Arvostelussa Reverie: Sweet As Edition

Maorin naamio

Reverie ei ole ensimmäinen Switchille julkaistu The Legend of Zelda ‑klooni, mutta se onnistui kiinnittämään huomioni häpeilemättömästi Nintendon EarthBound-roolipelisarjasta kopioidulla graafisella tyylillä. Kaiken lisäksi pelin lippispäinen pääsankari muistuttaa hämmästyttävän paljon Smash Bros. ‑peleistäkin tutuksi tullutta Nessiä krikettimailoineen ja jojoineen. Onko Reveriessä sitten mitään omaa pelimekaanikoidenkin ollessa ehtaa kaksiulotteista Zeldaa? Onneksi uusiseelantilaisten kehittäjien joukossa oli kekseliäitä käsikirjoittajia, sillä dialogi on täynnä naureskelua aussiaksentilla, ja kaukaisen saaren paikalliset perinteetkin pääsevät pelissä esille.

Pelin tapahtumat sijoittuvat Uudelle-Seelannille kuuluvalle värikkäälle Toromin saarelle, jonne Tai-niminen pelihahmo saapuu lomailemaan isovanhempiensa luokse. Saarella vaikuttaa levottomien maorijumalien veljessarja, jotka aktivoivat muun muassa tulivuoren ja synnyttävät ukkosmyrskyjä. Tai valitaan laittamaan rähisevät henget järjestykseen. Saari ei ole erityisen kookas, mutta pelaajalle annetaan silti heti aluksi haltuun kartta, johon seuraava juonta eteenpäin kuljettava paikka merkitään automaattisesti rastilla. Maorien piilopirtit eivät ole jylhiä kivitemppeleitä, vaan luolasto voi sijaita esimerkiksi vaarin viinikellarissa tai kirkon takahuoneessa. Suunnitellulta reitiltä voi poiketa hieman sivupoluille tutkimaan paikkoja tai pelaamaan minipelejä keräilyaarteiden virkaa toimittavien sulkien toivossa, vaikka mitään järkevää käyttöä esineille ei olekaan. Muuten peli etenee varsin lineaarisesti, sillä luolastot on pakko suorittaa tietyssä järjestyksessä eikä etukäteen löydetty ovi aukea ennen tietyille henkilöille puhumista.

Reveriessä on kourallinen luolastoja, joista ainakin kaksi ensimmäistä ovat täysin läpihuutojuttuja. Pomotaisteluun päästäkseen täytyy zeldamaisesti huoneisiin jaetusta sokkelosta löytää kultainen avain. Yksittäisten huoneiden lukot taas aukeavat tappamalla kaikki viholliset tai raivaamalla tien oikean kytkimen luokse. Vain hetkeksi etenemisen pysäyttävät pulmat edustavat moneen kertaan Zeldoissa jo nähtyä laatikoiden siirtelyä ja maalitaulujen ampumista nuolipyssyllä. Voisin jopa vannoa, että muutama ratkaisu on nähty lähes identtisenä jossain toisessa pelissä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ainoat vähänkään monimutkaisemmat aivopähkinät liittyvät pelin loppupuolella avautuvaan kivenmurikkaan, jonka voi asettaa eteen suojaksi tai painoksi painelaatan päälle. Lohkareelle voi myös lyödä vauhtia, jolloin se liukuu curlingkiven tavoin. Tarkalla tähtäyksellä ja erinomaisella ajoituksella kiven avulla on mahdollista selvittää pari pulmaa luovalla tavalla, mutta vain esineiden yhteiskäyttöä vaativassa viimeisessä luolastossa. Myös uimisen ja esteiden alta sukeltamisen mahdollistava snorkkeli on kiinnostava apuväline, mutta sille on enemmän käyttöä ulkomaailman järvien läpi oikaisussa kuin henkien haasteissa.

Pelissä on kaksi vaikeustasoa, joista oletusasteella useimmat tylsät riviviholliset, kuten rotat, lepakot ja kummitukset kuolevat vain parilla tökkäyksellä ja aiheuttavat vain puolikkaan elämäpisteen verran vahinkoa. Häiritsevimpiä esteitä ovat liikkuvat laserit, mutta kuoleminen ei edes kirpaise, koska luolastot ovat varsin pienikokoisia ja jokaiseen kerrokseen vie ainakin yksi teleportti. Sweet As Editioniin lisätyssä vaikeammassa tilassa viholliset tekevät sekä kestävät tuplasti vahinkoa ja elämää palauttavia pizzapaloja jaellaan vähemmän. Pelaaja joutuu olemaan liikkeissään vähän varovaisempi, mutta muuten mikään ei muutu pelillisesti, joten Nightmareksi nimetty asetus tuntuu halvalta ratkaisulta vaikeuttaa peliä, eikä se ole haastavuudeltaan edes nimensä veroinen.

Myöskään pomot eivät aiheuta ongelmia. Maorihenkien kohtaamiseen ei tarvitse paljoa valmistautua, sillä maila ja nuolet tepsivät kaikkeen, eikä heikkojen kohtien paikantaminen ole vaikeaa. En turvautunut erikseen ostettaviin energiajuomiin kertaakaan, ja tiukassa paikassa Tai pyörähtää nopeasti kuperkeikalla suojaan. Designiltaan kammioiden vartijoissa on sekä hittejä että huteja. Ensimmäisen luolaston riivattu pesukone on saaren kummallisin olento, mutta lupaavan alun jälkeen Zelda-kuvastosta lainatut hiekkamadot nostavat päätään. Viimeinen taistelu on koko pelin suurin pettymys. Odotin viimeisen hengen vähintään paljastavan naamarin taakse kätketyt kasvonsa tai pakenevan vielä yhteen linnakkeeseen, mutta nappien hakkaamisella ratkennut taistelu oli ohi yhdessä erässä, ja lopputekstit seurasivat perässä. Viisituntisen tarinan päättymisen jälkeen pelissä avautuu kyllä bonusluolasto, mutta siinä keskitytään vain selviytymään vihollisaaltojen keskellä.

Yhteenveto

Reverie on Zelda-kloonien helpoimmasta päästä. On sääli, ettei tekijöiden mielikuvitus riittänyt juuri nokkelaa sanailua ja aloituskylän ympäristöä pidemmälle, sillä pelissä on etenkin Game Boyn Zeldoja muistuttavaa charmia. EarthBoundista lainattu pikseligrafiikka ja vinksahtanut huumori purevat, mutta toiminnallisesti ja älyllisesti peli ei korota Nintendon asettamaa rimaa. Aavistuksen verran enemmän Switch-pelaajien rahoille vastinetta tarjoavat esimerkiksi saman genren Blossom Tales, Moonlighter ja Songbringer.

Hyvää:
– Näyttää kivalta
– Humoristinen ote

Huonoa:
– Pulmat ja viholliset on nähty jo aiemmin
– Laimea lopetus