Arvostelussa Marvel Cosmic Invasion

Kosmiset toivot koolla

Osuvasti nimetty Tribute Games onnistui kavavoimaan muutama vuosi sitten julkaistulla TMNT: Shredder’s Revengellä Super Nintendon klassisen Turtles in Timen henkeä niin hyvin, että uuden lisenssipohjaisen beat em’ up -projektin käynnistyminen oli vain ajan kysymys. Ninjakilpikonnia korkeammalla supersankariportailla istuvat ainoastaan DC:n ja Marvelin legendat, joista julkaisija Dotemu onnistui hankkimaan jälkimmäisen oikeudet.

Marvel Cosmic Invasion on vuoden 2006 Annihilation -sarjakuvatarinaan perustuva beat ’em up -mätkintä. Pääpahiksena toimii Annihilus-superroisto, joka pyrkii valloittamaan universumin levittämällä eläviä olentoja hallintaansa ottavia matoja. Aivopestyt trikoosankarit kelpaavat loistavasti pienemmiksi välipomoiksi, ja onpa vanhalla kunnon Thanoksella ja Galactuksellakin roolinsa pelissä. Näin isoa uhkaa torjumaan tarvitaan tietysti iso joukko Maan ja lähiplaneettojen nimekkäimpiä puolustajia.

Pelattavien hahmojen rosteri koostuu enimmäkseen Marvel-fanien suosikeista. Mukana on esimerkiksi Hämähäkkimies ja pari Kostajaa, X-Menin Wolverine, Storm ja Jean Grey sekä muutama sarjakuvista tutumpi kosminen seikkailija. Alussa käytössä on 11 hahmoa, mutta loput neljä saa auki silmänräpäyksessä läpäisemällä niiden omat kentät joko tarinan tai arcade-tilan puolella. Hahmoja valitaan kaksi, ja niiden välillä voi vaihdella olkanäppäimellä vapaasti niin kauan, kun kummatkin ovat hengissä. Mukaan voi liittyä myös kolme kaveria paikallisesti tai alustavapaasti verkon kautta, ja koska jokainen pelaaja kontrolloi parivaljakkoa, liikkuu ruudulla enimmillään peräti kahdeksan sankaria plus muutama konna päälle. Vihollisten elämäpisteiden väitetään skaalautuvan pelaajamäärän mukaan, mutta sen huomaa lähinnä pomojen kohdalla.

Taistelumekaanikoissa ei ole yllätyksiä. Jokaisella hahmolla on kevyt potku- tai nyrkkinappi, torjunta tai väistö, kerättäviä resursseja kuluttava ammus-, heitto- tai muu hahmokohtainen erikoisliike sekä tymäkämpi spesiaali, jonka voi yhdistää myös vaihdon tekemiseen tai vaikka ilmakomboon. Nappulan pitäminen pohjassa, suuntatikun käyttäminen tai iskun tekeminen juoksusta vaikuttaa liikkeeseen taistelupelin tavoin, eikä ole varmaan sattumaa, että myös hahmojen ulkonäkö muistuttaa paljon Capcomin SNES-aikaisten tappelupelien tyyliä. Vertailkaapa vaikka Cosmic Invasionin ja X-Men vs. Street Fighterin Stormia keskenään.

Hyppäsin ensiksi arcade-tilan pariin ja pääsin viimeiseen kenttään asti jo ensimmäisellä yrittämällä, joten oletusvaikeustaso ei todellakaan ole korkealla. Selviytymistä saattoi kuitenkin helpottaa valitsemani Wolverinen passiivinen parantumiskyky, sillä huomasin muilla hahmoilla pelatessa tarvitsevani huomattavasti enemmän energiaa palauttavia ruokia, joita putoilee joiltain vihollisilta sekä metallitynnyreitä tuhoamalla. Yhdessä kentässä on mahdollista potkia vauhtia vihollisia tulittavaan tykkiin, mutta muuten supersankarit luottavat täysin omiin kykyihinsä, eikä kättä pidempää ole saatavilla.

Arcade-tilassa samalla sankariparilla jatketaan niin kauan, kun vähintään toinen on elossa. Elämiä on oletuksena kolme, ja hahmoja on mahdollista vaihtaa paremmin kenttään sopivaksi vain kuolemien jälkeen. Jotkin tehtävät sisältävät esimerkiksi enemmän lentäviä ampiaisolentoja, jotka on helpompi napsia alas lentokykyisellä supersankarilla. Hämmentävän syvälle jatkuvan pelikentän vuoksi ensimmäinen oma isku menee usein huti, mutta koska lentämistä ei ole rajoitettu mitenkään, voi esimerkiksi Iron Manilla pysytellä ilmassa ikuisesti ja pyyhältää kuoppien tai maata pitkin kiitävien lasereidenkin yli ilman ongelmia. Maakravuilla pelatessa on tehtävä muutama hyppelyliike, ja siinä oikeastaan onkin kaikki vaihtelu, mitä konna- ja pomoaaltojen turpaan vetämisen välillä on. Tasaisimmissa ympäristöissä juostaan vain vasemmalta oikealle taisteluikkunasta toiseen.

Tarinassa yksittäisestä tehtävästä on selvittävä kokonaan ilman lisäelämiä, mutta siitä huolimatta jouduin aloittamaan vain yhden kentän alusta kuoltuani lopussa pomovastustajalle. Tämäkin epäonnistuminen meni ensimmäistä kertaa kokeilemani tiimin piikkiin, sillä toisella yrittämällä sama pari aloittikin kaksi tasopäivitystä kovempana. Hahmot saavat nimittäin niin onnistuneista kuin keskeytyneistäkin tehtävistä pysyvästi talteen jääviä kokemuspisteitä aina kymppitasolle asti, ja oppivat muutamaan otteeseen uusia kykyjä tai saavat lisää osumapisteitä. Maksimitasolle päästäkseen ei tarvitse pelata aivan koko peliä läpi, joten ehkä siitäkin syystä aiempi Wolverine-vetoinen yritykseni menestyi niin hyvin.

Tarinatilan voi kahlata läpi parissa tunnissa. Tehtävien välissä näytetään muutaman ruudun verran vaihtuvien sankareiden ja pahisten välistä sanailua, joten kovin syvälliselle jutustelulle tai vitseille ei ole tilaa tai aikaa. Vähäiset dialogipätkät ovat kuitenkin ääninäyteltyjä, minkä lisäksi joillain pareilla on uniikkeja kommentteja, joita kuullaan välillä toiminnan tiimellyksessä.

Arcade-tilan läpäiseminen sujuu parikymmentä minuuttia nopeammin, koska siinä kartan haaraumakohtien toista kenttää ei tarvitse pelata. Ennätysaikojen tai -pisteiden jahtaaminen on kuitenkin turhaa, sillä vaikka peli osaa ilmoittaa uusista pohjista, ei omia tai muiden pelaajien ennätyksiä ole vertailtavissa missään julkisesti. Kun kaikki kentät on käyty läpi, voi aikaa käyttää vielä saavutusten tai keljusti rikottavien taustaelementtien taakse piilotettujen kuutioiden metsästämiseen. Kuutioilla avataan palkintoruudukosta arcade-tilan asetusvaihtoehtoja, lisää musiikkia soittimeen sekä hahmojen vaihtoehtoisia värejä ja profiilikortteja, eli ei mitään kovin jännittävää. Osa saavutuksista näytetään julkisesti tarinatehtävien yhteydessä, ja ne ovat yleensä tyyppiä ”vältä pomon tekemää vahinkoa” tai ”heitä hahmolla X viisi vihollista rotkoon”. Muutamat salaiset interaktiot ovat taas sellaisia hiekkalaatikkolegendoja, joihin tuskin törmää vahingossa, mutta sellaisia vanhan liiton taistelupelit olivatkin ennen täynnä.

Yhteenveto

Marvel Cosmic Invasion on perushyvä mätkintäpeli, josta puuttuu Tributen taannoiseen Turtles-seikkailuun verrattuna huumori ja spektaakkelimaisuus, vaikka ulottuvuusmatkailu ja lopussa taustalla häärivä jättimäinen Galactus antaisivat siihen mahdollisuuden. Moninpeliin liittyminen on nopeaa ja onnistuu lennosta muutamalla painalluksella. Maksimipelaajamäärä on laskenut Turtlesista kahdella, mutta toisaalta pelihahmojakin valitaan nyt kaksi. Oletusvaikeusaste on suunniteltu varmasti kaikenikäiset Marvel-fanit huomioiden. Asetusvalikon taakse piilotettu Hard-vaihtoehto nostaa hieman vihollisten iskujen voimaa, mutta sillä ei ole juuri merkitystä, jos rinnalla taistelee toinen pelaaja tai muistaa käyttää välillä suojanappia.

Hyvää:
– Jokaisessa hahmossa on jotain uniikkia
– Siistit taustagrafiikat
– Yksi tehtävä vie alle 10 minuuttia
– Pelihallitunnelma

Huonoa:
– Suoraviivainen ja lyhyt läpijuoksu
– Arcade-tilaa ei voi tallentaa ja jättää kesken
– Ei ennätyslistoja
– Ei hyviä syitä jatkaa pelaamista yhden läpäisyn jälkeen