Arvostelussa Blades of Time

Aikansa tuote

Hack and slash ‑pelit ovat kehittyneet huomattavasti tällä vuosikymmenellä, vaikka muutokset eivät olekaan kaikki helposti nähtäviä. Venäläiskehittäjät yrittävät tavoitella ensimmäisten God of War ‑pelien tunnelmaa alkujaan 2012 julkaistulla Blades of Timella, mutta lopputulos on kaukana persoonallisesta ja laadukkaasta toimintaseikkailusta. Switch-versio on kehno myös edellisen konsolisukupolven teknisillä standardeilla. Blades of Time ei ole kaikilla osa-alueilla kelvoton, mutta Bayonetan, Nier: Automatan ja Devil May Cryn sulavuutta ja erikoisuutta tulee kova ikävä.

Blades of Timen tähti on niukasti pukeutunut Ayumi-aarteenetsijä, joka puhuu välivideoissa heleällä brittiaksentilla. Käytännössä kyseessä ei ole kuitenkaan saparopäisen naisen ensiesiintyminen, sillä hahmo on tähdittänyt myös X-Blades-toimintapeliä. Blades of Timella ei ole suoranaisesti mitään yhteistä X-Bladesin kanssa, mutta uuden pelaajan näkökulmasta pelin alku on aukkoja täynnä. Vanha kiltajohtaja on pestannut Ayumin etsimään Lohikäärmemaan temppeliin kätketyn ihmekiven, mutta voimatasapainon järkkyminen kiehtoo tai huolestuttaa myös kilpailevaa palkkasotilasryhmää ja edistynyttä avaruussivilisaatiota.

Ayumin henkilökohtainen missio on Zero-nimisen kadonneen matkakumppanin löytäminen, mutta tämä juonikuvio on taputeltu jo aikaisessa vaiheessa tarinaa. Zerolla on tärkeä rooli pelin lopussa, mutta muuten lihaskimppu on vain yksi pelin monista mitäänsanomattomista sivuhahmoista, eikä edes jälleennäkeminen Ayumin kanssa herätä minkäänlaisia tunteita. Myöskään Ayumi ei ole mikään sanaseppo, sillä vuorosanat ovat täynnä ”What on Earth is this?” ‑tyylistä kummastelua. Avaruusolennot ja örkit saarnaavat taas koneellisesti madalletulla äänellä B-luokan fantasiahölinää, vaikka hahmojen motiivit kiinnostaisivat enemmän.

Noin 10-tuntinen kampanja on jaettu episodeihin, mutta niiden kesto vaihtelee suuresti. Vielä ensimmäisellä puoliskolla rytmitys on kunnossa yhden kappaleen kestäessä noin 30 minuuttia, mutta viimeiset kentät venyvät yli tunnin mittaisiksi. Sinällään tällä ei ole väliä, koska välitallennuspisteitä on sopiva määrä, mutta peliä ei kannata lopettaa ainakaan kesken pulman, sillä seuraavasta kohteesta pelaajaa muistuttaa ainoastaan oikeaan suuntaan osoittava kompassi. Kompassin toinen neula näyttää taas aarrearkkujen sisälle piilotettujen sormusten ja vaihtoehtoisten aseiden suuntaan. Alun lyhyemmissä kentissä arkkuihin törmää useimmiten sattumalta, mutta myöhemmin päivityksiä pitää etsiä näkymättömät esineet paljastavan loitsun avulla. Peli käynnistyy automaattisesti keskimmäisellä vaikeusasteella, mutta easy ja hard ovat silti valittavissa päävalikkoon palaamisen jälkeen. Peli tarvitsisi suuresti Platinum-tyylistä suorituspisteytystä, jotta kenttiin viitsisi palata muutenkin kuin etsimään tutkan ohi vilahtaneet esineet.

Kentät ovat rakenteellisesti melko suoraviivaisia, eikä kaava muutu juuri tarinan edetessä. Ayumi viilettää alueelta toiselle siivoten pois tieltä kourallisen vihollisia, pysähtyen välillä vääntelemään ovia auki. Tarkkuutta vaativaa tasoloikintaa pelissä on vain vähän, ja silloin tarpeeseen tulee myös ilmassa toimiva liukuväistö. Monet lohkareet ja kielekkeet näyttävät siltä, että niiden päälle voisi hypätä, mutta näkymättömät seinät blokkaavat potentiaaliset oikoreitit. Välillä seuraava suunta on selvillä ilman ohjeitakin, mutta eteneminen onnistuu naurettavasti vasta läheisen ansan laukaisun jälkeen. Vihollisten juuttuminen ahtaisiin väleihin ei sekään ole tavatonta.

Taisteluissa Ayumilla on käytössä kaksi asetta: tuplamiekat ja kivääri, johon vaihdetaan oikeaa tattia klikkaamalla. Aloituspyssy on varsin tehoton, eikä alun vihollisia tarvitse pelätä, mutta huomasin lähestyväni pelin loppupuolella vaarallisempia körmyjä enimmäkseen piilotetulla konekiväärillä. Varsinainen vahinko syntyy miekoilla ja niiden erikoisliikkeillä. A- ja Y-nappeja hakkaamalla tehdään peruskomboja ja kerätään kolmiportaisella asteikolla raivoa, jota voi uhrata voimakkaampiin purkauksiin. Jokaisessa kentässä on vähintään yksi alttari, jonka luona voi päivittää kahta eri kykyä. Normaalisti pelaamalla kannattaa unohtaa maanjäristysiskut sekä liu’un päivittäminen ja keskittyä miekkojen tuli- tai jääpolkuun, sillä kykyjä on liian monta avattavaksi yhdellä pelikerralla. Tietyissä paikoissa järjestelmää on tosin mahdollista huijata palaamalla muutaman askeleen taaksepäin ja kuolemalla, jolloin patsaalla voi rukoilla uudelleen.

Kaikista tärkein voima on kuitenkin heti alussa opittava aikamatkustus, jonka avulla Ayumi voi luoda itsestään kopioita. Kloonit toistavat Ayumin liikkeet täydellisesti korkeintaan parinkymmenen sekunnin ajalta, joten ei varmaan tule yllätyksenä, että kykyä hyödynnetään runsaasti pomotaisteluissa ja tilanteissa, joissa ovi aukeaa kahta tai useampaa kytkintä yhtäaikaisesti painamalla. Pomot kaatuvat minuuteissa oikealla strategialla, mutta taktiikan oivaltaminen on oma prosessinsa. Yksi pomoista esimerkiksi parantaa itseään jatkuvasti, jolloin ratkaisu on nauhoittaa ja toistaa lyömistä jatkuvalla syötöllä. Suojakilven taakse maastoutunutta vihollista pitää taas häiritä ensin etupuolelta ja hiippailla sitten taakse hoitamaan viimeistely. Samoja pulmia ja kikkailua kuitenkin kierrätetään aavistuksen verran liikaa.

Valitettavasti efektitulitus ja kloonit pudottavat jo valmiiksi ulkoilmassa takkuilevan ruudunpäivityksen kirjaimellisesti PowerPoint-tasolle. Videoiden perusteella Switch-käännös on PS3-versiotakin kesympi visuaalisesti, mutta optimoinnin kanssa on tehty surkeaa työtä, eikä ole väliä, katseleeko pelikuvaa televisiosta vai Switchin omalta ruudulta. Kaiken lisäksi laskin pelin jäätyneen peräti viisi kertaa läpipeluuni aikana, mutta kenttiä ei onneksi tarvitse aloittaa alusta. Noh, ainakin latausajat ovat nopeita.

Yksinpelikampanjan ja asetusruudun lisäksi päävalikossa on paikka myös Outbreak-nimiselle verkkopelitilalle. Vaikka valikkonäkymä näyttää lähinnä tekstioksennukselta, yllätyin siitä, kuinka paljon vaivaa moninpeliin on nähty. Pelillisesti mobamainen tornien hakkaaminen yhteistyössä tai toista pelaajaa vastaan ei ole mitään ennennäkemätöntä, ja kokeneemmalla pelaajalla on avattuna parempia vaihtoehtoja kahdeksi erikoiskyvyksi. Aikakikkailu on moninpelin puolella bannissa, ja myös ammuksien ja parannusjuomien määrää on rajoitettu, mutta jälkimmäisiä voi ostaa lisää otteluissa ansaituilla kultakolikoilla. Pelaajan ympärillä häärivät tekoälysotilaat ovat kohtalaisen älykkäitä, mutta varsinaiset miekkataistelut muistuttavat lähinnä kymmeniä minuutteja kestävää köydenvetoa, jossa osanottajat vain menettävät henkensä vuorotellen. Toisessa ääripäässä kumpikin pelaaja kiertää toisensa ja marssii suoraan vihollisen tukikohdan kimppuun.

Vaikka terät viuhuvat tiuhaan tahtiin, ei matseissa esiinny häiritsevää lagia. Peliseuraa löytyi linjoilta nopeasti iltaisin, vaikka peli on tuskin myynyt Switchillä vielä tuhansia kappaleita. Progressiosysteemiä on selvästi mietitty, sillä uusia aseita ja liikkeitä jaellaan tasaiseen tahtiin tasonousujen yhteydessä. Päivittäin vaihtuvia haasteita palkintoineen ei ole myöskään unohdettu, ja lisäksi huiskimaan pääsee hieman ominaisuuksiltaan eroavien Michellen ja Zeron roolissa. Moninpeliin kannattaa kuitenkin koskea vasta tarinatilan läpäisemisen jälkeen, sillä yksinpelissä avatut aseet ja esineet ovat sitten suoraan käytettävissä.

Yhteenveto

Blades of Time on mukiinmenevää miekkatanssia silloin kun kaikki toimii, mutta teknisten ongelmien runsaus saa ihmettelemään, onko konsoli kunnossa. Viimeinen taistelu on ihan viihdyttävä, mutta peli päättyy tönkösti jatko-osaa petaavaan cliffhangeriin. Tämän suorituksen jälkeen jatkoa tuskin nähdään. Verkkomaailman paremmin ymmärtävien venäläisten kannattaa kokeilla, josko ura urkenisi massiivipelattavien mobiilipelien kautta.

Hyvää:
– Pomotaistelut
– Paljon erilaisia erikoisliikkeitä
– Moninpeliin on nähty vaivaa

Huonoa:
– Kamala ruudunpäivitys
– Kaatuilu
– Valjut hahmot
– Kenttäsuunnittelu ei anna pelaajalle vapauksia