Arvostelussa Nikoderiko: The Magical World

Apinoivat mangustit

Mistä löytyisi uusi Mario tai Donkey Kong? Sellaisen kehittämisessä kilvoittelevat monet pelitalot, eikä kilpailu ole muuttumassa yhtään helpommaksi. Uusimpana yrittäjänä mukaan kilpaan on liittynyt pieni indiestudio VEA Games ensituotoksellaan nimeltä Nikoderiko: The Magical World, jossa kaksi seikkailevaa mangustia tasoloikkivat Donkey Kongin hengessä ja veressä pääasiassa kaksiulotteisissa ympäristöissä. Studio halusi selkeästi tehdä jotain tuttua ja turvallista ensimmäiseksi pelikseen, mikä kuulostaa fiksulta tavalta herättää kiinnostusta, mutta legendaaristen tasoloikkasankareiden haastaminen taisi koitua näin varhaisessa vaiheessa liian isoksi palaksi haukattavaksi.

Mikäli on pelannut modernia Donkey Kong Country Returnsia tai sen jatko-osaa Tropical Freezeä, on jo nähnyt mihin Nikoderiko parhaimmillaan kykenee. Moni indiehitti on ottanut vaikutteita isommista tähdistä jo vuosikausia, mutta tässä on yksi hävyttömimmistä kopioista, jonka olen lähivuosiin nähnyt. Mangustipeliin napattuihin ideoihin ei ole juurikaan tehty muutoksia, vaan ne on lainattu lähdeteoksistaan usein suoraan sellaisenaan.

Ehtaa Kongia ovat myös muun muassa maailmankartan rakenne, kentän alun animaatiot sekä maalissa odottavat näppäinrämpyttelyt, ratsastettavat apurit liikeratoineen, kaivoskärryosuudet, siluettikentät, dynaamiset kohtaukset, joissa kaiken kerääminen yhdestä pienemmästä kasasta avaa ekstrapalkinnon, bonustynnyrit, kentän sisälle piilotetut neljä keräilykirjainta ja DK-kolikon virkaa toimittava timantti… Idea varmaankin tulee läpi! Jos Donkey Kong Country Returns teki jotain mielenkiintoista, on ajatus erittäin todennäköisesti kopioitu Nikoderikoon jollain tavalla. Ymmärrän vaikutteiden ottamisen, eikä inspiraation etsimisessä ole mitään väärää, mutta jos esimerkiksi Donkey Kongin lentotynnyrikohtaus halutaan kopioida, onko siihen pakko lisätä mukaan myös samanlainen jättimäinen vihollinen ampumaan ohjuksia pelaajaa päin miltei identtisellä tempolla? Miksi jopa kerättävien kultaisten NIKO-kirjainten täytyy olla visuaalisesti sekä animaatioiltaan täysin identtisiä KONG-kirjaimien kanssa?

Tarina on tasoloikintojen peruskauraa; seikkailevat mangustit lentävät ilma-aluksellaan uudelle jännittävälle saarelle, josta löytävät aarteen. Pahis kuitenkin ilmestyy kuin tyhjästä ryöstäen kullat itselleen, joten sankarit lähtevät perään palauttaakseen aarteen takaisin. Seikkailu koostuu seitsemästä maailmasta, josta jokainen sisältää neljä perinteistä tasoloikkakenttää, pomotaistelun sekä vähän dialogia kenttien välillä. Suurimpana myyntivalttina markkinointimateriaaleissa lienee David Wisen musiikkiraita. Herran nimi on tunnettu – arvasitte oikein, Donkey Kong Countrysta.

Mikäli matkimisen ei anna häiritä, on kaiken taustalla suunnittelun puolesta keskitasoa parempi tasohyppelypeli. Hahmoa voi liikuttaa ilman juoksunappia joko d-padilla tai analogitatilla. Ilmassa voi leijua Dixie Kongin tavoin painaen hyppynappia uudelleen. Kontrollit ovat hieman leijuvat ja liukkaat, mikä toisaalta antaa pelille ohjattavuuden puolesta omaperäisyyttä. Tasohyppelypelit erottuvat aina edukseen, kun niiden pelaaminen ei tunnu valmiiksi liian tutulta. Seikkailun voi halutessaan myös pelata kaverin kanssa yhdessä, mutta valitettavasti vain samalla sohvalla.

DKC-formaatista poiketaan eniten ajoittaisissa 3D-kohtauksissa, jossa pelattavuus muuttuukin lähemmäksi Crash-kloonia. Nämä kohtaukset ovat hyvin yksinkertaisia luonteeltaan ja lyhyitä, mutta tuovat kuitenkin mukavaa vaihtelua kokonaisuuteen. Olisi ollut hienoa nähdä näitä hieman enemmänkin, sillä perspektiivi vaihtuu kesken kentän usein erittäin luontevasti.

Vihollisia on runsaasti ja jokaisella niistä on omat heikkoutensa. Kehittäjät uskaltavat haastaa pelaajaa, ja usein salaisuudet on piilotettu juuri sopivan ovelasti niin, että ulkopuolista apua ei tarvitse, mutta huolimattomuudesta rankaistaan. Vaikka kenttäsuunnittelu on keskimäärin toimivaa ja peli on visuaalisesti näyttävä, olisin kuitenkin kaivannut tasoille enemmän vaihtuvia teemoja, sillä nyt pääasiassa kaikki kentät tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiseen metsään, luolaan tai lumimaisemiin.

Kokonaisuutta lannistaa eniten keskeneräisyyden tunne. Kenties muilla konsoleilla tilanne on parempi, mutta Switch-versio tuntuu pelatessa täysin viimeistelemättömältä beta-versiolta. Tekniseltä pohjalta tällaisen pelin pitäisi pyöriä sulavasti, eikä 30fps:n tila yksinkertaisesti ole hyväksyttävää kilpailijoiden vierellä. Esimerkiksi Yooka-Laylee and the Impossible Lair kehitettiin pääasiassa Switchin ehdoilla, joten se pyörii siitä syystä varmasti hyvin kaikilla alustoilla. Nikoderikon kehittäjien olisi pitänyt toimia samoin, koska tällaisenaan peli on massiivisesti parempi, jos sen kokee tehokkaammalla alustalla. Jos joku haukkuu Nikoderikoa kadulla, kysyn ensin mielessäni, johtuuko kritiikki Switch-käännöksestä vaiko pelistä itsestään. Esimerkiksi aiemmin mainitut liukkaat kontrollit ovat vaikeampia käsitellä matalan ruudunpäivityksen myötä, joten turhauttavia kuolemia tulee varmasti Switchillä pelatessa tavallista enemmän.

Vaikka olen tällaisessa pelissä tarkka sulavuuden kanssa, on kaikkein inhottavinta törmätä bugeihin, joita Nikoderikon Switch-versio on vielä pari kuukautta julkaisupäivänsä jälkeenkin täynnä. Käytännössä parin minuutin välein tulee jonkinlaisia teknisiä ongelmia, joiden kanssa täytyy oppia elämään. Pahimpina esimerkkeinä, mutta onneksi ei niin yleisinä, pelaajahahmo voi jäädä uimaan ilmassa, pudota juostessaan lattian läpi rotkoon, jäädä tynnyristä lentäessään kiinni seinään tai jättää tarttumatta roikkuvaan köyteen. DKC-peleistä tuttu kuperkeikkatemppu, jolla saa rotkon päältä lisämatkaa hyppyyn, epäonnistuu liian usein syöksyttäen hahmon suoraan alaspäin, joten sitä ei uskalla käyttää. Muutamaan otteeseen peli jätti rekisteröimättä läpäisytilastoihin kentästä keräämäni esineen, koska kuolin välissä, vaikka kaikki keräilyrompe jää tavallisesti pysyvästi talteen ensikosketuksesta. Joskus hahmo myös juoksee itsestään oikealle, vaikka ohjaimessani ei ole vahvistetusti minkäänlaista kuuluisaa stick driftiä.

Vielä enemmän on vähemmän vakavia ongelmia, jotka aiheuttavat kuitenkin ärsytystä. Esimerkiksi kenttien alussa meno ei vaihdu kovin sulavasti introanimaatiosta pelaamiseen, vaan pelihahmo alkaa totella käskyjä vasta pari sekuntia lepoasennon ottamisen jälkeen. Pomotasojen kerättävät esineet eivät näy oikein kentänvalintaruudussa, eikä kesken pelaamisen pysty tarkistamaan, jäikö esimerkiksi joku kirjaimista nappaamatta. Joitain valikoita voi selata vain d-padilla ja toiset taas vaativat analogitatin käyttöä. Välivideot kärsivät ruudun repeilemisestä, pelihahmon varjo voi kadota 3D-osuuksissa tiettyjen objektien päältä, ja joskus kaikki 3D-mallit eivät lataudu esimerkiksi bonushuoneiden kuvausteksteihin.

Pelikello ei myöskään ymmärrä konsolin unitilaa, koska seikkailuni ei kestänyt oikeasti yli 200 tuntia, vaan lähemmäs 10:tä tuntia. Lisätunteja kertyi teknisten ongelmien ja kenttien uudelleen aloittamisen myötä myös siitä, että keräsin kaikista kentistä aina kaiken. Latausruutujen edessä vietetty aikakin lähestyy yhtään liioittelematta jo tuntia, mikäli käy yhtään useammin kaupassa tai katsomassa aarteita.

David Wisen musiikkiraita on vähemmän yllättäen pelin parhaimpia puolia, ja esimerkiksi kentänvalintakappale jää soimaan päähän läpäisyn jälkeenkin. Hänen parhaimpiin teoksiin Nikoderiko ei valitettavasti kuulu, mutta lopputulos on kuitenkin keskitason tasoloikkapeliä parempi. Kappaleiden yksittäisen nautiskelemisen esteenä on myös takkuileva galleria, sillä valikot lakkaavat toimimasta välillä, jolloin valittu teema ei ala soimaan ollenkaan. Galleriaa on muutenkin käytännössä mahdotonta avata täysin, sillä 100-prosenttisesta läpäisystä huolimatta pankissani ei ollut edes kolmasosaa tarvittavasta määrästä valuuttaa kaiken avaamiseksi. Kaiken kerääminen tuntuu muutenkin turhalta, sillä esimerkiksi bonuskenttiin piilotetut avaimet eivät edes tee tai avaa mitään. Missä muussa pelissä on ollut kirjaimellisia avaimia, jotka eivät tee mitään? Tässäkin on taatusti ollut jokin idea taustalla, jonka saattaminen loppuun asti taisi unohtua aikasyistä. En ymmärrä, mikä kiire julkaisijoilla on ollut saada tässä kunnossa oleva kokemus ulos täysin uudelta studiolta. Oliko ajatuksena ehtiä keinolla millä hyvänsä joulumarkkinoille, vai pelottiko Donkey Kong Country Returnsin lähestyvä Switch-julkaisu liikaa?

Yhteenveto

Nikoderiko paljon parempi peli mitä tekstistä voi muutoin ymmärtää, mikäli sen kokee vakaammalla alustalla tai ilman teknisiä ongelmia, mikäli ne joskus päivityksellä korjataan. Se on hävytön kopioinnissaan, mutta kaiken toimiessa kunnolla myös itseisarvoltaan hyvin nautittava tasohyppelypeli, jota voi suositella siinä kohtaa, kun useimmat muut kopiot on jo ehtinyt kokea. Nikoderikon edelle menevät ainakin kaikki Donkey Kongit, Kaze and the Wild Mask sekä Yooka-Laylee and the Impossible Lair. Kaksi viimeisintä saa usein alennuksesta yhteensä alle kympillä, eli kolme kertaa Nikoderikon täyttä hintaa edullisemmin. Kenties tätäkin peliä korjaillaan ajan myötä, jolloin se voi jopa muuttua suositeltavaksi tasohyppelyksi oikealla hinnalla. Ainakin niin haluaisin uskoa, sillä Switch-versio ei ole nykykunnossaan julkaisukelpoinen.

Hyvää:
– Toimivan tasoloikinnan peruskonsepti
– Vaihtelu 2D:n ja 3D:n välillä
– Musiikki
– Sopivan haastava vaikeustaso

Huonoa:
– 30fps Switchillä
– Erittäin viimeistelemätön ja täynnä teknisiä ongelmia
– Pitkät lataustauot
– Mahdottoman suuret vaatimukset gallerian täyttämiseksi
– Hävytön Donkey Kongin kopiointi