Arvostelussa Monster Hunter Rise: Sunbreak

Ota breikki auringosta

Vastasyntyneen vauvan liikkumaan oppiminen tapahtuu porrastetusti. Pelkkää nukkumista ja syömistä sisältävän huolettoman, ehkä jopa vähän tylsän vauvaelämän jälkeen muutaman kuukauden iässä opitaan jo ryömimään, kun taas hetkeä myöhemmin ollaan jo konttaamassa. Tämän jälkeen noustaan seisomaan jo tuen kanssa, kunnes sitten noin vuoden iässä alkaakin se kauan odotettu omin jaloin tepastelu. Switchille viime vuoden maaliskuussa julkaistu Monster Hunter Rise kävi läpi likimain samanlaisen kehityskaaren. Peli ilmestyi kieltämättä hiomattomana timanttina, mutta lukuisat sisältöpäivitykset, PC-versio ja tämän kesän Sunbreak-lisäosa tarjoavat riittävästi syitä palata hirviöjahtiin.

Sunbreakin kaltaiset jättipäivitykset ovat Monster Hunter -sarjalle aivan arkipäivää. Street Fighter -pelien tyyliin Capcomilla on ollut tapana julkaista pääsarjan Monster Huntereista jossain välissä turboahdettu versio, joka on hionut ydinpelattavuutta, esitellyt pieniä ja isoja uudistuksia, ja tärkeimpänä tietysti lisää metsästettävää uusien mörököllien muodossa. Useita vuosia käytössä olleiden G- ja Ultimate-lisänimien jälkeen Capcom kuitenkin hylkäsi niin nimeämiskaavan kuin fyysiset versiot megasuosioon räjähtäneen Monster Hunter Worldin DLC:n myötä. Aakkosten alkupään yksittäistä kirjainta tai ultimaattisuutta on turha odottaa tälläkään kertaa, kun pelaajat saavat käsiinsä Sunbreakin, joka räjäyttää jos ei nyt aurinkoa, niin ainakin muutaman ison asteroidin laadullaan.

Sunbreakin tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Monster Hunter Rise päättyi. Kamuran kylässä leppoisaa elämää viettävät hahmot saavat kummallisia hirviöuutisia kaukaiselta Elgadon vartiointiasemalta. Paikallinen monsteripopulaatio on jälleen kerran alkanut käyttäytymään oudosti, joten kokenutta sankaria pyydetään apuun selvittämään mysteeriä. Moniin muihin Monster Huntereihin verrattuna Sunbreakissa on enemmän värikkäitä sivuhahmoja sekä pari yllättävää juonikäännettä, mutta dramaturgia ei ole koskaan ollut se syy, miksi sarjan pelejä pelataan.

Uusien Monster Hunter -pelien julkaisuja edeltää aina Super Smash Bros. -pelien kaltainen kuukausien hypesesonki. Siinä missä Nintendon paljastelee yksi kerrallaan uusia taistelijoita, kuolaavat Monster Hunter -fanit turpasaunan vastaanottavalla puolella olevien jättihirviöiden perään. Tällä kertaa isoimmat parrasvalot varasti mörkökolmikko, joka juontaa inspiraationsa Universal-studion legendaarisista elokuvamonstereista. Frankensteinin hirviö, eläimellinen ihmissusi ja totta kai verenhimoinen Dracula ovat omalla tavallaan vahvasti läsnä, vaikka näyttelijälegenda Bela Lugosin tai Boris Karloffin habituksesta ollaankin kaukana.

DLC:n ensimmäisissä tehtävissä kohdataan pääpelissä ja sitä edeltäneissä Monster Huntereissa viimeksi nähtyjä aloituspetoja, mutta uusien tulokkaiden näkemistä ja harvemmin nähtyjen suosikkien paluuta ei tarvitse odotella kauaa. Maininnan arvoisia näistä paluumuuttajista ovat kirjaimellisesti teräviä ninjapotkuja viljelevä Seregios, sekä vähemmän tunnetusta Monster Hunter Frontier -sarjasta mukaan raahattu Espinas. Uudet ihmeteltävät asiat eivät rajoitu vain uusiin jättihirvityksiin, sillä myös pienemmissä hirviöissä ja pusikoista kerättävissä apuötököissä on mukana uutta verta tuomassa uusia nyansseja niin taisteluihin kuin grindaamiseen.

Monster Hunter Rise uudisti sarjaa ja etenkin paikasta toiseen liikkumista isolla kädellä. Seinät ja kalliot eivät ole enää kummoisia esteitä, sillä Wirebug-ötököiden mahdollistaman seittisinkoilun avulla pelihahmoista tuli kertaheitolla ilma-akrobaatteja ja jättihirviöistä selvästi kömpelömpiä vastustajia. Sunbreak tasoittaa puntteja sillä perinteisellä Monster Hunter -lisäosien kikalla: vääntämällä vaikeustasoa sinne rokkiparodialeffoista tuttuun yhteentoista. Vuoden ajan optimoidut varusteet olivat jo ensimmäisen hirviön kohdalla yhtä tehokkaita kuin vesipyssy ja pahvikypärä tulitaistelussa. Tämän luulisi olevan myös veteraanipelaajien mieleen, sillä ilmestymisaikanaan Riseä kritisoitiin jopa liian helpoksi Monster Hunter -peliksi. Kun turpaan tulee vasemmalta ja oikealta, on aika keskittyä grindaamiseen ja tiimityöhön muiden pelaajien kanssa.

Myös taistelemista koskevat uudistukset keskittyvät ötökkäkykyihin. Risessä erilaisia ötökkäkikkoja oli valittavana kullekin aseluokalle rajallinen määrä, mutta Sunbreak antaa pelaajalle mahdollisuuden rekisteröidä tuplamäärän käteviä supertemppuja näppäinyhdistelmien taakse. Melkein jokaisella aseella on nyt jonkinlainen hyppyhyökkäys ja puolustava asento, joten mahdollisuus rekisteröidä sekoitus hyökkäämisessä ja tukalissa tilanteissa auttavia erikoisiskuja tekee taisteluista ennen kaikkea monipuolisempia. Myös metsään tai aavikolle mukaan lähtevät kissa- ja koirakaverit voivat oppia uusia temppuja, vaikka vanhat sanonnat kertoisivat muuta.

Monster Hunter Risessä erilaisia taistelutantereita oli vain kourallisen verran. Sunbreak esittelee onneksi uusia ja piristäviä maisemia. Paluun tekee yksi menneiden aikojen parhaimmista viidakkokartoista, joka saa kovaa seuraa kenties koko sarjan parhaaksi metsästysalueeksi nousevasta uudesta maastosta. Citadel-nimeä totteleva jylhä linnamaisema sisältää pienoiskoossa melkeinpä kaikki Monster Hunter -pelien perinteikkäät metsästysalueet aina jäisestä luolastosta, rämeikön kautta vehreään metsikköön asti. Erittäin laaja alue kätkee sisälleen monenmoisia pieniä salaisuuksia, ja se on monipuolisuutensa ansiosta aivan uskomattoman hieno paikka pitkille ja raastaville metsästysreissuille. Uusia kenttiä olisi voinut olla yksi tai kaksi enemmänkin, mutta ehkä ainakin vuoden ajan jatkuvat ilmaiset päivitykset paikkaavat unohdusta muutenkin kuin ahtaiden areenataisteluiden muodossa.

Capcomin RE Engine loistaa jälleen, sillä ulkoisesti Sunbreak on emopelinsä tavoin Switchin ehdotonta kärkipäätä niin näyttävyyden kuin tekniikankin saralla. Olisihan se ollut aika huolestuttavaa, jos jonkun pelin lisäosa olisi suoriutunut näissä asioissa huonommin. Musiikkityyli on vaihtunut emopelin seesteisestä feodaalitunnelmoinnista hieman keskiaikafantasian suuntaan nojaavaan sinfoniajylhyyteen, mikä tosin sopii mainiosti erityisesti Citadelin maisemiin. Uudet musiikkikappaleet ovat pääasiassa muutenkin erinomaista pelimusiikkia.

Yhteenveto

On aina hieman epäreilua arvioida näitä Monster Hunter -sarjan lisäosia ”vain” lisäosina, sillä Capcom itse käsittelee niitä melkeinpä omina itsenäisinä pelijulkaisuinaan, ja siltä ne sisältönsä määrän myötä myös tuntuvat. Sunbreak hioo ne Monster Hunter Risen viimeisetkin rosoiset kulmat silkkisen pehmeiksi, tarjoten samalla niin uusille kuin vanhoillekin metsästäjille sitä kutkuttavan julmaa haastetta, josta sarja on vuosien saatossa tullut tunnetuksi. Neljäkymppiä kustantava DLC tarjoaa tekemistä vaikka koko loppuvuodeksi laadukkaista Switch-peleistä kiinnostuneille pelaajille, kunhan Risen pääpeli on kahlattu ensin läpi.

Hyvää:
– Pieneltä vaikuttavat uudistukset ovat onnistuneita
– Uudet hirviöt ja kentät
– Tarina on parempi kuin emopelissä

Huonoa:
– Pari uutta lisäkenttää ei olisi ollut jo nyt pahitteeksi