Arvostelussa Gimmick! 2

Tähdetön tasoloikintapätkä

Kuten uskollisimmat Fintendon seuraajat saattavat muistaa, kirjoitin noin vuosi sitten siitä, kuinka vähälle huomiolle arvostelemani Gimmick!-pelin NES-julkaisu aikanaan jäi. Japanin ohella peli ilmestyi harvinaislaatuisesti vain Pohjoismaissa, joten valtaosa maailmasta pääsi tutustumaan vihreään tasoloikkasankariin ensimmäistä kertaa vasta Switch-uusiojulkaisun myötä. NES-kulttiklassikon uusinta oli ensimmäisiä projekteja, joita japanilainen Sunsoft-yhtiö julkisti päätettyään palata videopelimarkkinoille pitkän tauon jälkeen. Ilmeisesti Gimmickin uuteen tulemiseen oltiin Japanissa tyytyväisiä, sillä yhteistyönä ruotsalaisen Bitwave Gamesin kanssa syntyi pikavauhdilla myös suora jatko-osa. Mutta ymmärtävätkö rakkaat länsinaapurimme NES-loikintojen syvintä olemusta?

Gimmick! 2:n kerronnallinen tyyli on monessa mielessä hyvin ykkösosan kaltainen. Nimittäin, vaikka tuki useammallakin kielelle löytyy, pätee se vain valikoihin. Itse peli ei sisällä lainkaan dialogia, vaan kaikki vähäinen tarinankerronta tapahtuu still-kuvilla. Alkuperäisessä pelissä kidnapattu lapsi on kasvanut aikuiseksi ja saanut jälkeläisen, jonka ylimpiä ystäviä vihreä sankari Yumetaro on. Tyhjänpäiväisenä tekosyynä loikinnalle demonit toisesta ulottuvuudesta tekevät jälleen kerran kaappauksen lastenhuoneeseen, joten Yumetaron on lähdettävä pelastusretkelle.

Heti ensimmäisestä kentästä alkaen on selvää, että loikinta ei ole oleellisesti muuttunut vuosikymmenten aikana. Yumetaro pystyy edelleen tekemään yksinkertaisia hyppyjä väistääkseen vihollisia, mutta tärkein ase on pään päältä alaviistoon heitettävä tähti. Tähteä voi käyttää vihollisten löylyttämisen lisäksi hyödykseen myös ratsastettavana alustana. Oikeastaan ilman ratsastustemppuja pelissä ei pitkälle pötkitä, sillä lähes kaikki kentät perustuvat tähden avulla saavutettaviin haasteisiin. Vaikeustasovaihtoehtoja on kaksi, joista helpommasta selviää kyllä pienellä harjoittelulla kokemattomampikin pelaaja. Vaikeammassa tilassa tallennuspisteitä on kenttien sisällä vähemmän NES-loikintaveteraanien mieliksi.

Ongelmia aiheuttaa kuitenkin se, että tähden heittäminen tuntuu paikoin arpapeliltä. Tähden liikerata perustuu Yumetaron liikkeeseen ja tähden heittokulmaan, mutta välillä tuntuu siltä, että samalla tavalla toistettu osuus ei menekään odotusten mukaisesti, enkä keksi siihen mitään syytä. Kun mukaan vielä sotketaan vauhdinmuutokset ylä- ja alamäissä, joutuu pelaaja laskemaan todennäköisyyksiä kuin lukion algebrakurssilla konsanaan.

Isoin ongelma loikinnassa perustuu sen yksipuolisuuteen. Kaikki ominaisuudet ovat käytössä alusta alkaen, eikä peli kehity myöhemmilläkään tasoilla tarpeeksi. Kentät ovat toki pullollaan salaisuuksia, mutta niitä etsiessä seurataan enemmän tai vähemmän samanlaista kaavaa, jossa pitää keksiä tietty tapa käyttää tähteä hyödyksi. Varsinkin myöhempien kenttien haasteet vaativat lähes pikselintarkkoja hyppyjä, ja vieläpä useamman peräjälkeen. Tappion karvasta kalkkia joutuu nielemään monta kertaa, kunnes sormet lopulta painavat ohjaimen nappeja juuri oikeassa tahdissa.

Oikeat loppukuvat nähdäkseen on löydettävä kaikkein vaikeimpien esteratojen taakse kätketyt aarteet, joita on jokaisessa kentässä kaksi. Yrittää voi onneksi niin monta kertaa uudelleen kuin haluaa, sillä elämiä ei lasketa ja edelliselle tallennuspisteelle palataan kuoleman jälkeen silmänräpäyksessä. Pitkät lataustauot olisivatkin olleet anteeksiantamatonta. ”Vielä kerran” kävi allekirjoittaneellakin mielessä useampaan otteeseen, vaikka epätoivon kyyneleet jo silmäkulmia kutkuttivatkin.

Kenties näitä haasteita on lisätty siksi, että kenttiä ei ole yhteensä kuin viisi. Ensimmäinen näistä on luonnollisesti tarkoitettu pelaamisen opetteluun, mutta loput neljä tarjoavat jo selkeää haastetta. Jatkuva kenttien toistaminen käy vain yhtä puisevaksi kuin Kekkosen päiväkirjat, kun samaa kohtausta joutuu toistamaan ziljoonatta kertaa. Alakuloa ei helpota edes maineikkaalta David Wiselta tilattu soundtrack. Donkey Kong Country -peleistä tunnettu maineikas säveltäjä on luonut taustalle rauhoittavia sävelmiä, jotka ovat kyllä DK-faneille tyyliltään tuttuja. Parhauttaan Wise ei kuitenkaan ole tähän tuonut, joten Tropical Freeze -tason mestariteoksia ei kannata odottaa.

Yhteenveto

On totta, että Sunsoft taikoi aikanaan NES:lle sellaisia teoksia, että oksat pois. Valitettavasti heidän uuden tulemisensa ensiaskeleet alkavat haparoiden, sillä uuden Gimmickin tekijät ovat luoneet kovin vanhanaikaisen tekeleen, josta iloa joutuu paikoitellen kaivamaan esiin lapiolla. Hintakin on kympin Gimmick! Special Editionia korkeammalla. Maailma on toki värikäs, ruudunpäivitys tasainen ja kontrollitkin siedettäviä, mutta siltä kaikelta rapisee helposti kaikki pois, jos pelaaminen ei ole hauskaa. Ja merkittävä osa ajasta meni minulta hammasta purren.

Hyvää:
– Alkuperäiselle Gimmickille uskollinen
– Värikäs ja veikeän näköinen
– Ruudunpäivitys kunnossa

Huonoa:
– Lyhyt, vain viisi kenttää
– Hahmon kontrollointi on arvaamatonta
– Aarteiden löytäminen vaatii pikselintarkkaa loikintaa