Arvostelussa OneShot: World Machine Edition

Koneeseen kadonnut

Kummallisia indiepelejä ei ole koskaan liikaa. OneShot: World Machine Edition on jälleen yksi pienen kehitystiimin luoma tapaus, joka on onnistunut keräämään ympärillensä pienen mutta intohimoisen fanikunnan omalaatuisen narratiivinsa ansiosta. Pelin historia on varsin pitkä. Vuonna 2014 syntyi ensin pieni ilmaisversio, joka laajeni kaksi vuotta myöhemmin täysiveriseksi Steam-julkaisuksi. Konsolikäännöksen aika tuli kuitenkin vasta tänä vuonna, jonka myötä peli sai myös World Machine Edition -lisänimen.

Yksinkertaisen seikkailupelin premissinä on se, että pelaajalle annetaan vain yksi yritys pelastaa maailma ja saattaa pelin päähenkilö Niko takaisin omaan valoisaan ja pirteään maailmaansa. Kissamainen pelihahmo herää tyhjässä, pimeässä ja tuhoutuneessa maailmassa, jossa ainoan tuen tarjoaa jättimäinen hehkulamppu, jota eloonjääneet kansalaiset pitävät maailmanlopun estävänä aurinkonaan. Alkaa noin viiden tunnin mittainen pyhiinvaellus auringon kuljettamiselle oikeaan määränpäähän. Pelaajalle painotetaan lähtiessä vielä kerran, että yrityksiä on sitten vain yksi.

Yläsuunnasta kuvatussa 2D-maailmassa liikutaan Final Fantasyn, Pokémonien ja muiden vanhojen rpg-pelien malliin, mutta OneShotin aiemmista versioista poiketen navigoiminen onnistuu onneksi nyt myös väli-ilmansuuntiin. Alueet on jaettu kolmeen pieneen osioon, ja samalla koko tarinakin jakautuu näiden ympärille käytännössä eri lukuihin. Jokaisessa luvussa esitellään uusia pulmia, hahmoja ja kaiken ympäröivää paikallista kulttuuria. Koska alueet ovat pienikokoisia, ei yhteenkään ongelmaan jää koskaan kauhean pitkäksi aikaa jumiin, kun vaihtoehtoja tai tutkittavaa ei ole liikaa. Tämä on hyvästä, sillä yhtään laajempi alue ratkaisun etsimiseen olisi saattanut viedä minut suoraan läpipeluuoppaiden pariin etenkin monivaiheisten esineiden yhdistelytehtävien kohdalla.

Erikoisimpana kykynään Niko pystyy rikkomaan neljättä seinää ja kommunikoimaan suoraan pelaajan kanssa, jonka roolina on toimia eräänlaisena jumalana, joka käynnistää videopelin omalta tietokoneeltaan. Vaikka OneShotin maailma on vain videopeli videopelin sisällä, saattaa Niko kysellä huvikseen esimerkiksi, että onko sinun maailmassasi aurinkoa tai tykkäätkö pannukakuista. Sympaattiseen päähenkilöön ei voi olla tykästymättä.

Aina silloin tällöin pelin ulkopuolella täytyy tehdä asioita, kuten etsiä oikeasta kansiosta sarjanumero lukittuun holviin tai poistaa epätoivottuja tiedostoja. Alkuperäisessä PC-versiossa tiedostomuokkaukset tehtiin itse Windowsin kansiopolkujen kautta, mutta konsolilla käytetään peliä varten luotua käyttöjärjestelmää. Virtuaalinen käyttöliittymä on tehty käytännössä niin hyvin kuin se vaan on mahdollista, sillä en aluksi edes tajunnut, ettei käyttöjärjestelmä ole aina ollut osa kokonaisuutta. Pelin sisälle on piilotettu paljon esineitä, joilla voi avata tietokoneelle muun muassa uusia teemoja, taustakuvia tai infoa maailman henkilöistä, joten tältä osin tietokoneen ja virtuaalimaailman symbioosi toimii.

Metaversumikonseptissa olisi enemmänkin potentiaalia. Esimerkiksi käyttöjärjestelmäpulmissa peli käytännössä neuvoo suoraan vaiheittain, mitä milloinkin kannattaa tehdä. Näitä pulmia on myös uskomattoman vähän, kun pelin täydellinen läpäisykin vaatii vain 5–7 erilaisen pähkinän purkamisen. Tuntuu siltä, että pelaaja on maailmanluokan hakkeri, kun onnistuu siirtämään toiseen kansioon yhden tiedoston, jossa lukee ”SIIRRÄ MINUT KANSIOON X”. Tämä on jokseenkin outoa, sillä Nikon universumin sisällä olevat pulmat osaavat olla yllättävän monimutkaisia. En voi olla pohtimatta, että onko tässä kadonnut iso osa pelistä sen myötä, kun näitä tehtäviä ei enää tehdä Windowsin kautta. Esimerkiksi oikean kansion löytäminen on saattanut olla siellä paljon monivaiheisempi prosessi kuin uudessa käyttöliittymässä, jossa on vain yksi kansio työpöydällä. Tiettyihin kohtauksiin saisi lisää merkityksellisyyttä, jos peliä pystyisi manipuloimaan Switchilläkin lennosta laitteiston koti- tai asetusvalikon kautta.

Visuaalisesti OneShot on ehkä liiankin yksinkertaistetun näköinen, mikä johtunee osittain pitkästä kehitysprosessista. Peli tuo mieleen pimeän teemansa ja pelkistetyn pikselitaiteensa osalta monet muut RPG Maker -ohjelmalla tehdyt pelit sekä Undertale-indiehitin. Vasta-argumenttina voi toki esittää, miten tällainen hyvin pikselimäinen ulosanti sopii erinomaisesti videopelinarratiivin ympärille. Pelikuvaa katsellaan perinteisessä 4:3-kuvasuhteessa, vaikka näkymä olisi varmasti voitu laajakuvaksikin muuttaa. Musiikki on myös hyvin vähäpätöistä. Ideana on lähinnä tarjota kuolleelle virtuaalimaalle sopiva äänimaailma, joka tekee tehtävänsä, mutta ei yhtään sen enempää. Muutama kappale jäi mieleen positiivisesti.

Pelin omalaatuisen luonteen ja alkuasetelman vuoksi monet muut kritiikin kohteet muuttuvat suoriksi spoilereiksi ja voivat vaikuttaa negatiivisesti omaan pelikokemukseen, joten varoitus näistä kahdessa seuraavassa kappaleessa.

Tehtävän kriittisyydestä varoittaminen sekä jatkuva epävarmuus ja -tietoisuus lisäävät stressiä ja painetta, mutta ikävä kyllä OneShotin konsepti ei oikeasti ulotu koskaan tarinaa syvemmälle; pelaajalla ei ole mahdollisuuksia epäonnistua ja mikäli ajautuu väärälle reitille kolmesta vaihtoehdosta, voi aina aloittaa uudelleen alusta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valinnoilla ei ole oikeasti väliä, mutta niillä voi onneksi sentään puristaa erilaista dialogia ulos hahmoista. Tunnelma muuttuu lopulta ristiriitaiseksi, sillä kun kaikki painostus katoaa, vähenevät myös kauhuelementit, jolloin pelikokemus muuttuu paljon pinnallisemmaksi. Ensimmäisellä pelikerralla mietin esimerkiksi monta kertaa, kannattaako käydä juttelemassa väkivaltaisen oloisille tahoille. Monissa vastaavissa RPG Maker -peleissä pelihahmo voidaan murhata pelkästään väärästä ovesta sisään astumalla, joten saatoin olla jo lähtökohtaisesti liian varovainen aiemman pelihistoriani vuoksi.

OneShot täytyy läpäistä kahdesti, mikäli haluaa kokea tyydyttävän lopetuksen. Ensimmäinen läpipeluu ei tuntunut millään tavalla täydeltä, sillä lukuisten henkilöhahmojen ja maailman luonteesta nähdään lähinnä pintaraapaisu. Toinenkin pelikerta käynnistyy samalla tavalla, joten iso osa pelaajakunnasta jättää leikin todennäköisesti kesken aivan liian aikaisin. Itsekin meinasin hypätä kelkasta, kunnes tarkistin netistä, että kannattaako vaivautua vaiko ei. Ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen todelliset luonteenpiirteet ja parhaat puolet alkavat avautuvat kunnolla, jolloin tarinakin muuttuu yllättävän mielenkiintoiseksi. Kun ydinpelin ohjelman kohtaloa ja päämäärää aletaan kyseenalaistamaan, joudutaan pelin maailmassa taistelemaan muun muassa bugien manifestaatioita vastaan.

OneShotin käsikirjoitus iskee tietynlaiseen kohdeyleisöön erityisen lujaa. Niin sanottua oman pelinsä ulkopuolelle ulottuvaa metanarratiivia on näkynyt Undertalen lisäksi Doki Doki Literature Clubin ja Pony Islandin kaltaisissa peleissä, mutta OneShotin alkuperäinen ilmaisversio on itse asiassa julkaistu ennen näitä kaikkia tunnettuja nimikkeitä, joten peli ansaitsee sen vuoksi lisäkunnioitusta. Peli nostaa esille kysymyksen esimerkiksi siitä, mikä on aitoa ja mikä ei. Jos videopelin sisälle siirtää elävän olennon, elääkö hän koodin ulkopuolella vai vain silloin kun pelaaja käynnistää sovelluksen? Vai onko kaikki vain valhetta? Kannattaako videopelimaailmaa edes pelastaa, jos se on vain yksi iso tekstitiedosto?

Yhteenveto

Mikäli hämärä tarina vielä hämärämmistä virtuaalimaailman rajoista kuulostaa houkuttelevalta, kannattaa OneShot: World Machine Edition laittaa vähintään seurantalistalle. Peli lämpenee narratiivisesti hitaasti, eikä se varsinaisesti loista pelillisillä ansioillaan, mutta fanien teorioita on aina yhtä mielenkiintoista lukea läpäisyn jälkeen. Tällaisessa pelissä ei ole kuitenkaan mikään mahdottomuus, että mielikuvat muuttuvat positiivisemmiksi vuosien saatossa, mutta se on selvää, että OneShot pelataan puhtaasti tarinan vuoksi.

Hyvää:
– Konsepti
– Erinomainen narratiivisesti
– Käyttöjärjestelmä osana videopelin ydintä…

Huonoa:
– …vaikka konsoliversio kadottaakin ison osan sen taiasta
– Tarina käynnistyy hitaasti
– Neljättä seinää rikkovat haasteet ovat liian yksinkertaisia