Arvostelussa Everybody 1-2-Switch

Sata pelaajaa olematta battle royale

Nintendo Switchin julkaisussa bailupelattiin 1-2-Switchin kanssa. Uudenkarhean konsolin vallankumouksellisia kontrolleja ja ohjainkikkoja esitellyt minipelikokoelma sai kädenlämpöisen vastaanoton, kun Breath of the Wild vei samaan aikaan isoimmat parrasvalot menestyskonsolin ensipäivinä. On hauska yhteensattuma, että kuusi vuotta myöhemmin jatkoa saavat niin Breath of the Wild kuin 1-2-Switchikin, ja vieläpä melkein samoihin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minipelikokoelmaa oltaisiin kehitetty vajaat kuusi vuotta uusimman Zeldan tavoin.

Everybody 1-2-Switch on päällisin puolin sitä samaa mitä edeltäjänsäkin. Nintendon yksinoikeuspelille epätyypilliseen tapaan ei ruudulla näy yhden ainoaa firman ikonista, vanhaa tai uutta hahmoa, ja se on edellisen osan tavoin pikemminkin pelin voimavara kuin puute. Horace-nimeä totteleva hevosnaamaripäinen hemmo on ainoa vähänkään henkilöity hahmo koko pelissä, ja tämä bilemestari ohjeistaa pelaajaa valikoissa ja neuvoo minipelien saloihin. Suuret ja värikkäät valikot ovat omiaan houkuttelemaan pelin pariin suunniteltua kohdeyleisöä, eli videopelejä vähemmän pelaavia. Helppo navigointi ja selkeät ohjeistukset kaikkeen tekemiseen toimivat tehokkaasti, eikä pelin hallitsemiseen tarvitse olla takana kokemusta Mario Partyista tai muistakaan hittiepeleistä, vaan ihan ensi kertaakin Joy-Conia kädessään pitävät pystyvät aloittamaan pelin tuosta vain.

Ja jos nappulat aiheuttavat näppyjä, esittelee uutuuspeli myös upouuden ohjaustavan, joka varmasti kelpaa videopelejä hieman vähemmän pelaavia puoleensa. Nyt bilepelata voi ihan omaa älypuhelintaan ohjaimen korvikkeena käyttäen. Ja mikä parasta, näin potentiaalisen pelaajamäärän voi nostaa sataan tietyissä minipeleissä. Joku vielä kehtasi väittää, että samalta sohvalta pelatut moninpelit olisivat kokemassa jonkinlaista inflaatiota.

Valitettavasti tämä puhelinominaisuus karsii samalla pois niitä alkuperäisen pelin kiinnostavimpia minipelityyppejä, joissa käytettiin hyödyksi tuolloin vielä uudelta ja hienolta tuntunutta Joy-Conien HD-tärinäominaisuutta. Tämä puute on oikeastaan koko Everybody 1-2-Switchin isoin kompastuskivi. 1-2-Switchin isoimmat avut olivat nimenomaan siinä, että peli tuntui todella kekseliäältä – joskin myös hintavalta esittelydemolta ohjaimen erikoisimmille käyttötarkoituksille. Nyt tämä hämmästyksen tunne on poissa vaikka voisi luulla, että kuuden vuoden teknologiakiidon aikana oltaisiin keksitty jotain uuttakin Jackbox Party Packin jo vuosia sitten esittelemän konseptin kopioimisen sijaan. Koska puhelimella peliin liitytään skannaamalla QR-koodi, voi suurinta osaa peleistä pelata myös etäyhteyden välityksellä. Nopeita reaktioita vaativat pelit menettävät tosin hohtonsa videopuhelujen viiveen takia, ja ison porukan tietovisoihin osallistuu tietysti aina vähintään yksi huijari.

Ensimmäisen 1-2-Switchin ”jääpalojen kallistelut” tai ”vauvan paijaamiset” ovat kaukainen muisto vain, kun jatko-osassa tarjolla on jo useaan otteeseen muissa vastaavissa moninpelikemuissa nähtyjä heilumispelejä. Pumppausliikkeellä on tarkoitus poksauttaa ilmapalloja, ”tanssipelissä” ojennetaan raajoja eri suuntiin, ja reaktiopeleissä testataan ”miekan vetämistä tupesta” mahdollisimman nopeasti. Kaikki nämä ovat nykypäivän liikkeentunnistusbilepelien peruskauraa, joten Everybody 1-2-Switch! ei todellakaan keksi mitään uutta ja mullistavaa tähän genreen.

Hauskimmiksi minipeleiksi kuuden hengen testisessiossa osoittautuivat ihan oikeasti etureisiä koetukselle pistävä kyykkäämisminipeli, sekä katsojille oikein hupaisa pepputönimisminipeli. Kaikki minipelit ovat myös pelattavissa ihan hanurillaan istuen, mutta se nyt olisi vähän sama kuin pelaisi muinaista NES:n Duck Huntia Zapper kiinni töllöttimen ruudussa. Puhelimella pelattavissa minipeleissä on vielä lisukkeena erilaisia kosketusnäyttöä tukevia bingoja sekä yllättävän hauska sähläily, jossa ympäristöstä pitää etsiä puhelimen kameran eteen väriltään mahdollisimman lähelle esimerkkikuvaa oleva asia.

Useamman kymmenen minipelin kokoelma on kuitenkin koluttavissa vain läpi yhden illan aikana edellisen osan tavoin. Kun Mario Partyissa on strategista elementtiä tuomassa uudelleenpeluuarvoa, ja Warion minipelisekoiluissa on erittäin paljon hauskuutta tuova satunnaisaspekti, ei Everybody 1-2-Switch onnistu päihittämään näistä kumpaakaan, vaan kyseessä on lyhyessä ajassa temppunsa näyttävä porukkahupailu.

Yhteenveto

Everybody 1-2-Switch antaa edeltäjäänsä nähden lisää, mutta ottaa samalla myös pois. Puhelinohjaus mahdollistaa muutamia ihan kivoja minipelikonsepteja sekä huomattavasti helpomman käyttöönoton, olkoonkin että älypuhelimet ovat uusia Joy-Coneja huomattavasti kalliimpi investointi. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se, että ne kiinnostavimmat, Joy-Conin ominaisuuksia hyödyntävät minipelit loistavat tällä kertaa poissaolollaan. Kun lyhytkestoiset yksittäiset minipelit on hutaistu kaikki läpi kertaalleen, on suurin hupi puristettu paketista jo irti. Tällä kertaa kyseessä ei ole sentään täysihintainen julkaisu, mutta ensimmäisen 1-2-Switchin jälkeen on konsolille ilmestynyt lukuisia vastaavanlaisia pelejä, jotka suoriutuvat viihdyttämistehtävästään huomattavasti paremmin.

Hyvää:
– Aloittelijaystävällisyys
– Muutama oikein viihdyttävä minipeli

Huonoa:
– Nopeasti koluttu läpi
– Minipelit ovat enimmäkseen tylsiä