Arvostelussa Oninaki

Elämän ja kuoleman rajalla

Tokyo RPG Factorya ei omalaatuisuudestaan tunneta. Lyhyehkön elämänsä aikana yhtiö on onnistunut julkaisemaan yhteensä kolme peliä. Niistä kaksi ensimmäistä ottivat runsaasti vaikutteita emoyhtiö Square Enixin Chrono Triggeristä, joskaan lopputulos ei ollut läheskään yhtä mullistava. Tokyo RPG Factoryn kolmas peli ottaa reilun pesäeron kahteen edelliseen peliin ja on tyyliltään toimintaroolipeli. Se tuo raikkaan tuulahduksen roolipelitehtaan yleisilmeeseen, joskaan täysin raidoistaan ei seepra tälläkään kertaa pääse.

Oninakin maailmassa kuolleet voivat syntyä uudelleen, tai ainakin näin oppineet väittävät. Mikäli kuolleella tai hänen omaisillaan on kuitenkin negatiivisia ajatuksia tai kaipausta kuollutta kohtaan, eivät he pääse siirtymään eteenpäin, vaan heidän sielunsa jäävät vaeltamaan ympäri maata. Eksyneitä sieluja johdattamaan palkatut valvojat pystyvät kulkemaan kuolleiden maailmassa ja näkemään mennyttä elämäänsä kaipaavat henget. Valvojan tehtävä on kuunnella kuolleiden toiveita ja mahdollisuuksien mukaan toteuttaa ne. Oninakin päähenkilö on yksi näistä valvojista, nimeltään Kagachi.

Valvojan tehtäviin kuuluu kuolleiden opastamisen lisäksi hirviöiden tuhoaminen. Erinäköisiä ja ‑kokoisia monstereita pullollaan oleva maailma koostuu pääasiassa toisiinsa löyhästi linkittyneistä kartoista, joissa on hyvin vähän vaihtelua. Pääasiassa pelaaja kulkee pitkin suoraa, vihollisilla höystettyä tietä, eikä matka tarjoa paljoa yllätyksiä. Elävien maa on suurimmaksi osaksi harmaata ja tasaista katsottavaa, mutta tuonpuoleinen maailma on päinvastoin hyvin värikäs ja eksoottinen, joskin molemmat jakavat saman kartan. Kartta täydentyy universumia tutkiessa, ja kaikkien salaisuuksien löytämiseksi samat paikat täytyy käytännössä tarkistaa kahteen kertaan. Aarrearkkuja löytyy vain kuolleiden puolelta, eikä niitäkään ole kummoisesti piilotettu. Kertaalleen kolutuille alueille voi palata milloin vain kartuttamaan kokemuspisteitä tai noutamaan ohitetut aarteet.

Valvojat käyttävät aseinaan kauan sitten kuolleita sieluja, jotka ovat unohtaneet elämänsä ja jääneet loukkuun kiirastulimaiseen välitilaan. Nämä taistelijat luovuttavat aseensa valvojan käyttöön, ja taistelussa voitettujen voimakivien avulla voi kehittää heidän taitojaan tai palauttaa heidän muistojaan. Aluksi Kagachilla on hallussaan vain miekka, mutta pelin edetessä vastaan tulee yli 10 Daemon-sielua, joista jokainen antaa sankarille uuden aseen ja taistelutyylin. Kerrallaan mukana voi pitää maksimissaan neljää Daemonia.

Vaikka Daemoneja on useita, ei niille kaikille ole juuri merkittävää käyttöä. Vihollistyyppejä ei ole kovin montaa, ne noudattavat taisteluissa varsin yksinkertaista kaavaa, ja jo ensimmäiset Daemonit tuovat arsenaaliin tarpeellisimmat työkalut. Itse en esimerkiksi kokenut tarvetta poistaa käytöstä ensimmäistä Daemonia koko pelin aikana. Jokainen Daemon opettaa myös yhden erikoisliikkeen, joista ensimmäisen erikoisuus on väistöliike, joka tulee monessa taistelussa tarpeeseen. Muut liikkeet vaihtelevat hypystä tuplaloikkaan ja jopa hetkelliseen näkymättömyyteen. Valitettavasti ainoastaan väistöliikkeestä on merkittävää strategista hyötyä, joten muita hyökkäyksiä ei ainakaan pelin alkutunteina tule käytettyä kuin etäisyyttä tai ketteryyttä tuomaan.

Oninakin tarina on mielenkiintoinen kokemus, joskaan se ei täysin jaksa kannatella hivenen yksitoikkoista ja itseään toistavaa peliä. Kun on selvittänyt yhden pelin kartoista, eivät tulevat kentät tarjoile enää mitään yllättävää. Viholliset vaihtuvat toki entistä voimakkaammiksi, ja muutama pomo tarjoaa jopa haastettakin. Nämä hetket ovat kuitenkin harvassa noin 40 tuntia kestävän ropeilun aikana. Rytmitys on aluksi tasainen, mutta loppupuolella vastaan tulee pitkiä tarinapätkiä, joissa ei tutkita uusia karttoja lainkaan, ja kampanjan läpäisystä palkitaan kaksin kappalein pienen valtion ulkomaanvelan mittaisilla luolastoilla, jotka sisältävät vain lisää puuduttavaa taistelua.

Ruudunpäivitys on pääosin tasaista, joskin tiukemmissa taisteluissa sattuu pudotuksia. Oudompaa on se, että hidastelua tapahtuu myös silloin, kun kamera putoaa perinteisestä näkymästä alaspäin välivideon aikana. Tämä kielii hieman siitä, että Switch ei ole ollut ykkösalusta Oninakin tekijätiimille. Moottorina toimii indiekehittäjien suosiossa oleva Unity.

Pientä miinusta täytyy myös antaa musiikista, tai pikemminkin sen puutteesta. Valtaosan ajasta taustalla ei kuulu kuin luontoääniä. Peliin todennäköisesti haettu Breath of the Wildin kaltaista rauhallista tunnelmaa, mutta se ei valitettavasti toimi, jos pelissä ei ole muita näkyviä aistiärsykkeitä. Suon kuplinta, pieni tuulenvire tai veden tipahtelu viemärissä ei pysty korvaamaan kaikkea sitä, mitä Zelda visuaalisuudellaan tuo musiikittomaan maailmaan. Silloin kun musiikki pärähtää soimaan, eli yleensä pomotaistelussa tai välivideossa, on se taattua japanilaista roolipelimusiikkia.

Yhteenveto

Oninaki on Tokyo RPG Factoryn toistaiseksi onnistunein tekele, mutta paljon on vielä tekemistä, jotta studio pääsisi arvostettujen tekijöiden joukkoon. Taistelusysteemi on kohtalaisen monipuolinen, ja tarina vetävä erilaisine loppuratkaisuineen, mutta ne eivät pysty kannattelemaan yksipuolista pelimaailmaa ja omituisia taiteellisia ratkaisuja. Yksikään yhtiön kolmesta pelistä ei kuitenkaan ole ollut huono, joten vielä on toivoa, että myös tämä tokiolaisfirma löytäisi sen kultaisen tien, joka veisi mullistavien ajatuksien lähteelle.

Hyvää:
– Mielenkiintoiset hahmot
– Syvällinen taistelusysteemi
– Kiehtova pohja tarinalle

Huonoa:
– Taistelumekaniikoista ei oteta irti läheskään kaikkea
– Tahditus kehnoa, pituutta liikaa
– Musiikin puute