Arvostelussa Neva

Sitten koitti kevät

Barcelonassa majaansa pitävän Nomada Studion Gris sai runsaasti positiivista huomiota ilmestyessään Switchille konsolin elinkaaren alkupuolella, vaikka kyseessä oli pelimekaanisesti hyvin tavanomainen indiepajan esikoispeli. Rento pulmaloikinta onnistui koskettamaan erityisesti kriitikoita maalauksellisella ulkoasullaan ja visuaalisuuteen sidotulla vähäeleisellä tarinankerrontatyylillä. Espanjalaisten uusi nelikirjaiminen taideteos jatkaa samalla linjalla. Neva on kuitenkin edeltäjäänsä huomattavasti ”pelimäisempi” tuote, sillä luonnonrauhaa uhkaavat mustat möröt eivät katoa ilman voimakeinojen käyttämistä.

Mustiin olentoihin tutustutaan jo pelin dramaattisessa introssa. Taivaalta kukkakedolle putoilevat kuolleet linnut herättävät nuoren naisen, sarvipäisen jättisuden ja leikkisän sudenpennun huomion. Lintusadetta seuraa pientareen takaa ilmestyvä pimeä voima, jota vastaan jonkinlaista metsänhenkeä muistuttava aikuinen susi yrittää epätoivoisesti taistella. Susi onnistuu karkottamaan uhkaavat viholliset ainakin väliaikaisesti, mutta taistelu jää samalla hukan viimeiseksi. Naisen ja orvon pennun suruhetki jää lyhyeksi, sillä keväiseltä pellolta siirrytään nopeasti kesäaikaan, jolloin peli käynnistyy kunnolla.

Pelihahmona toimivaa naista kutsutaan julkaisijan markkinointimateriaaleissa Albaksi, mutta itse tarinan aikana en kuullut nimeä mainittavan kertaakaan, eikä pelissä ole muutenkaan puhetta tai tekstiä kovin montaa lausetta. Ainoa tiuhaan tahtiin toistuva sana tulee X-näppäintä painaessa naisen suusta, ja se on ”Neva”, joka viittaa hahmon perässä kulkevaan sudenpentuun. Koska Neva on vasta kasvuiässä, jää se välillä kiipeilykykyisestä ihmisestä jälkeen tai säntäilee pää viidentenä jalkana edelle ja kiipeliin. Tämä seikka on otettava huomioon pääasiassa vasemmalta oikealle etenevää tasoloikintareittiä suunnitellessa.

Nevaa autetaan eteenpäin perinteisin keinoin hakkaamalla tieltä matalaksi piikikästä pensaikkoa ja Ghibli-animaatioista inspiraationsa saaneita vihollisia, mutta joskus pelkkä kannustava huutokin voi rohkaista pentua hyppäämään kielekkeeltä toiselle. Hienona yksityiskohtana Alban äänensävy vielä vaihtelee äidillisestä läksyttäjästä paniikinomaiseen sitä mukaa, kuinka kaukana tai pahassa pulassa Neva on. Aivan koko aikaa Neva ei onneksi ole avuton seuralainen, sillä susi kasvaa kuin hujauksessa aikuiseksi tarinan edetessä ja vuodenaikojen vaihtuessa.

Nevaa ei siis kannata tuomita noin tunnin kestävän kesäjakson perusteella, joka on käytännössä vain pitkään jatkuva tutoriaali, joka opettaa, miten tuplahyppyä ja sivuttaispyrähdystä käytetään. Pulmaloikinnallisissa osuuksissa ei esitellä vielä tässä vaiheessa liikkuvia elementtejä, ja myöhemminkin kaikki tarvittavat alustat ja kytkimet ovat koko ajan esillä samalla ruudulla. Useimmiten ratkaisun keksii jo muutamassa sekunnissa, jolloin jäljelle jää ainoastaan hyppysarjan suorittaminen. Jylhimmissä ympäristöissä on mahdollista pudota rotkoon ja kuolla, mutta automaattisia tallennuspisteitä on niin tiheästi, ettei kolmannen elämän menettäminen ja game over tunnu pahalta. Energia palautuu takaisin itsestään ajan myötä, mutta kuolemat voi kytkeä myös pois päältä vaihtamalla helpompaan vaikeusasteeseen.

Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka paljon haastetta pomotaisteluissa on verrattuna muuhun peliin, vaikka hyökkäysnappuloita on vain yksi. Yksi tai kaksi yritystä kuluu helposti pelkästään vihollisen hyökkäyskaavan opetteluun. Monimutkaisimmissa taisteluissa hirviöitä voi liikkua ruudulla samaan aikaan useampiakin, jolloin väisteltävää on tietysti tupla- tai triplamäärä. Osa pomojen vaikeudesta selittyy sillä, ettei niitä voi tappaa nopeasti rämpytystaktiikalla, koska ne siirtyvät seuraavaan sykliin jo muutaman tökkäyksen jälkeen, ja ovat tällöin hetken aikaa kuolemattomia. Loppupomon päihitin rutiininomaisesti jo ensimmäisellä yrittämällä.

Peli nousee uudelle tasolle syksy- ja talviepisodeissa, joissa esitellään uusia hirviöitä ja liikutaan enemmän vertikaalisesti ylös ja alas. Neva oppii uusia temppuja, joista tärkein on ohjusmainen syöksy, jota voi hyödyntää esimerkiksi kauempana olevien kytkimien aktivoimiseen tai hyökkäämiseen vihollisen kimppuun hampaat edellä. Kun Neva on kiinni vihollisessa, vapauttaa se Alban tekemään asioita toisella puolella ruutua. Monessa pulmassa hyödynnetäänkin parivaljakon jakamista erilleen tällä tavalla. Viimeisessä kappaleessa Alba tekee miekallaan korruptoituneisiin eläimiin ja mustiin olentoihin enemmän vahinkoa silloin, kun Neva taistelee rinnalla, jolloin laukaisun käyttäminen vähenee.

Mahdollisuus ratsastaa Nevalla kuulostaa hauskemmalta ja hyödyllisemmältä kuin se on, sillä kykyä ei voi käyttää vapaasti, vaan se nopeuttaa ainoastaan juoksemista peltojen ja käytävien läpi ennalta määrätyissä paikoissa. Tyhjillä alueilla saattaa tosin olla tarkoituskin lataustaukojen peittäjinä, sillä immersio ei katkea kentän aikana missään vaiheessa mustiin ruutuihin tai prosenttipalkkeihin. Minkäänlaista nykimistäkään ei ilmene Switchillä, joten 4K-tuen puuttuminen on ainoa erottava tekijä muihin konsoliversioihin.

Ruudulla ei näy suoranaisesti mitään ylimääräistä kerättävää kilkettä, eikä kykyjen avaamiseksikaan tarvitse tehdä sirkustemppuja. Pelillä on kuitenkin oma sisäänrakennettu saavutusjärjestelmänsä, ja lineaarisesti etenevältä reitiltä voi poiketa välillä suorittamaan vapaaehtoisia loikintahaasteita, jotka ovat pakollisia pulmia vaativampia. Lisätehtävien läpäisemisestä ei tosin palkita mitenkään yksittäin, vaan vasta viimeisen jälkeen lopputekstejä edeltävällä uudella animaatiopätkällä, jonka voi katsella kaikessa lyhykäisyydessään ilman huonoa omatuntoa YouTubestakin.

Yhteenveto

Nevan tarina on viiden tunnin rykäisyksi erittäin koskettava ja monitulkintainen, jota en halunnut käsitellä tässä liikaa spoilereiden vuoksi. Kerronta hoidetaan tyylikkäästi asioita näyttämällä, ei ääneen selostamalla. Vuodenaikoihin perustuvissa kentissä on hienoa visuaalista symboliikkaa, jota tukee rauhallisen ja intensiivisen välillä vaihteleva taustamusiikki.

Nevan ei ole tarkoitus olla vaikea, mutta omaan makuuni siinä on liikaa ainoastaan uusimman kyvyn käyttämisen ympärille suunniteltuja kohtauksia. Tämä tekee ongelmanratkonnasta suoraviivaista, mutta ainakaan samat ideat eivät enää toistu myöhemmillä alueilla. Taistelut perusvihollisia vastaan hoituvat rämpyttämällä yhtä nappia, mutta episodien loppupomot ansaitsevat kiitosta siitä, ettei koko seikkailu ole ylihelppoa läpsyttelyä.

Hyvää:
– Nättiä jälkeä
– Äänimaailma
– Kaikki pomotaistelut eivät ole läpihuutojuttuja

Huonoa:
– Vähän liikaa kävelysimulaattoriosuuksia
– Muutama vaikeampi haaste voisi olla ihan yhtä hyvin pakollinen