Arvostelussa Mega Man Legacy Collection 2

Sinipommittajan perinnön paluu

Mega Man on yksi Capcomin rakastetuimmista pelihahmoista, jolla on pitkiä perinteitä varsinkin Nintendon konsoleilla. Retropatut muistelevat usein Mega Manien tarjoamaa haastetta ja rautaista ohjattavuutta. Pelejä täytyi pelata kieli keskellä suuta, jotta ne saisi läpäistyä. Mega Manien julkaiseminen ei kuitenkaan päättynyt Nintendo Entertainment Systemin tuotantolinjojen hiljentymiseen, sillä sarja jatkui muilla alustoilla, eikä kahdeksanbittistä ulkoasuakaan unohdettu. Ovatko myöhempien aikojen teokset varteenotettavia haastajia, vai pelkkiä vanhalla muotilla tuotettuja klooneja?

Mega Man Legacy Collection 2 sisältää NES-aikakauden jälkeen tehdyt numeroidut pääsarjan pelit, eli Mega Manit 7–10. Vaihtelua on graafisesti ja pelimekaanisesti enemmän kuin ensimmäiseen Legacy Collectioniin pakatuissa peleissä, sillä kakkoskokoelmasta löytyy pelejä SNES:ltä, PS1:ltä sekä viime konsolisukupolven laitteilta (Wii, Xbox 360, PS3). Joukosta erottuu erityisesti kahdeksikko (PS1) ääninäyttelyn sekä piirrosanimoitujen välipätkien ansiosta. Kaksi viimeisintä peliä taas ovat enemmän NES-tyylisiä, mutta tehokkaampi rauta takaa tasaisen ruudunpäivityksen ja monipuolisemman kokonaisuuden.

Kaavaa ei ole muutettu edellisistä osista: Mega Manin on jälleen päihitettävä kahdeksan robottimestaria, minkä jälkeen kavutaan Wilyn linnaan pieksämään tohtori kaidalle tielle taas hetkeksi. Juonikuvioissa irrotellaan varsinkin kolmessa viimeisessä osassa: kympissä nähdään jopa Wilyn ja Mega Manin yhteistyötä! Pomovastusten taso ja omaperäisyys vaihtelee hurjasti kokoelman pelien sisällä. Seitsemännessä osassa nähty Turbomies ja kympin Nitromies ovat miltei identtisiä kaksosia, ja pakollinen jäärobotti alkaa tympiä. Onneksi mukaan mahtuu myös mielikuvituksellisempia insinööritaidonnäytteitä, kuten hakeutuvia mehiläisiä ampuva Hornet Man sekä yhdeksännen osan Cement Man. Pomovastustajien päihittämisestä saatavat aseet ovat kohtuullisen uniikkeja, ja erityisesti Mega Man 8:n aseiden käyttö myös tasoloikinnan yhteydessä on hieno lisäys.

Mega Manin perusarsenaali vaihtelee pelistä toiseen. Seitsemäs ja kahdeksas osa tarjoavat mahdollisuuden liukumiseen sekä peruspyssyn lataamiseen, mutta viimeisimmissä peleissä kyseiset ominaisuudet loistavat poissaolollaan… Mega Manin kohdalla. Pelien läpäisyn jälkeen (tai netistä löytyvällä salakoodilla) aukeaa nimittäin uusia pelattavia hahmoja: vihellysteemastaan tunnettu Proto Man sekä seiskaosan vihollinen Bass Treble-koiransa kanssa. Proto Manilla on peruskikkojen lisäksi liukumiskyky, ladattavat ammukset sekä projektiileilta suojaava kilpi. Punavalkoiseen pukeutuva sankari ottaa kuitenkin tuplavahinkoa, joten pelaaminen muuttuu haastavammaksi. Vain Mega Man 10:ssä pelattavana oleva Bass on taas melkoinen mörssäri. Hahmo ampuu jopa kahdeksaan suuntaan ja osaa lisäksi kiihdyttää ja lentää Treblen avulla, mikä tekee joistain kentistä ylihelppoja. Mega Manin kykyvalikoiman rajoittaminen tuntuu hieman keinotekoiselta ratkaisulta muiden hahmojen hyväksi, mutta faneille on toki hienoa päästä pelaamaan muillakin suosikeilla.

Kenttäsuunnittelun laatu vaihtelee. Nerokkaimmasta päästä ovat esimerkiksi kahdeksikon temppeli, jossa ratkotaan pulmia eri aseita hyödyntäen, sekä Commando Manin juoksuhiekkakenttä kympistä. Tasoissa on ikävä kyllä paljon halpoja kuolonloukkuja, kuten mystisesti sijoitettuja piikkejä sekä rotkoista ponnistavia vihollisia. Myös Mega Man 8:n lautailukentät tuovat kyyneleen silmään. Kerrasta poikki ‑asenteella toimivien surmanloukkujen paikat täytyy opetella ulkoa, tai edessä odottaa tason uudelleenpelaaminen ja puoli tuntia lisää ”Jump, jump”- ja ”Slide, slide” ‑äänien toistelua. Kenttiin on piilotettu erilaisia keräiltäviä esineitä, jotka vaihtelevat ruuveista energiasäiliöihin ja lisäelämiin. Ruuveilla voi tasojen välissä hankkia päivityksiä ja energiatankkeja kaupasta. Mega Man 7 ja 8 painottavat esineiden keräilyä jälkimmäisiä osia vahvemmin.

Switch-kokoelma tarjoaa mahdollisuuden pelata pelejä eri kuvako’oissa sekä kuvaputkifiltterin kautta. Mustien palkkien tilalle saa itse valita yhden neljästä taustakuvasta, jotka näyttävät tyylikkäiltä, pelasi konsoli telakassa tai ei. Kokoelman tärkein pelillinen uudistus on Checkpoint-tallennus. Pelaaja voi nyt tallentaa pelitilanteensa miltei missä vain, mutta kuoleman jälkeen ”huijaaminen” aiemman tallennuksen lataamalla vie hahmon takaisin lähimmälle tarkistuspisteelle tarkan tallennuspaikan sijaan. Ennen tallennusta kerätyt energiatankit ja ammusvaraston täydennykset eivät kuitenkaan katoa minnekään. Uusi systeemi antaa käytännössä loputtoman määrän elämiä, mutta muuten pelikokemus on täysin autenttinen, ja pelaaja voi opetella tarkkaa hyppelyä vaativat kohdat halutessaan ulkoa vailla huolta Game Over ‑ruudun ilmestymisestä. Ykkös-Legacyn kaltaista pelitilanteen pikakelaamista taaksepäin ei kakkosessa ole.

Ekstrojen puolella voi ihailla konseptitaidetta jokaisesta neljästä pelistä sekä kuunnella musiikkia. Kuvia pelikoteloista ja ohjekirjoista ei kuitenkaan löydy, eikä kahdeksikon välivideoita pysty katsomaan jälkikäteen uudestaan. Kosmeettisen krumeluurin lisäksi kokoelma tarjoaa myös kasan haastetasoja jokaiseen peliin, joissa vanhat konkaritkin ovat kovilla. Myös kaikki yhdeksikön ja kympin lisäsisältö on pakattu kokoelmaan, eli luvassa on täysivaltainen Megis-kokemus. Mega Man ‑amiibo avaa muutaman lisähaasteen, jotka ovat saatavilla vain Switch-versiossa, mutta muuten Legacy Collection 2 ei eroa muiden konsoleiden versioista.

Yhteenveto

Mega Man Legacy Collection 2 on oiva tapa kokea vähemmälle huomiolle jääneet sarjan osat. Kokoelman pelejä ei voi ehkä vielä kuvailla NES-isoveljien veroisiksi klassikoiksi, mutta Capcomia voi silti kiittää tasoloikkagenren kehitykseen keskeisesti vaikuttaneiden pelien tuomisesta helposti saataville. Haastavat pelit voivat aiheuttaa halua heittää ohjain seinään, mutta uusi tallennuspaikkajärjestelmä helpottaa hieman Mega Man ‑untuvikkojen tuskaa.

Hyvää:
– Tiukkaa tasoloikkaa toimivilla kontrolleilla
– Monipuoliset aseet ja tasoloikkaniksit
– Hyvä ja uskollinen kokoelmateos taidegallerioineen…

Huonoa:
– …vaikka kuvia olisi voinut olla enemmänkin
– Itseään toistavat pomodesignit