Arvostelussa Ultra Age

Pekko Aikamiespoika ja maailmanloppu

Korealaiset pelistudiot ovat keränneet kannuksia viime aikoina puskemalla ulos graafisesti näyttäviä pelejä rajallisesta kehitysbudjetista huolimatta. Ultra Age on Devil May Cryn, Astral Chainin ja teemansa puolesta erityisesti Nier Automatan jalanjälkiä seuraava Switch-toimintapeli, joka ei pahemmin yski tai pysähtele lataustaukoihin lasersäteiden, melun ja mäiskeen keskellä. Ultra Agen tapauksessa koko kehitystiimi vaikuttaa paiskineen töitä kuukausikaupalla kontrollien ja taisteluiden kanssa, sillä käsikirjoitus ja pelimaailman rakenne eivät ole tältä vuosikymmeneltä.

Suosittelen vahvasti Ultra Agen juonisynopsiksen lukemista läpi ennakkoon pelin kotisivuilla tai Nintendon kauppapaikalla, sillä muuten tapahtumista ja universumin historiasta on täysin kujalla pitkään. ”Alkuintrossa” eli yhdellä tekstiruudulla kerrotaan tapahtumien sijoittuvan Maapallolle vuonna 3174, ja siinä se. Seuraavaksi juoksennellaankin jo viidakkopolkua pitkin Age-nimisen pelihahmon ja pallonmuotoisen Helvis-apurobotin kanssa. Maailman monotonisimmalla äänellä puhuva miekkasankari viittaa jo ensiminuuttien aikana useaan otteeseen erilaisiin järjestöihin ja puhuu hahmoista, jotka eivät merkkaa pelaajalle mitään. Aloin jo pohtia, onko Ultra Age kenties jatko-osa, mutta Google-hakutulokset eivät tukeneet hypoteesiani, eikä Switch-versiosta ei puutu välivideoita.

Itse tulkitsin parivaljakon olevan jonkinlaisia tutkimusmatkailijoita, mutta todellisuudessa lähtöasetelma on paljon monimutkaisempi. Ihmiskunta on nimittäin aiheuttanut Maassa massiivisen ekokatastrofin ja miltei oman sukupuuttonsa. Jäljellä on enää kahtia jakautunut joukko, joista toinen piileskelee planeetan kiertoradalla ja toinen maanalaisissa bunkkereissa, tai niin ainakin annetaan ymmärtää, sillä noin kuusituntisen seikkailun aikana ei juuri muita lajitovereita tavata. Agen ja Helviksen ultimaattinen tavoite lienee planeetan pelastaminen, mutta sivulauseissa mainitaan niin ikuisen elämän saavuttaminen kuin aikamatkailukin.

Yksi harvoista muista puhetta ymmärtävistä hahmoista on tiukkaan nahka-asuun pukeutunut Medea, joka on selvää pahisainesta ja Agen vanha tuttu. Suhdetta Medeaan ei myöskään avata kunnolla missään vaiheessa, mutta johonkin jo alkumetreillä eteen tupsahtava viikatenainen tarvitsee Helvis-tekoälyn voimia. Helvis osaa hakkeroida erilaisia tietojärjestelmiä, kerätä esineitä, palauttaa Agelle elinvoimaa ja lisää hyökkäysten tehoa kriittisessä tilanteessa. Neljäs ristiohjaimella aktivoitava kyky on ajan pikakelaaminen, mikä kuulostaa jännittävämmältä kuin on. Kellon kääntämisestä hyötyä vain asevaraston täydentämisessä, sillä erergiatankit ja -kristallit uusiutuvat vasta tietyn ajan kuluttua. Helviksen kykyjä voi päivittää tallennuspisteillä vastaavilta robottimalleilta revityillä prosessoreilla. Prosessorit lojuvat useimmiten piilossa jossain sivuhuoneessa, mutta koska peli etenee hyvin lineaarisesti ja näkymättömät seinät estävät harhailun, onnistuu kykyjen maksimoiminen jo tunteja ennen loppua.

Pelin viholliset voidaan jakaa kahteen luokkaan: erikokoisiin koneisiin ja harmittomista linnuista ja hieman vaarallisemmista kissaeläimistä koostuviin petoihin. Kategoriat on pidettävä mielessä myös aseita pikanäppäimiin tallentaessa, sillä tietyt miekat tekevät enemmän vahinkoa tiettyyn vihollistyyppiin. Koska kategorioita on vain kaksi, ei pelaajan tarvitse käytännössä keskittyä kuin kahteen aseeseen. Pidemmän kantaman kepit ja viholliset paikalleen pysäyttävä sähkömiekka ovat täysin hyödyttömiä eläimiin tepsivän katanan ja robotit tuhoavan mörssärimiekan rinnalla.

Varsinaiset liikkeet tehdään hack and slash -tyyliin X- ja Y-nappeja painamalla, ja miekoille voi ostaa kristalleilla myös uusia näppäinkomboja ja muita päivityksiä tallennuspylväiden luona. Miekat myös särkyvät käytössä, mutta viholliset tiputtavat kuollessaan aseita niin paljon, ettei välineitä tarvitse säästellä. Oikeastaan kuluttava taistelutekniikka on jopa kaikista tehokkain, sillä ennen miekan tuhoutumista on mahdollista suorittaa viimeinen Break-isku, joka on Agen voimakkain yksittäinen liike. Toimintaosuudet ovat pelin mielekkäintä antia, sillä vihollisia voi mäiskiä ilmassakin, minkä lisäksi Age on siunattu varsin monipuolisilla liikkumisvaihtoehdoilla. Tarttumakoukulla voi vetää itsensä lähemmäksi kookkaampia körmyjä tai kiskoa heikkorakenteisemmat robotit nenän eteen. Vastustajat voivat hyökätä kimppuun myös laumoittain, jolloin on tehtävä väistöliike nopealla pikapyrähdyksellä. Taisteluiden ulkopuolella näitä liikkeitä hyödynnetään kuitenkin turhan vähän. Loikintakohtaukset ja Tarzan-leikkihetket voidaan laskea yhden käden sormilla. Maailmassa olisi tilaa myös sivutehtäville, mutta sellaisia ei ole.

Vaikeusasteita on vain yksi, mikä ei ole huono asia. Isoimmat viholliset ja pomot lyövät Agen tainnoksiin muutamalla iskulla, joten vaaran tunne on läsnä, vaikka kädessä olisi tappiin asti päivitetty miekka. Alkupään pomot taistelevat varsin suoraviivaisesti, mutta viimeisellä tunnilla vaikeusaste nousee liki soulsmaiselle tasolle. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kolme viimeistä isoa pomoa kopioivat muita vähemmän toistensa taktiikoita. Myös tarinan kierroksia lisätään vasta hetki ennen loppua, mikä saa toisaalta vihaamaan alun aivotonta putkijuoksua vielä enemmän.

Kuolemasta rangaistaan päivityskristallien menetyksellä ja välillä minuuttien takapakilla, koska tallennuspaikkoja ei ole kovin tiheästi. Tallennuspisteiden kanssa kitsastelu ei haittaisi, jos kertaalleen avatut ovet pysyisivät auki, eikä huoneita tarvitsisi putsata uudelleen rivivihollisista. Vanhanaikaista pelisuunnittelua yritetään peitellä kutsumalla tehdasalueiden labyrinttien, palkintojen ja vihollistyyppien uudelleen arpomista roguelite-elementeiksi, mutta loppujen lopuksi on yhdentekevää, törmääkö samoihin esineisiin ja tiikereihin ensimmäisessä vai toisessa huoneessa.

Yhteenveto

Parinkympin toimintapeliksi Ultra Age sisältää yllättävän mielekkäät taistelumekaniikat ja laajat mahdollisuudet päivittää pelihahmon ja aseiden ominaisuuksia. Unreal-moottorilla pyörivä peli ei näytä aivan yhtä hyvältä kuin esimerkiksi Platinumin AAA-genresisaret, mutta kestää kyllä vertailun. Ultra Agen ongelmat voisi taas tiivistää ohjauksen ja suuremman vision puutteeseen, sillä sankari on koko pelin tylsin hahmo, ääninäyttely on ponnetonta, tarinassa ei tapahdu mitään ennen loppua, eikä kolmen irtonaisen pääalueen välillä ole selkeää linkkiä. Dark Souls -klooni mykällä päähenkilöllä ja yhdellä isolla pelialueella, siinä on resepti näiden kavereiden seuraavalle pelille.

Hyvää:
– Taistelumekaniikat
– Teknisesti toimiva

Huonoa:
– Tarinaa ei alusteta millään tavalla
– Mitäänsanomattomat hahmot
– Samojen ympäristöjen ja vihollisten kierrättäminen