Arvostelussa Fallen Legion: Rise to Glory

Katse oikeaan päin

Fenumian valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kansa näkee nälkää, roistot varastavat maanviljelijöiden vähäiset sadot ja hämärät kultit houkuttelevat jäseniä. Kaiken lisäksi rajoistaan natisevaa valtiota hallitseva keisari kuolee yllättäen, mikä aktivoi itsenäisyyteen pyrkiviä separatistiliikkeitä, keisariksi keisarin paikalle kaipaavia karismaattisia johtajia sekä sivummalta toimintaa seuraavia hännystelijöitä. Switchin Fallen Legion: Rise of Glory sisältää kaksi alun perin erikseen julkaistua tarinaa, joista toisessa seurataan kunnianhimoista vastarintaliikkeen nuorta valloittajaa Legatus Laenduria ja toisessa perimäjärjestyksessä seuraavana olevaa prinsessa Cecilleä.

Legatus ja Cecille ovat molemmat taitavia maagikkoja, jotka johtavat exemplar-henkiolentojen armeijaa. Kenraali voi tuoda sotatantereelle seurakseen maksimissaan kolme sotilasta. Kentät koostuvat sarjoista taisteluita toisten armeijoiden, peikkojen, velhojen, ihmissusien, lohikäärmeiden ja muiden fantasiaolentojen kanssa. Jokaisella pelaajan sotilaalla on oma hyökkäysnappi, minkä lisäksi takarivissä seisova Legatus tai Cecille voi auttaa loitsuilla. Vaikka nappien rämpyttäminen onkin nopein tapa läpäistä ainakin alkupään kentät, täytyy pelaajan kuitenkin pysähtyä välillä odottamaan muutamaksi sekunniksi iskujen latautumista uudelleen. Loppupään kentissä myös hahmojen järjestyksellä, erikoiskykyjen hyödyntämisellä ja vihollisten hyökkäysten torjumisella on merkitystä. Itse käytin runsaasti etulinjassa muurina tankkiritaria, joka sai tulitukea noitia nitistäviltä tarkka-ampujilta, mutta joissain tasoissa koin toisenlaisen trion tehokkaammaksi vaihtoehdoksi. Pelattavia exemplareita on yhdessä tarinassa kymmenkunta erilaista.

Jos kaikki exemplarit kuolevat eikä henkiinherätysloitsua ole käytettävissä, on komentaja avoinna iskuille. Marssin joutuu aloittamaan alusta kenraalin ottaessa vastaan vain yhden osuman. Enemmän vahinkoa kestävälle pomovastustajalle häviämisen jälkeen peliä voi jatkaa onneksi taistelun alusta. Pomojen kohdalla kuvioon astuu myös hitaasti hyökkäyksillä kutistuva valkoinen suojapalkki, jonka palaessa loppuun pelaajalle avautuu mahdollisuus takoa nappeja muutaman sekunnin ajan ilman energian kulumista.

Taisteluiden välissä tehdään myös oman armeijan moraaliin hienoisesti vaikuttavia valintoja. Ruudulle voi lävähtää esimerkiksi teksti, jossa kysytään, mitä pelaaja tekisi, jos omasta lähipiiristä paljastuisi vakooja tai jos naapurivaltakunta pyytäisi apua. Humaanit ja rohkaisevat vastaukset nostavat moraalia, ja ne voivat myös johtaa tehtävän loppuun asti kestäviin hahmokohtaisiin bonuksiin sekä parempiin palkintoihin. Jotkin ratkaisut avaavat myös salaisia sivupolkuja kartalla.

Kumpikin tarina on avoinna alusta alkaen. Kampanjat sisältävät useita yhtymäkohtia, eivätkä ne eroa pelimekaniikoiltaan toisistaan lainkaan, joten suoritusjärjestys on vapaa. Suurimmat erot koskevat kymmentuntisten seikkailujen loppuvastustajia. Oikeastaan tarinakin muuttuu kiinnostavaksi vasta viimeisten tuntien aikana. Pelin kerrontatyyli muistuttaa PowerPoint-esitystä, sillä kaksiulotteisten hahmojen kasvojen ilmeet voi laskea yhden käden sormilla ja erilaisia taustagrafiikoita on vähän tai ei ollenkaan. Äänetkin on annettu vain päähenkilöille. Valtaosan ajasta ruudulla juoksentelee exemplareita, jotka ovat osallisia tarinassa vain omissa sivutehtävissään. Sen sijaan tekstiä suoltavat Cecillen manipuloiva Grimoire-loitsukirja, Legatuksen Antoinette-neuvonantaja sekä Bryn-isoveli.

Kampanjoihin kuuluu yhteensä satakunta kenttää, joista voisi karsia helposti pois parikymmentä kappaletta. Fillerimäiset keskimantereen tasot kierrättävät vain samoja helppoja rivivihollisia eri muodostelmissa, valinnat ovat merkityksettömiä tai komppania pyörii paikallaan jahtaamassa rosvoja pääkaupunkia kohti suunnistamisen sijaan. Hahmoilla ei ole perinteisiä kokemuspalkkeja, joten ainoa tehtävien suorittamisesta saatu hyöty ovat jalokivet, joita selkeyden vuoksi ei tarvitsisi olla kymmeniä erilaisia. Timanteilla voi parannella sotilaiden ominaisuuksia tai vaihdella kenraalin taikoja. Legatuksen ja Cecillen aloituskokoonpano sisältää jo valmiiksi hyödyllisimmät parannusloitsut, joten bonukset kannattaa käyttää henkiolentoihin. Esineet on tasapainotettu järkevästi, sillä voimakas smaragdi voi vaikka tuplata yhden hahmon elämäpalkin pituuden mutta vähentää samalla nopeutta. Valitettavasti jalokiviä ei anneta haltuun yksittäisille sankareille vaan komentajalle. Mikäli joukon koostumusta muuttaa, täytyy myös hahmokohtaiset lisävoimat vaihtaa yksitellen joka kerta.

Jalokivet ja valintakortit voivat tuoda mukanaan myös täydellisellä suojauksen ajoituksella tai tietyllä hyökkäysketjun tasolla aktivoitavia statusefektejä. Pelaajan on kuitenkin mahdotonta muistaa kaikkien tilapäisien efektien selityksiä. Pokémon-tyyliin nimettyjen myrkytys- ja palamistilojen seuraukset ymmärtää kyllä, mutta aegis ja fierce tuskin sanovat mitään. Minkä vuoksi aegista ei voinut nimetä suoraan kuolemattomuudeksi ja fierceä vaikkapa critical boostiksi? Kaikki tarpeellinen tieto löytyy kyllä kapteenin lokikirjasta, mutta parikymmentä erilaista efektiä ilman tunnistamista helpottavia kuvakkeita on ehdottomasti liikaa. Kirjanen avaa enemmän myös Fenumian historiaa ja merkittävimpien maamerkkien taustoja. Pelin tekijät ovat kirjoittaneet fenumialaista kansanperinnettä ajatuksella, mutta pelkän kampanjan kautta kaikesta välittyy vain pinnallinen ja sekava kuva.

Yhteenveto

Fallen Legion: Rise to Glory on hitaasti käynnistyvä ja hieman vaikeasti ymmärrettävä peli, josta paistaa kuitenkin kehittäjien lämmin rakkaus. Pelattavaa ja tyylikkäitä fantasiaotuksia riittää, mutta omien joukkojen jäsenien sijaan pelissä keskitytään konflikteihin etäisten sivuhahmojen kanssa. Taktikoinnin ja erikoiskykyjen merkitys korostuu vain muutamassa vaikeammassa loppupään tehtävässä ja sadistisessa yhden elämän tilassa.

Hyvää:
– Hienosti piirretyt hahmot ja hirviöt
– Valinnat muuttavat peliä

Huonoa:
– Kerronnallinen tyyli ei ole kiinnostava
– Täysin turhat taistelumekaniikat