Arvostelussa Spidersaurs

Dino-dinohäkki, kiipes langalle

Pelialalla on jo pitkään vallinnut konsensus siitä, että jos haluaa piirrosanimaatiolta näyttävää pelattavaa, kannattaa olla yhteydessä WayForwardin suuntaan. 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut jenkkistudio vaikuttaa julkaisevan uusia pelejä melkein joka toinen kuukausi. Kovan tahdin myötä julkaisujen laatu on kuitenkin myös vaihdellut vähän laidasta laitaan. Kumpaan suuntaan on kallellaan vuonna 2019 alun alkujaan Apple Arcade -alustalle julkaistu Spidersaurs?

Spidersaurs on peli, josta moni 90-luvulla lauantain aamupiirrettyjä viikon kohokohtana pitänyt olisi maksanut mitä tahansa noina viattomampina aikoina. Turtles-universumissa leikittiin ihmisten ja kilpikonnien DNA:lla, mutta WayForwardin täysin omassa piirrosmaailmassa nostetaan kytkintä risteyttämällä lapsuuden siisteimpiä olentoja eli dinosauruksia, sekä maailman pelottavimmilta asioilta tuntuneita hämähäkkejä. Kun vielä genrenäkin on Contra-peleistä tuttu kaksiulotteinen run & gun, ei mikään olisi voinut mennä vikaan ainakaan 30 vuotta sitten. Yllättävää kyllä, yhdistelmä toimii myös vuonna 2022.

Äärimmäisen hienosti toteutetussa animaatiointrossa tarinoidaan InGest-yhtiön pieleen menneistä biologisista kokeista, joita siivoamaan kutsutaan lihaksikas poliisikokelas ja räväkkä rock-mimmi, jotka ovat varustautuneet erilaisilla aseilla. Ötököiden ja liskojen sekasikiöt hoidetaan ruudulta pois häiritsemästä aseistuksella, jota voi päivittää erilaisiin muotoihin ympäri kuutta eri kenttää ripotelluilla power-upeilla. Myös WayForwardin myöhemmin tunnetuksi tekemiä Contra-pelejä mukaillen asevalikoima on sellainen, jolla kannustetaan pelaajaa kokeilemaan erilaisia ammuksia pelin eri kohdissa. Kovimmat pelaajakarjut pystyvät kyllä läpäisemään vaikka koko pelin perustason kahdeksaan ilmansuuntaan ampuvalla nallipyssyllä, mutta tietyissä tilanteissa parempia aseita ovat lyhyellä kantamalla isoa vahinkoa tekevä raketinheitin, ammuksia pitkin seiniä ja lattiaa pomputteleva kranaatinheitin, 360-asteinen liekinheitin ja muut peligenren yleisimmät siivousvälineet. Tussarit jäävät silti jollain tapaa pliisuiksi, sillä päivityksistä huolimatta pelihahmo ei tunnu erityisen tuhovoimaiselta.

Aseilla räiskitään luonnollisesti kaikkea mahdollista, mikä ruudulla liikkuu. Dinohämiksiä tulee vastaan montaa eri sorttia. Hyppivät, lentävät, ampuvat, paikoilleen jumittuneen pelaajan taakse tyhjästä ilmestyvät ja vaikkapa seinistä kimpoilevat viholliset tarjoavat sen tason haastetta, että jo ihan pelin perusvaikeustasolla Game Over -ruutu tulee sangen tutuksi. Jokaiselle tarkasti animoidulle vihollistyypille tuntuu olevan kentissä ns. oma paikkansa ja sijoittelukohtansa. Pomotaistelujen puolella kohdataan myös eri ilmansuunnista hyökkääviä robotteja ja tietysti InGestin tutkijoita, jotka saattavat lausua myös muutaman tärkeän sanasen ennen tulituksen alkamista.

Jos viholliset ovat erinomaisesti animoituja, voi samaa sanoa käytännössä koko pelin yleisilmeestä. Peli näyttää erittäin hyvältä liikkeessä. Lauantaiaamun piirretyn fiilis on saatu vangittua peliin ilmeikkäiden hahmojen ja näiden ääninäyttelijöiden myötä niin onnistuneesti, että vastaavanlaisesta toteutuksesta voi vain haaveilla jonkun olemassa olevan tunnetumman tuotenimikkeen ympärille. Musiikkipuoli on myös tavallista parempaa jumputusta, onhan biittien takana NES:n aikoina muun muassa Bionic Commandoon, Final Fightiin ja moniin muihin Capcomin peleihin laatumusiikkia sävellellyt Harumi Fujita.

Jokaisen run & gun -genren pelin tärkein asia on pelin ohjauksen terävyys. Spidersaurs osuu onneksi tässä asiassa siihen kuuluisaan naulan kantaan, sillä en kokenut yhdenkään kuoleman johtuneen vajavaisista kontrolleista. Avattavia kykyjä käytetään juuri niillä näppäimillä, joilla niiden käyttö tuntuu myös luonnollisimmalta, ja etenkin infernaalisen haastavissa viimeisissä kentissä pikapyrähdykset ja muut opitut niksit ovat myös tarpeellisia. Ainoa ongelma on vaan se, että viimeiset kentät tulevat vastaan aivan liian nopeasti. Spidersaursin mobiilipelijuuret näkyvät ikävällä tavalla pääosin suorakaiteen muotoisissa esteissä ja pelin kokonaiskestossa, joka jää kovimman vaikeustason kanssa painiessakin pahimmassa tapauksessa alle viiden tunnin pituiseksi. Taitavimmat kaverit pystyvät läpäisemään pelin toisella yrittämällä noin tunnissa. Uudelleenpeluuarvoa on kyllä kaksinpelattavan yhteistyötilan sekä parin avattavan pelimuodon muodossa, mutta tällaista räiskyttelyherkkua olisi ehdottomasti voinut pelailla vaikka tuplamäärän vielä nykyistäkin jyrkemmällä haastekäyrällä.

Yhteenveto

Spidersaurs on sitä tutun turvallista WayForward-laatua, joka taatusti iskee vanhan koulukunnan pelaajistoon kuin kärpäslätkä kesämökin keittiön ikkunassa pörisevään häirikköön konsanaan. Vaikka nopeasti elämät syövän oletusvaikeustasonkin kanssa saa purra hammasta, jää Spidersaurs hieman liian lyhykäiseksi tapaukseksi 20 euron Switch-hintalappuun peilaten, jonka verran maksaa myös saman genren moderni klassikko Cuphead. Pieni lisäpanostus pelin ase- tai vihollisvalikoimaan ei olisi ollut myöskään pahitteeksi. Puutteistaan huolimatta hämähäkkisauruksien parissa viihtyy sitä kuuluisaa ”yksi yritys vielä” -mantraa hokien.

Hyvää:
– Haastetta riittää
– Herkkua korville ja silmille
– Kontrollit ovat sopivan napakat

Huonoa:
– Sisältö jää hieman niukaksi