Arvostelussa Luigi’s Mansion 2 HD

Asuntosijoittajan painajainen

Vuosi 2013 muistetaan Nintendo-pelaajien keskuudessa paristakin asiasta. Se oli vuosi, jolloin pienelle ja piskuiselle 3DS-konsolille puskettiin ulos huippuluokan yksinoikeuspelejä sellaisella tahdilla, josta moni konsolivalmistaja olisi kateellinen. Kyseinen vuosi oli myös erään tunnetun LVI-asentajan veljen 30-vuotisjuhlavuosi, jota Nintendo juhlisti lanseeraamalla ”Year of Luigi” -markkinointikampanjan, joka ei suinkaan ole syynä siihen, miksi Nintendo teki myös kaikkien aikojen suurimmat rahalliset tappionsa kyseisen tilikauden aikana. 3DS:n ilotulitusvuoden ja ”Luigin vuoden” yhdistelmänä syntyi myös jatko-osa pelokkaan putkimiehen tähdittämälle GameCube-julkaisupelille, jonka turboahdetusta uusioversiosta pääsemme nauttimaan 11 vuotta pelin alkuperäisen julkaisun jälkeen Switchillä.

Vuonna 2019 ilmestynyt Luigi’s Mansion 3 on yksi Switchin kirkkaimpia helmiä, joka ei kuitenkaan pääse paistattelemaan valokeilassa niin usein kuin Switchin muutama muu supernimike. Kahden aiemman Luigi’s Mansion -pelin parhaita puolia yhdistellyt tekele oli lopulta niin laadukas ilmestys, että se toimi isona katalysaattorina Nintendon ja toista Luigi’s Mansion -peliään tehneen Next Level Gamesin taloudellisen avioliiton realisoitumiseen. Koska Luigin kolmas haamujengeily on grafisesti näin konsolin loppusuorallakin Switchin ehdotonta priimaa, odottaa monella pelihyllyllä jo valmiina epäreilun kova mittatikku kakkoskartanon päivitykselle. Taannoisen Paper Mario -uusioversioinnin tavoin Luigi’s Mansion 2 HD:n tapauksessakaan ei tarvitse pelätä sitä, että graafiset uudistukset jäisivät ihan nollatasolle, joten pelin Switch-julkaisu on ehdottomasti oikeutettu. 3DS-tausta paistaa kuitenkin jonkin verran liikaa läpi, koska Luigin animaatiot ja valaistus- ja varjotehosteiden käyttö ei vedä vertoja Luigi’s Mansion 3:n laadulle.

Marion seikkailujen perinteinen juonipohja, jossa Bowser kidnappaa Peachin jne. on käynyt meille kaikille vuosien myötä tutuksi. Luigin peleissä antagonistin roolin hoitavat aivan muut hahmot, mutta muuten kartanoseikkailut ovat menossa juonellisesti isoveljen kanssa samaan suuntaan, vaikka pääsarja kattaakin vasta kolme peliä. Ilmeikäs ja pelokas nimikkosankari tutkii jälleen aavemaisia rakennuksia, tyhjentäen ne haamuista professori E.Gaddin ohjeistuksella ja avustuksella. Haamuongelma hoidetaan tuttuun tapaan kovasti imuria muistuttavalla Poltergust-laitteella, josta löytyy kätevästi integroituna myös erilaisiin käyttötarkoituksiin soveltuva valaisinlisäosa.

Kummitukset napsaistaan valon avulla ensin imurointivalmiuteen, jonka jälkeen alkaa vääntö ja kääntö kammotuksen elinvoimamittarin tyhjentämiseksi. Pelin edetessä aaveet kuitenkin viisastuvat ja monipuolistuvat, jolloin pelkkä valon välkyttäminen ja imurointi ei enää riitäkään, vaan pelaajan on opeteltava muita tapoja päästäkseen haamuihin käsiksi. Pelisarjan ensimmäisestä osasta poiketen taistelut kaikkien napattavien kummitusten kanssa eivät muistuta enää omia pienoispulmiaan pelin sisällä, vaan isompaa aivojumppaa ja ympäristöjen kanssa kikkailua harrastetaan enemmän pomojen kanssa.

Toisin kuin ensimmäisessä ja kolmannessa Luigi’s Mansionissa, joissa sätkyjä ja tärinöitä koettiin yhdessä isossa kartanokompleksissa, on kakkosessa valittavissa useampi pienempi kartano, jotka toimittavat ikään kuin eri teemoilla koristeltujen kenttien virkaa, ja joiden sisälle palataan useampaan otteeseen suorittamaan pienempiä tehtäviä. Tehtäväformaatti on suunniteltu käsikonsolia varten, mutta mikään ei toisaalta estä pelaamasta peliä Switchilläkin reissussa tai lyhyemmissä pätkissä.

Kenttäsuunnittelussa ei seurata aivan tasoloikkapelien maailmasta tuttua nurmikko-jää-laava -yhtälöä, mutta eri kartanot on siitä huolimatta saatu eroamaan toisistaan komealla tavalla. Ensimmäinen pelialue on tutumpaa Luigi’s Mansion -materiaalia, mutta tämän jälkeen päästään haamujahtiin mm. lumisemmissa maisemissa, jättimäisessä kellotehtaassa ja suuren puun yhteyteen rakennetussa kompleksissa. Meno ei käy visuaalisesti siis missään vaiheessa tylsäksi.

Myös metroidvania-elementtejä on mukana, sillä alkupuolen kartanoissa saattaa olla alueita, joihin Luigi pääsee käsiksi vasta pelissä myöhemmin saatavilla kyvyillä. Jokainen kartano on täynnä etsittävää ja löydettävää, joten 100%-läpäisysankarit tulevat saamaan tästäkin Luigin kauhuseikkailuista paljon irti. Vielä enemmän lisätunteja tuo jo aikoinaan 3DS-versiossa yllätyshitiksi noussut verkkomoninpeli. Ghostbusters-bileiden järjestäminen onnistuu roguelike-elementtejä hyödyntävässä moninpelitilassa joko globaalin verkon yli randomien kanssa tai kolmen kaverilistalaisen seurassa. Neljä ihmispelaajaa pyydystävät yhteistyössä aaveita tiukan aikarajan puitteissa arpaperiaatteella muodostuvissa huoneistoissa, ja kun Luigi-tiimin eteneminen tyssää syystä tai toisesta, alkaa koko homma alusta. Kuulostaa simppeliltä, mutta on edelleen yhtä koukuttava pelimuoto kuin alkuperäisenkin kakkososan julkaisun aikoihin.

Ihan virheettömänä ei Luigi’s Mansion 2:n noin muuten ihan onnistunutta HD-käännöstä voi pitää. Graafinen ilme olisi tosiaan ollut kiva päivittää edes Luigi’s Mansion 3:n kanssa samalle tasolle, ja kontrollit vaativat jälleen sen tason hämähäkkiotetta ohjaimesta, että maailman huippukitaristitkin olisivat ylpeitä sormien asennosta kovimpien haamuhippojen ollessa käynnissä.

Yhteenveto

Luigi’s Mansion 2:n loikka 3DS:n pieniltä tuplanäytöiltä isolle tv-ruudulle ja tärisevillä ohjaimilla varustetulle konsolille on kaikin puolin veikeä tapaus. Pelisarjan faneille se tarjoaa sen ”erilaisimman” Luigi’s Mansion -kokemuksen sarjan muihin peleihin verrattuna, ja kartanonoviisit saavat pelattavaksi Nintendon tehdaslaatuisen seikkailun, joka sopii kaikille perheen pienimmistä hieman enemmän elämää nähneisiin asti. Se toimii myös lääkkeenä pahimpaan uuden Luigi’s Mansion -pelin nälkään, josta olen kieltämättä loisteliaan kolmannen osan jälkeen vähän kärsinyt, mutta toivottavasti Next Level Games palaa kummittelemaan viimeistään Switchin seuraajalla.

Hyvää:
– Erinomainen pelattavuus
– Kentissä on mukavaa vaihtelua
– Paljon pelattavaa

Huonoa:
– Käännöstyö olisi voinut olla napsun enemmän hartaudella tehty