Arvostelussa Seven Pirates H

Taisteluun täysin rinnoin

Aina silloin tällöin rakkaassa Japanin maassa syntyy niin erikoisia pelejä, että mainostoimistot innostuvat keksimään täysin uusia peligenrejä. Konamin Death Stranding saattoi olla ensimmäinen Strand-tyypin peli, mutta Idea Factoryn Seven Pirates H:lle ei mikään näin perinteinen kelpaa, sillä peliä markkinoidaan ylpeästi tissien kasvatus -rpg:nä. Kyllä, kyseessä on myös aito ja vielä olennainen pelimekaniikka. Tätä en osannut aivan odottaa pelin ensimmäisen trailerin perusteella.

Aiemmin ainoastaan Japanissa PlayStation Vitalle saatavilla ollut teos tekee alusta asti hyvin selväksi oman identiteettinsä. Peli alkaa sillä, kun hyvin epämääräisesti pukeutunut nuori piraattineitonen saapuu uusille vesille etsimään suurta aarretta. Alku kuitenkin tyssää siihen, kun merenpintaan nousee eroottista kieltä käyttävä pervo hyljeotus, joka käy käsiksi päähenkilön poveen. Kyseenalaisen ensitapaamisen jälkeen sama otus opettaa pelihahmolle tavan kehittää omaa varustusta roolipelin tavoin. Tämä kaikki vain hyväksytään Seven Piratesin maailmassa ongelmitta.

Seikkailu jatkuu rannalla, jossa hahmoa voi ohjata vapaasti, mutta kääntyminen saa merirosvon pysähtymään sekunniksi paikoilleen, mikä saa liikkeen tuntumaan äärimmäisen kankealta. Ongelman pystyy osittain väistämään juoksemalla aina suoraan eteenpäin ja vaihtamalla juoksusuuntaa puhtaasti kameraa kääntämällä. Tämä tekee alusta asti selväksi, että joitain asioita on vaan annettava anteeksi, mikäli haluaa pelistä nauttia. Pian eteen ilmestyy ensimmäiset viholliset, jotka ovat mitäs muutakaan kuin nakkimakkaroita ja karvaisia pusseja teemaan liittyen.

Kun melkein työturvalliseen viholliseen koskee maailmassa, alkaa taistelu, joka käydään täysin vuoropohjaisesti ja jrpg-perinteitä kunnioittaen. Taustalla on Pokémonin tapaan äärimmäisen yksinkertainen kivi-paperi-sakset-mekanismi, jossa jokaisella taisteluun osallistuvalla taholla on oma attribuuttinsa kolmesta vaihtoehdosta. Punainen voittaa vihreän, vihreä sinisen ja sininen punaisen. Alareunassa näkyy vuorojärjestys, jonka avulla voi suunnitella omaa taktiikkaansa. Valikosta sitten valitaan vuorotellen jokaisen hahmon liike. Ottaessa tai tehdessä vahinkoa hahmojen ns. taikamittari täyttyy ja sitä kuluttamalla voi sitten käyttää monipuolisempia liikkeitä kuten parannusvoimia, parametrien tehostamista tai tehokkaampaa hyökkäystä. Taistelut toimivat nopealla tahdilla, esimerkiksi ylimääräisiä kokemuspisteitä kerätessä yhden minuutin aikana voi hoitua jopa viisi taistelua, sillä latausruutuja ei tarvitse juuri katsella.

Kokemuspisteitä käytetään hahmojen taistelukyvykkyyden parantamiseen. Suurempaan ja pehmeämpään rintavarustukseen investoiminen tarkoittaa parempaa kestävyyttä ja toiseen suuntaan meneminen lisää nopeutta. Vaihtoehtoja on monia ja rintaoperaatio on täysin oma analogitateilla tai kosketusnäytöllä pelattava minipelinsä, loppu jääköön mielikuvituksen varaan. Muutokset näkyvät hahmojen 3D-malleissa niin taisteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Peli yrittää kertoa mahdollisimman hienovaraisesti, ettei omia valintoja kannata stressata liikaa, vaan kasvatuspäätökset tulisi tehdä omien visuaalisten preferenssien mukaan. En kuollut 15 tunnin seikkailun aikana yhdessäkään taistelussa, eikä pelaajan haastaminen ole selvästi edes pelin tavoite. Loppupuolella eteneminen hieman hidastuu, mutta ei yllättävän vaikeuspiikin, vaan vihollisten megapitkien energiapalkkien vuoksi.

Vihollistyyppejä on kymmenkunta erilaista, plus alueelliset värivariantit. Yhden alueen juoksee muutamassa minuutissa läpi, eli tutkittavaa ei ole hirveästi, kun erilaisia alueitakin on vain vajaat pari kourallista. Ankeissa sivutehtävissä on tapettava aina tietty määrä vastustajia tai etsittävä listattuja esineitä. Tarinassa ei turhia synkistellä tai vakavoiduta, sillä peli on selkeästi haluttu pitää mahdollisimman huolettomana ja iloisena seikkailukomediana alusta loppuun asti. Ihan viime metreillä on tietysti kliimaksi, jossa muistellaan lämmöllä kaikkia seikkailuja ja matkan varrella tavattuja ystäviä. Muuten käsikirjoitus hyvin turvallista ja ajoittain jopa puuduttavaa, lukuun ottamatta suurta nautintoa tarjoavia, teemaan sopivia sanaleikkejä.

Sanaleikkejä on ripoteltu ihan kaikkialle, mutta ne saattavat mennä lokalisaation myötä monilta länsimaalaisilta pelaajilta täysin ohi. Pelissä luodaan esimerkiksi vastakkainasettelua merirosvojen (kaizoku) ja viikinkien (baikingu) välille, joita kutsutaan tässä tapauksessa paizokuiksi ja paikinguiksi, pain tarkoittaessa tietenkin tissejä. Englanniksi kyse on tylsästi mutta täysin ymmärrettävästi Booby Kin vs. Booby King -asetelmasta.

Pelattavia hahmoja on seitsemän, kuten pelin nimestä voi päätellä. Eri animetropeja käytetään vahvasti hyväksi, mutta itse en valitettavasti innostunut yhdestäkään tytöstä, sillä näin lyhyeen seikkailuun nähden hahmoja vilisee ruudulla liikaa, eikä yksikään rosvo oikein päässyt arkkityypistään irti missään vaiheessa. Esimerkiksi kiusaajatyttö kiusaa poikkeuksetta tyhmää tyttöä, joka ei tätä tajua, ja kolmas tyttö sitten huomauttaa nörttimäisesti asiasta joka kerralla muistuttaen klassista japanilaista manzai-komediaa.

Eniten Seven Piratesissa harmittaa minua se, ettei hahmoilla ei ole lainkaan vaihdettavia asusteita. Jäin kaipaamaan edes muutamalle hahmolle vähän perinteisempää ja hienovaraisempaa pukeutumista, ilman tökerön avonaisia rinta-aukkoja. Kenties monipuolinen ja alati päivittyvä tissijärjestelmä oli liian vaikea toteuttaa monipuolisilla vaatteilla, ja näin ollen vaihtoehtoa ei edes anneta. Joissain toisissa peleissä vaatetus olisi kenties toissijaista, mutta näin hahmo- ja ulkonäkökeskeisessä pelissä näen sen selvänä miinuksena.

Kaikki keskustelut ovat täysin ääninäyteltyjä, jopa pienet sivutehtävien rupattelutuokiotkin. Ääninäyttelijöiden joukossa on myös animepiireissä erittäin tunnettuja nimiä, maineikkaimpana todennäköisesti M.A.O. Korkeatasoisia roolisuorituksia voi helposti kutsua Seven Piratesin vahvimmaksi osaksi. Myös muu musiikkiraita tekee myös tehtävänsä, vaikka montaa korvamatoa ei mukana olekaan.

Seven Piratesin Vita-juuret näkyvät Switch-versionkin ulkoasussa, sillä huumorieroottinen ecchi-peli on käännetty sellaisenaan ilman minkäänlaisia teknisiä parannuksia. Tekstuurit ovat edelleen erittäin matalaresoluutioisia, 3D-hahmomallit ovat suoraan Vitalta ja peli pyörii tavallisella 30 sekunnin ruudunpäivityksellä, onneksi sentään ongelmitta. Läpipeluuni aikana peli ehti kaatua yhden kerran, mutta muuten kyseessä on täydellisen toimiva ja hyväksyttävä, mutta jokseenkin kunnianhimoton porttaus.

Yhteenveto

Seven Pirates H on peli, joka ei häpeile tai piilottele itseään. Lyhyehkön kampanjan aikana lähinnä katsotaan tyhmiä animetyttöjä tekemässä tyhmiä asioita. Pelikokemusta voisi verrata mäkkäriruokaan. Se on halvalla toteutettua, heikkolaatuista, eikä yritä nousta millekään taiteen korkeammalle tasolle, mutta se viehättää sen peruspremissillään juuri oikeina iltoina, kun mitään vakavampaa ei jaksaisikaan. Itse odottaisin hieman tuntuvampaa alennusta, sillä pelin ainoa ”vitsi” rintavarustelun ympärillä käy ikävän vanhaksi jo ensimmäisten tuntien jälkeen. Mutta mikäli rietas itseironia tuo millään tavalla hymyä naamaan, eikä tekniseltä toteutukselta odota liikoja, ei peli voi kauheasti pettää. Juuri tällaiset julkaisut luovat animepeleille oman maineensa, niin hyvässä kuin pahassakin.

Mikäli Idea Factoryn historia kiinnostaa enemmän, suosittelen piraattipelin sijaan esimerkiksi Neptunia-sarjaa, jonka osat ovat hieman perheystävällisempiä ja käsikirjoitukseltaan laadukkaampia. Mikäli kehittäjien tuotanto on taas ennestään tuttua, pitäisi tietää melko vahvasti, että mihin on oikein ryhtymässä. Toki merirosvopelin parissa on häärinyt muitakin tiimejä, mutta Idea Factoryn DNA on silti kokonaisuudessaan vahvasti läsnä kaiken aikaa.

Hyvää:
– Ei pelkää tai häpeile omaa premissiään
– Ääninäyttely
– Huoletonta ja aivotonta hupia

Huonoa:
– Ei vaihdettavia asusteita
– Hahmot jäävät liian yksiulotteisiksi
– Muistuttaa teknisesti halpaa Vita-peliä vuodelta 2016