Arvostelussa Layers of Fear: Legacy

Luomisen tuskaa

Suuret taiteilijat tuppaavat lopulta menettämään järkensä, eikä Layers of Fear: Legacya tähdittävä taidemaalari ole poikkeus. Puolalaisen Bloober Teamin kauhuseikkailussa kuljetaan nimettömän maalarin jalanjäljissä, hänen yrittäessään saada valmiiksi elämänsä suurimman teoksen eli magnum opuksen. Mutta onko Layers of Fear mestariteos vai jääkö se vain yhdeksi luomukseksi tuhansien muiden jännäreiden joukossa?

Eräänä myrskyisenä iltana nimettömäksi jäävä taidemaalari saapuu vanhaan kotiinsa. Aluksi kaikki vaikuttaa melko normaalilta, kunnes taiteilija viimein astuu työhuoneeseensa. Siellä häntä odottaa kankaalla peitetty keskeneräinen maalaus, josta on tuleva hänen elämänsä suurin saavutuksensa. Saadakseen taulun valmiiksi on hänen sukellettava syvälle sairaan mielensä sopukoihin ja kohdattava menneisyyden aaveet.

Tarkoituksena on selvittää, mitä vanhassa viktoriaanisessa kartanossa asuvalle taidemaalarille ja hänen perheelleen on tapahtunut. Samalla seikkaillaan ympäri taloa etsien kuutta eri tavaraa, jotka tarvitaan maalauksen viimeistelyyn. Pelin edetessä päähenkilön synkät salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua, ja mukaan kuvioihin tulevat myös alkoholismi, skitsofrenia ja väkivalta. Layers of Fearissa tarinaa ei varsinaisesti kerrota pelaajalle, vaan se on selvitettävä itse tonkimalla laatikoita ja kaappeja sekä lukemalla niistä löytyviä tekstejä. Välillä tämä on hieman turhauttavaa, sillä koko ajan takaraivossa jyskyttää tunne, että saadakseen täydellisen tarinan selville on kaikki laatikostot kaluttava läpi, ja niitähän pelissä riittää. Ensimmäisellä läpipeluukerralla kaikkia pikkusalaisuuksia ei löydä.

Pelillä on kaunis ulkokuori ja psykologista kauhutunnelmaa tukeva äänimaailma. Sateen ropina, kuiskaukset ja narisevat lattialaudat tuovat mukanaan viehättävän lisänsä, joten ei ole ihme, että peliä suositellaan pelattavaksi kuulokkeet päässä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin kävelysimulaattori, eivätkä muutamat pääasiassa salasanojen etsimiseen keskittyvät arvoitukset tarjoa päänvaivaa kovinkaan moneksi minuutiksi.

Kaikki aika vietetään harhaillen samassa talossa, samoissa huoneissa. Onneksi kartano kuitenkin muuttuu tarinan edetessä, eikä kierrätettyihin maisemiin tylsisty ainakaan heti. Eksymäänkään ei ehdi, sillä ovet lukittautuvat melkein heti sen jälkeen, kun niistä on astunut sisään toiseen huoneeseen. Levotonta tunnelmaa korostavat rakennuksen seinillä roikkuvat makaaberit taulut, jotka ovatkin oikeiden taiteilijoiden, kuten Rembrandtin ja Goyan maalaamia. Ahdistavan ilmapiirin luomiseen kuuluu myös pelaajan säikyttely. Selän takaa kuuluvat äänet ja vaihtuvat ovien paikat tulevat kuitenkin tutuiksi melko nopeasti, eivätkä ne enää jaksa kauhistuttaa. Tieto kuoleman mahdottomuudesta tekee pelistä vähemmän pelottavan.

Switchillä peli on mahdollista pelata kolmella erilaisella tyylillä: käsikonsolitilassa, Pro-ohjaimella tai Joy-Coneilla. Näistä kaksi viimeksi mainittua käyttävät hyväkseen liikkeentunnistusta, joten esimerkiksi ovet voi avata heilauttamalla kapulaa. Myös peliohjainten tärinää on käytetty hyväksi, tosin parissa kohdassa värinä alkoi ennen aikojaan. Layers of Fear pyörii Switchillä lähes kiitettävästi. Muutamassa kohdassa ruudunpäivitys saattaa tipahtaa hieman alhaiseksi, mutta se ei kuitenkaan häirinnyt etenemistä.

Yhteenveto

Layers of Fear: Legacy on hyvä kävelysimulaattori, mutta muille kuin kyseisen genren faneille se on vain keskinkertainen kokemus. Kauhuelementit ovat aluksi säväyttäviä, mutta toistuviin temppuihin turtuu nopeasti. Tarinakaan ei ole kovin kummoinen vaan suurilta osin melkoisen ennalta-arvattavissa. Vaikka peli ei Inheritance-lisäosineen montaa tuntia kestäkään, totuus siitä, että saadakseen täydellisen lopun on se pelattava läpi useammin kuin kerran, saa kenet tahansa itkemään verta.

Hyvää:
– Yksityiskohtainen grafiikka
– Tunnelmallinen äänimaailma
– Synkkä ilmapiiri

Huonoa:
– Ruudunpäivitys tippuu välillä
– Säikyttely käy tylsäksi
– Ennalta-arvattava tarina
– Vaatii useamman läpipeluukerran