Arvostelussa Pokémon Scarlet & Violet

Opintomatka Paldeaan

Nintendo ja The Pokémon Company yllättivät julkaisemalla Switchille alkuvuodesta Pokémon Legends: Arceuksen vain muutama kuukausi Pokémon Diamondin ja Pearlin uusioversioiden jälkeen. Menneisyyteen sijoittuneessa Legends: Arceuksessa ei kuitenkaan kierrelty voittamassa salimerkkejä kylien parhailta kouluttajilta, vaan pelin tarkoituksena oli totuttaa pelisarjan fanit ajatukseen entistä avoimemmasta pelialueesta. Kokeilullinen peli ei ollut täydellinen onnistuminen joka saralla, mutta se sai ainakin allekirjoittaneen kiinnostumaan lisenssinhaltijoiden tulevaisuuden suunnitelmista. Pokémon Scarlet ja Violet ovat niin sanottuun yhdeksänteen Pokémon-sukupolveen kuuluvia pääsarjan pelejä, joissa metsästetään jälleen Pokémon-mestaruutta, mutta ensimmäistä kertaa salipäälliköitä ei tarvitse voittaa kiveen hakatussa järjestyksessä. Lisäksi mestaruusjahti on vain yksi kolmesta tarinanhaarasta, ja maailma on vielä Arceustakin avoimempi.

Tämähän kuulostaa miltei täydelliseltä Pokémon-peliltä! Mutta näyttääkö se myös siltä? No, se onkin toinen tarina…

Pelaajan luoma avatar on tällä kertaa Espanjasta inspiraationsa saaneen Paldean alueen Pokémon-koulussa vuottaan aloitteleva lapsi. Hahmon kampausta ja kasvonpiirteitä voi kustomoida Scarletissa ja Violetissa enemmän kuin aiemmissa Pokémon-peleissä, mutta paitojen ja housujen osalta on noudatettava opinahjon rajoittavaa pukukoodia. Ensimmäisen tunnin aikana törmätään heti juonellisesti tärkeimpiin hahmoihin: oppilaitoksen rehtoriin, mentorina ja kilpakumppanina toimivaan reippaaseen Nemonaan sekä reppureissaaja-Arveniin. Hahmojen esittelyn myötä tarina jakautuu kolmeen eri haaraan: salimerkkien keräämiseen Nemonan opissa, musikaalisten koulupudokkaiden tukikohtien raidaamiseen ja valitusta versiosta riippuen joko Koraidon- tai Miraidon-liskon täyden potentiaalin avaamiseen.

Paldeassa ei voi suoranaisesti eksyä, sillä juonta eteenpäin kuljettavat tähtipisteet näkyvät koko ajan kartalla. Pelissä on olemassa yksi ”suunniteltu” suoritusjärjestys, jota seuraamalla villien Pokémonien ja vastustajien tasot nousevat tasaisen hitaasti. Oletettua reittiä pitkin kulkemalla tehtäviä suoritetaan kutakuinkin vuorotellen jokaisesta haarasta. Järjestyksestä poikkeaminen nostaa vaikeusastetta väliaikaisesti ja tekee ohitetuista pakollisista taisteluista myöhemmin todella helppoja, sillä tasot eivät skaalaudu lainkaan. Itse hyppäsin esimerkiksi sähkösalin yli, mikä johti siihen, että seuraavaksi tarkoitettu vesisali tarjosi sopivan tasavertaisen vastuksen. Luonnollisesti viimeisiksi suunnitelluista taisteluista aloittaminen ei ole järkevää, koska tasoero on pelin alussa aivan liian suuri. Tätä yrittäessä pelaaja törmää jossain vaiheessa myös tien blokkaaviin esteisiin, kuten syviin jokiin ja korkeisiin kielekkeisiin. Esteet ylittääkseen on pelattava ensin pätkä Arvenin tarinaa, jotta moottoripyörämäisenä kulkuvälineenä toimivalle kansikuvamonsterille saadaan hankittua uintiräpylät ja korkeampi hyppy tai kiipeilykyky. Vaikka kaikkia kykyjä ei tarvitakaan Pokémon-mestaruusliigaan osallistumiseksi, lävähtävät lopputekstit ruudulle vasta parinkymmenen tunnin ja kaikkien haarojen läpäisemisen jälkeen.

Salipäällikön haastaminen vuoropohjaiseen otteluun edellyttää heidän antamistaan haasteista selviämistä. Toivon todella, että salimissiot ovat kehittäjätiimin perjantai-iltana nopeasti koodailemia sisäpiirivitsejä, sillä esimerkiksi psyykkisen salin ilmeilyminipeli on hävyttömän huono, ja hyönteissalin fysiikan lakeja rikkovan jättiläisoliivin sinkoilu saa pelkäämään pelin kaatumisen puolesta. Lyhyiden haasteiden hauskimmasta päästä ovat jääsalin lasketteluminipeli ja striimauspalveluiden VTuber-ilmiöstä hauskaa läppää ammentavan sähäkän sähkömestarin Where is Waldo? -etsintäpeli.

Salipäälliköiden palaaminen tarkoittaa sitä, että myös pikkukaupungit ja kylät tekevät comebackin. Pidän suuresti siitä, että uuteen paikkaan voi saapua Breath of the Wildin tavoin mistä ilmansuunnasta tahansa täysin ilman lataustaukoja, lukuun ottamatta keskellä karttaa sijaitsevaa opiskelijoiden kampusta. Valitettavasti yhdessäkään kaupungissa ei tee kuitenkaan mieli viipyä yhtään pidempään kuin on pakko, sillä tekemisen puolesta talot, tuulimyllyt ja satamat ovat vain suuria kulisseja, eikä mielenkiintoisia maamerkkejä ole liiemmin luonnossakaan. Lisäksi ruudunpäivitys ottaa pahasti osumaa kaikkein tiheimmin asutuissa lähiöissä. 3D-mallinnettuja sisätiloja on Scarletissa ja Violetissa yhden käden sormilla laskettava määrä koulun ja Pokémon-liigan fasiliteettien ohella, mutta silloin kun rakennukseen on mahdollista astella sisälle, siirrytään aina ihailemaan pelin yksityiskohtaisimpia ympäristöjä ilman minkäänlaisia ruudunpäivitysongelmia.

Paldealaisten kotien sisälle ei ole mitään asiaa, eivätkä ulkona päivystävät kansalaiset ole pääasiassa kiinnostuneita kuin Pokémonien vaihtamisesta. Myöskään hattuja, lenkkareita ja pillereitä myyvissä marketeissa ja alueen lukuisissa ravintoloissa ei marssita asioimaan tiskille, vaan ruudulle löydään aina tylsän geneerinen valikko. Kyläläisten jututtaminen asuntojen sisällä ja kassajonoissa uusien esineiden ja liikkeiden toivossa on ollut sarjan tavaramerkki ihka ensimmäisistä Game Boy -peleistä alkaen, joten ovien lukitseminen säppiin kielii lähinnä kiireestä saada peli valmiiksi joulumarkkinoille.

Ulkosalla esineitä lojuu Poké-pallojen sisällä edelleen vähän kaikkialla, joten keräiltävää on silti riittävästi sadoissa laskettavien Pokémonienkin ohella. Scarletissa ja Violetissa uudet TM-liikkeet annetaan tai löydetään resepteinä, joiden valmistaminen vaatii tiettyjen samantyyppisten Pokémonien hakkaamista. Jos vuoropohjaisten kamppailujen hyökkäysanimaatioiden katselu ei nappaa, voi prosessia nopeuttaa uudella ”Let’s go!” -pikakomennolla, jolla oman tiimin johto-Pokémonin voi käskyttää suoraan ruohikossa laiduntavan vihollisen kimppuun. Kokemuspisteitä automaattisesta pikataistelusta kertyy vain murto-osa normaalista. Mahdollisuus käyttää parannusvälineitä automaattisesti tarpeen tullen, sekä Pokémonien nimeäminen ja unohdettujen hyökkäysten uudelleen opettaminen helppokäyttöisen valikon kautta milloin vain ovat myös hyödyllisiä mukavuuksia.

Vaikka välianimaatioiden aikana tapahtuvat asiat ja etenkin samanlaiset pomotaistelut kapinoivia oppilaita vastaan alkavat toistaa itseään loppua kohti, on Scarletin ja Violetin tarina Pokémon-standareilla yllättävän koskettava etenkin vaivoin Pokémon-kumppaninsa elämän puolesta taistelevan Arvenin kehityskaaren osalta. Suurimmat versioita koskevat erot paljastuvat polut yhteen nitovassa loppuepisodissa, joka sisältää jänniä vivahteita Jurassic Parkista ja monista muista scifi-elokuvista. Vielä enemmän intoa kivannäköisiin animehahmoihin ja tarinankerrontaan saisi ehdottomasti ääninäyttelyllä, jonka puuttumisesta valittaminen vuodesta toiseen vaikuttaa kaikuvan kuuroille korville. On hieman kummallista, ettei perheystävällisyydestään tunnettu pelisarja ota vieläkään huomioon lukutaidottomia lapsia, vaan hahmot esitetään mieluummin aukomassa suutaan kiusallisessa hiljaisuudessa.

Antaisin Scarletille ja Violetille armoa, jos pelien suurin ongelma olisi pelkästään epätasainen ruudunpäivitys silloin tällöin. Pelikaksikko jää kuitenkin historiaan yhtenä kaikkien aikojen bugisimmista Nintendo-yksinoikeuksista. Pari kaatumistakaan ei tee peliä vielä pelikelvottomaksi, mutta kun yhtälöön lisätään vielä kehno piirtoetäisyys matalaresoluutioisista ympäristötekstuureista huolimatta, kummallisia piruetteja pyörivät kouluttajat, lattian ja seinien sisälle puoliksi uppoavat hahmot, rikkinäiset valoefektit ja toiminnan kirjaimellinen hidastuminen tietyssä pisteessä, on laadunvalvonta pettänyt pahasti jossain välissä. Ongelmia on pahoiteltu harvinaisesti myös Nintendon toimesta Twitterissä, mutta ensimmäisen päivitys ei korjannut paljoa muuta kuin Pokémon-liigan musiikkibugin, johon törmäsin itsekin. Tekniset ongelmat eivät johdu Switchin tehoista, sillä konsolilla on nähty monia Pokémonia hienomman näköisiä avoimen maailman seikkailuja esimerkiksi Capcomin, Square Enixin ja Monolith Softin toimesta. Osoitan omalla syyttävällä sormellani pelimoottorin suuntaan, sillä yksikään Game Freakin Switch-peli ei ole pyörinyt ilman kompromisseja kamerakontrollien vapautuessa ja pelialueiden kasvaessa.

Online-infrastruktuurikaan ei ole paljoa parantunut, sillä uutena ominaisuutena esitelty neljän pelaajan co-op on pikemminkin yhtä tyhjän kanssa. Kaverit eivät voi liittyä peliin Switchin ystävälistan kautta, vaan ainoastaan vaihtuvilla kutsukoodeilla, eikä session isäntä ei voi poistua odotusaulasta tekemään muita juttuja sulkematta sitä ensin. Co-op nopeuttaa ainoastaan normaalista tyypistään poikkeavien kristalli-Pokémonien luoliin siirtymistä valmiiksi kasatuissa ryhmissä. Esimerkiksi salipäälliköitä ei voi haastaa 2 vs. 2 -otteluun, vaan jokainen pelaaja puuhailee omiaan samassa maailmassa. Vanhat tutut kilpapelitilat ja mysteerivaihdot ovat mukana Scarletissa ja Violetissakin, vaikkakin pelaajat ovat ilmaisseet jo huolensa uusiin liikkeisiin liittyvistä tasapainotusongelmista.

Yhteenveto

Pokémon Scarlet ja Violet ovat mainoslehtiseen listattujen ominaisuuksiensa puolesta juuri sellaisia Pokémon-pelejä, joita olen aina halunnut pelata. Paperi on kuitenkin vain paperia, sillä totuus paljastuu liikkeessä. Hyvältä peleissä näyttävät ainoastaan harvalukuiset sisätilat, itse Pokémon-kouluttajat ja muut tarinallisesti tärkeät sivuhenkilöt. Etenkin animaatioita ja suorituskykyä koskevat lukuisat ongelmat pilaavat lupaavasti alkavan reissun välimerellisissä maisemissa. Miksi Game Freakin tekninen osasto ei pyydä apua Zeldan tai Xenoblade Chroniclesin kehittäjiltä naapurista? No entiendo.

Hyvää:
– Kolme tarinaa vapaalla suoritusjärjestyksellä
– Mukavat sivuhahmot
– Todella vähän pitkiä lataustaukoja

Huonoa:
– Hidastelee ja kaatuilee
– Grafiikka- ja animaatiobugit
– Co-op-nettipelin toteutus
– Ei vieläkään ääninäyttelyä