Arvostelussa Bayonetta 3

Monta noitaa

Päivän muotisana on multiversumi. Vaihtoehtouniversumeissa on seikkailtu viime vuosien aikana ahkerasti lähes jokaisen merkittävän supersankarin nimeä kantavissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Eri aikakausia ja todellisuuksia on käsitelty aiemmin kevyesti myös Bayonetta-peleissä, mikä on saattanut monilta sarjan faneiltakin jo unohtua. Trilogian päätösosaa suunnitellessa PlatinumGamesilla päätettiin varmistaa, että toimintapelisarja myös muistettaisiin mielipuolisesta multiversumistaan. Aineksia taikaliemeen on poimittu myös kuopatusta Xbox-yksinoikeuspeli Scaleboundista.

Introkentässä nähdään, kuinka ensimmäisen pelin Bayonetta-hahmo saa surmansa ylivoimaisen vihollisen käsittelyssä. Synkkää kohtaloa on todistamassa nuori noitaoppilas Viola, joka matkaa toiseen ulottuvuuteen varoittamaan toista Bayonettaa koko universumin tuholla uhkailevasta pahuudesta. Noitien kokouksessa päätetään, että Singulariteetiksi itseään kutsuvan voiman kaatamiseksi täytyy ensin löytää viisi taika-avainta sekä professori, joka osaa avata pahuuden kotiluolaan johtavan portaalin avainten avulla. Aikamatkalle taikakalujen etsintään ryhtyvät Viola ja goottiloliltan tyyliin vaihtanut nimikkosankaritar, jonka rakas kilpakumppani Jeanne jää taas selvittämään viisaan tutkijan olinpaikkaa.

Valtaosa ajasta pelataan itse Bayonetalla, joka on oppinut muutamia uusia temppuja. Näistä tärkein on mahdollisuus kutsua apuun taikamittaria kuluttavia isoja hirviöitä, joista osalla on ollut jonkinlainen rooli sarjan aiemmissakin peleissä. Monsterien päätehtävänä on tietysti tehdä hakkelusta kokoisistaan vastustajista.

Heti alussa käytettävissä olevat Madama Butterfly ja Gomorrah-saurus saavat myöhemmin seuraa muun muassa hämähäkistä, sammakosta ja kummitusjunasta, joiden taitoja tarvitaan myös taisteluiden ulkopuolella. Kokonsa puolesta hirvitykset soveltuvat tietysti loistavasti ratsuiksi pakokohtauksiin, joiden aikana peli saattaa lainata kieli poskella mekaanikoita arcade-hallien valopyssy- ja shmup-peleistä, joista Platinumilla tunnetusti pidetään. Ilahduin itse vielä enemmän lyhyistä ongelmanratkaisutehtävistä, joissa monstereita käytetään hyödyksi erilaisten ovien avaamisessa – lentävät olennot läpsäyttävät siivillään tuulta purjeisiin, sammakko sammuttaa soihdut sadetanssilla ja niin edelleen. Jos pulmien järjestys olisi esimerkiksi käänteinen, muuttuisivat ne vieläkin paremmiksi, koska silloin ratkaisu ei löytyisi päivänselvästi aina viimeksi tavatun hirviön avulla. On kuitenkin hyvä asia, etteivät pulmat keskeytä toimintaa liian pitkäksi aikaa.

Tykästyin monsterikumppaneista eniten jättiläishämähäkkiin ja sen tahmaisiin sääriin ja seittilinkoon, joiden avulla on mahdollista pelastautua rotkoon putoamiselta ja kiipeillä katoille keräämään piilotettuja figuureita ja tietokortteja. Toisaalta apureiden vikkelimmästä päästä oleva hämiskään ei ole kaikista helpoin ohjattava. Ammuin itseni herkällä seittilingolla ainakin kertaalleen kuiluun jokaisessa kentässä, ja taisteluissa Bayonetta jämähtää tanssimaan paikalleen manaamisen ajaksi, jolloin hirviötä on kontrolloitava oikealla analogitatilla välillä kyseenalaisista kuvakulmista. Muutaman ostettavan esineen sekä valikon kautta avattavien uusien liikkeiden ja hirviöiden itsenäisempien liikkumismahdollisuuksien avulla toiminta muuttuu onneksi sulavammaksi.

Violan tehtävät ovat rakenteellisesti samankaltaisia Bayonetan kanssa, mutta hahmo taistelee katanalla ja luottaa vain yhteen hirviökumppaniin. En nauttinut Violalla pelaamisesta suuresti, sillä huippupisteiden metsästämisessä auttava Witch Time -hidastuskyky aktivoidaan torjumalla vihollisen hyökkäys miekalla, mutta liikkeen ajoitusikkuna on huomattavasti kapeampi kuin Bayonetan suosimalla väistöllä. Pokémon-imitaattorina YouTubessa tunnetun Anna Brisbinin ääninäyttelemä Viola ei ole tunnelman keventäjänä lainkaan hassumpi, mutta hahmo myös sysätään välillä muutamaksi tunniksi täysin syrjään. Bayonetan uutena äänenä on kolmosessa peliääninäyttelijöiden kärkikastiin kuuluva Jennifer Hale, joka hoitaa flirttailevan staran roolin vähintään yhtä onnistuneesti kuin edeltäjänsäkin.

Jeannen tehtävät ovat jotain täysin muuta, sillä niissä liikkuminen tapahtuu 2D-ulottuvuudessa ja sivuttain kuvatussa rakennuskompleksissa.  Muutaman minuutin minipelimäiset kentät käynnistyvät Lupin-henkisellä animaatiointrolla, jolle nousin melkein antamaan aplodit ensimmäisellä kerralla. Jeanne taitaa Bayonetan tavoin aseiden ja Witch Timen käytön, vaikka peli kannustaakin etenemään ilmastointikanavia pitkin ja hiippailemaan vihollisen selustaan. Välipalamaiset agenttitehtävät ovat vaikeustasoltaan pelin helpointa sisältöä. Muuten oletusvaikeustason tarjoama haaste on jopa noussut pykälän korkeammalle edellisestä osasta, sillä riviviholliset käyvät Bayonetan kimppuun hieman aggressiivisemmin, ja vapaaehtoiset taisteluportaalit testaavat pisteiden ketjuttamista ja selviytymistaitoja mukavan kinkkisillä erikoiskriteereillä.

Bayonetta törmää pelissä moniin vaihtoehtoisiin versioihin itsestään. Käsikirjoittajien tappamien noitien lukumäärä ei jää yhteen, sillä uusien tuttavuuksien kohtalona on useimmiten joutua episodin loppupomon uhriksi vain pari minuuttia ensiesiintymisensä jälkeen, jolloin minkäänlaista tunnesidettä ei ole ehtinyt vielä syntyä. Perintönä pelattava Bayonetta nappaa talteen aina kuolleen hahmon suosikkiaseen ja monsterikumppanin. Sama kuvio toistuu jokaisessa maailmassa, jolloin jännitettäväksi jää lähinnä se, miten seuraava sivuhahmo mahtaa kuolla. Vara-Bayonetat ovat ainakin paperilla tasavahvoja tilanteesta kuin tilanteesta selviytyvän päätähden kanssa, joten noitasiskojen alttius työtapaturmille huvittaa vääristä syistä.

Tylsän videopelimäinen tarina tulee yllätyksenä, varsinkin kun tekijätiimi on muuten käyttänyt paljon aikaa ja mielikuvitusta noitien historiallisiin asuihin, loppupomoihin ja lukuisiin pop-kulttuuriviittauksiin. Välianimaatioiden ja pomotaisteluiden aikana vitsaillaan esimerkiksi Terminator-elokuvien ja rytmipelien kustannuksella sekä käydään melkein läpi Godzillan koko hirviökirjasto. Pelin kannessa on K16-leima, mikä tarkoittaa sitä, että ruudulla saattaa vilahtaa sivutissi ja kaiuttimista kuulua kirosanoja, mutta suolenpätkiä ei näy. Pieni lisäbrutaalius ei olisi ollut tällä kertaa pahitteeksi, kun otetaan huomioon pelin taistelukeskeisyys. Esimerkiksi Bayonetan noitakollegojen kuolemien vetäminen läskiksi olisi jopa sopinut peliin, ja samalla juonikin muuttuisi vähemmän ennalta-arvattavaksi.

Ajassa ja avaruudessa matkustava Singulariteetti alaisineen eivät ole myöskään kaikista persoonallisimpia toimintapeli-ilkimyksiä. Hahmoissa on lovecraftmaisia merimuukalaisten piirteitä, mutta viidennen valkoisen lonkerohumanoidin repiminen kappaleiksi ei tunnu yhtä tyydyttävältä kuin kuolemansyntien mukaan nimettyjen Bayonetta 2:n eläimellisten demonien tallominen koroilla. Kakkosen punaisena hohtava Inferno ja peilipintainen kaupunki päihittävät myös ympäristöinä kaikki Bayonetta 3:n kentät. Esimerkiksi Tokioon sijoittuva kenttä sisältää mahtavat taistelut toimistossa ja ahtaassa junanvaunussa, mutta näyttää ulkoilmassa läjältä harmaita betonitorneja. Värikkäämmissä taikamaailmoissa ei taas ole juuri mitään nähtävää.

Yhteenveto

PlatinumGames ampuu isoilla pyssyillä. Bayonetta 3 on niin täynnä fanipalvelua, pöhköjä taisteluita jättiläispetojen kanssa, vaihtoehtoisia aseita, tiuhaan vaihtuvia maisemia ja minipelejä, että punainen lanka on välillä hukassa. Multiversumiteema mahdollistaisi villimpienkin unelmien toteuttamisen, mutta sen sijaan kenttäsuunnittelussa ja juonenkäänteissä pelataan varman päälle. Viimeisen kentän aikana tehdään pieni ryhtiliike, mutta loppuratkaisusta nauttiakseen on syytä pelata läpi ensin Bayonetta 1 ja 2. Parhaimmillaan Bayonetta 3 on silloin, kun isoja hirviöitä ei ole mahdollista manata apuun, jolloin ruudulla voidaan näyttää enemmän yksityiskohtia ja noidan omat pyssyt saavat laulaa.

Hyvää:
– Vitsit ja viittaukset
– Bayonetta itse
– Paljon erilaisia ase- ja hirviöyhdistelmiä
– Pulmailun paluu

Huonoa:
– Aivan liian kaavamainen juoni
– Osa pelattavista hirviöistä on todella kömpelöitä