tekee mieli aloittaa alusta. Negatiivisia muutoksia voi yrittää paikata myös maksullisilla esineillä, mutta koska uusia kasvoja esitellään jatkuvasti, on koskemattomaan ja todennäköisesti valmiiksi korkeatasoisempaan tulokkaaseen vaihtaminen useimmiten järkevämpää.

Tein pienen virheen aloittaessani pelin keskimmäisellä vaikeusasteella, joka osoittautui liian helpoksi. Vaikein vaihtoehto vaatii pelaajalta oikeasti liikkumisjärjestyksen, heikkouksien ja vahvuuksien miettimistä sekä parannusrohtojen käyttöä. Parinkymmenen tunnin kampanja ei ole tällöinkään liian vaikea, mutta epätoivoa voi tilata lisää säätelemällä rahan ja kokemuspisteiden jakosuhdetta keinotekoisesti asetuksista. Parasta Dark Deityssä on Randomizer-asetus, joka kääntää tai sekoittaa hahmojen liittymisjärjestyksen ja vaihtaa kaikki viholliset ja palkinnot. Dialogiin asetus ei valitettavasti vaikuta, mutta välinäytöksissä esiintyvät hahmotaiteet muuttuvat.

Taiteesta puheen ollen peli sekä onnistuu että epäonnistuu. Mangamaiset puolivartaloprofiilit ja kartalla näkyvät pikseliukkelit ovat oikein nättiä ja yksityiskohtaista jälkeä, mutta kenttäruudukoiden taustatekstuurit ovat kuin eri pelistä. Pohjalla käydään lumi- ja hiekkakartoissa, jotka ovat melkein pelkkää yksiväristä tasankoa. Onneksi sentään tehtävätyypeissä on variaatiota, sillä kaiken tappamisen sijaan välillä riittää pelkkä selviytyminen tai muutaman kohteen eliminoiminen.

Amatöörimäinen toteutus näkyy myös tönköissä siirtymissä taistelusta tai keskustelusta latausruutuun ja takaisin, kehitys- ja onnittelufanfaareissa – tai oikeastaan niiden olemattomuudessa, aivan liian liukkaasti analogisauvalla liikkuvassa kursorissa ja vuoron aluksi aina huonoon paikkaan zoomaavassa älykamerassa. Sattuipa peli myös kaatumaan minulla pari kertaa, ja yksi vihollinen säilyi elossa nollalla elämäpisteellä.

Yhteenveto

Dark Deity näyttää ja kuulostaa uuden pelistudion ensimmäiseltä julkaisulta. Tekijätiimillä on ollut selvästi hauskaa maailman ja hahmoluokkien suunnittelussa, tekninen toteutus ja käyttöliittymän toimivuus on ollut toissijaista. Kyseessä ei ole nykyisessä muodossaan missään nimessä liian buginen tai täysin pelikelvoton strategiapeli, mutta muun muassa Disgaean, Wargrooven ja Triangle Strategyn rinnalla Dark Deity näyttää armottoman vanhanaikaiselta. Rosoisuutta ei voi perustella edes nostalgiasyillä, jos 20 vuotta sitten GBA:lle julkaistut esikuvat ovat edelleen parempia pelejä.

Hyvää:
– Hahmotaide
– Hahmoluokkien määrä
– Randomizer-pelitila

Huonoa:
– Halvalta kuulostava äänimaailma
– Karttojen rumat tekstuurit
– Liian liukkaasti liikkuva kursori
– Yleinen viimeistelemättömyys