Arvostelussa Assassin’s Creed Shadows

Salamurhia historiallisessa Japanissa

Ubisoft, tuo perinteikäs ja pitkäikäinen Ranskasta ponnistava pelitalo, nousi 2010-luvulla todelliseen uuteen renessanssiin. Syitä nopeasti kasvaneelle maailmanmaineelle oli varmasti useampia, mutta kirkkaimmiksi keulakuviksi nousi kaksi erilaista toimintapelisarjaa. Trooppisesta räiskintäpelisarja Far Crysta ja historiafantasia Assassin’s Creedistä kasvoi ison budjetin meganimiä, joilla ranskalaisyhtiö täytti julkaisu- ja julkistusikkunoita usean kalenterivuoden ajan. Edellisen projektin päätyttyä sama tiimi siirtyi lähes suoraan jatko-osan pariin. Sittemmin ilmestymistahtia höllännyt Far Cry -sarja vältteli Nintendon konsoleita huippuvuosinaan, mutta Assassin’s Creed on ollut Wii U -ajoista alkaen läsnä Nintendo-laitteilla paria väliin jäänyttä tuoreempaa osaa lukuun ottamatta.

Viimeisin salamurhaamissarjan peli ilmestyi muutaman tuotannollisen takaiskun jälkeen vuoden 2025 alussa, ja nyt se on saatavilla myös Switch 2:lle. Muutama kuukausi sitten Ubisoft ehti jo yllättää Switch 2:n Star Wars Outlawsin teknisellä laadulla niin pelimedian kuin pelaajatkin, joten odotin vähintään vastaavaa käsittelyä myös Assassin’s Creed Shadowsille. Pääosin peli kestää kuin kestääkin vertailun tehokkaammilla alustoilla pyöriviin versioihinsa. Täysin moitteeton käännös ei kuitenkaan ole, sillä se kärsii Switch 2:lla Star Warsin tavoin pienistä teknisistä lapsuksista, kuten hahmojen sahalaitaisuudesta ja taustoista erottumisesta välianimaatioiden aikana. Käsikonsolitilassa jälki on vielä rujompaa, eikä vain visuaalisesti vaan myös ruudunpäivityksen osalta, joten peliä kannattaa pelata ison ruudun kautta.

Tekniset puutteet eivät kuitenkaan ole niin suuria, että varsinainen pelaaminen olisi työn ja tuskan takana. Jos ei otsan ja nenän välissä ole ihan sitä 24 karaatin kultasilmää, saa Assassin’s Creed Shadowsista irti paljon, sillä peli itsessään edustaa sitä parempaa puolta hurjan monilukuisessa Assassin’s Creed -saagassa. Kupletin juoni on sitä tuttua AC-kauraa, eli muinaisissa maisemissa toimintaseikkaillaan tosielämän historiallisiin hallitsijoihin törmäten ja pelihahmon omia juonikoukeroita siinä samalla selvitellen. Shadowsin tapahtumapaikaksi valikoitui viimein fanien hartaasti toivoma Japani. Sarjan alkutaipaleilla mukana olleet “nykyhetken” juonikuviot ovat jo pitkään olleet poissa Assassin’s Creed -peleistä, joten psyyken syövereistä esi-isien tekemisiä kaivelevan Animus-laitteen kanssa ei enää olla tekemisissä muuten kuin äänimuodossa.

Fokus on toista kertaa sarjan historiassa kahden eri henkilön edesottamuksissa. Naoe on kaksikosta enemmän Assassin’s Creed -sarjan perinteistä pelattavuutta muistuttava nuori naisninja paikallisesta pikkukylästä. Vastapainona pelataan 1500-luvun historiakirjoituksissa ensimmäisen kerran mainitulla afrikkalaismies Yasukella, joka saapui Japaniin orjana, mutta nousi palvelemaan samurain arvonimellä suurta sotaherra Nobunagaa, joka on varsin yleinen hahmo historiallista Japania käsittelevissä videopeleissä. Tarina on kuitenkin kokonaisuutena keskinkertainen riippumatta siitä kummalla hahmolla pelaa. Juonenkäänteet näkee sokea kissakin jo tunteja ennen niiden tapahtumista, ja aika lailla kaikki kliseet perinteisistä kostotarinoista ja moraalisista dilemmoista ovat läsnä alusta alkaen.

Alussa pelataan läpi naamioituna tutoriaaliosuutena kummankin hahmon premissit, joiden jälkeen hahmot tapaavat ja päättävät yhdistää voimansa. Tämän jälkeen pelaaja saa valita aika vapaasti, kummalla runsaslukuisia tehtäviä lähtee suorittamaan. Jos alkua ei oteta mukaan laskuihin, voi periaatteessa koko tarinan läpäistä vain toista sankaria käyttämällä. Jos vihollislinnakkeen valloittaminen kymmeniä minuutteja kestävällä stealth-hiippailulla ei kiinnosta, niin ei muuta kuin Yasuken raaka voima käyttöön. Jos puolestaan näppäinakrobatia lukuisten vihollisaaltojen vyöryessä päälle ei tunnu omimmalta, hoida tehtävä kiipeilemällä sivuikkunasta Naoella. Osa tehtävistä on myös selvästi helpompia toisella hahmolla.

Assassin’s Creed -sarjan perisynti on sarjan muutamassa viimeisessä pelissä ollut jopa liiallisuuksiin asti menevä tekemisen ja karttamerkkien määrä. Shadows ei tuo tähän suurta parannusta. Massiivinen pelialue täyttyy hetkessä flow’n tyystin rikkovista nakkihommista ja avunpyynnöistä. Breath of the Wildissa sivupolulle eksytään pääasiassa tutkimisen ilosta, toisin kuin Shadowsissa, jossa sivuhommat lähinnä heitetään päin pelaajan naamataulua usein juuri ennen pääjuonen seuraavaa käännettä. Lisätekeminen toki pidentää pelin käyttöikää merkittävästi, mutta tietynlainen tahdikkuus olisi tarpeen.

Sivutehtävien tekemisestä palkitaan resursseilla ja kokemuspisteillä, joista on etenkin vaikeammilla vaikeustasoilla enemmän kuin tarpeellisia. Kullalla ja muilla luonnon arvoantimilla saa paranneltua aseita ja osteltua aputarvikkeita, kun taas kokemuspisteet menevät käyttöön hahmojen kykypuilla etenemiseen.

Leikkikenttänä toimiva Kansain alue sisältää häkellyttävän määrän erilaista maastoa ja maisemaa pällisteltäväksi, unohtamatta tietenkään eläväisiä kyliä ja pelottavan synkkiä luolastoja. Etenkin korkeille paikoille kiipeillessä kannattaa varata hetki aikaa ihan vaan maisemien ihailuun, ja jos visuaalista silmää löytyy enemmänkin, niin pelistä löytyvä valokuvaustila tarjoaa työkalut ihan kunnon taideotosten napsimiseen. Musiikkipuoli tukee pelin tapahtumapaikkoja ja ajankohtaa hienosti, mutta ääninäyttely on hieman kaksiteräinen samuraimiekka. Englanninkielinen jälki ei nimittäin ole kovin vakuuttavaa, joten autenttisimman ja vähemmän tahattoman koomisen kokemuksen kuulemiseksi äänet kannattaa vaihtaa japaniksi heti, kun se on mahdollista.

Yhteenveto

Assassin’s Creed Shadowsin myötä Ubisoft ansaitsee jo toisen peräkkäisen tekniikkasulkansa hattuun. Se ei missään nimessä ole pelin paras versio, mutta silti todella laadukas esimerkki siitä, miten Switch 2:llekin saa tehtyä graafiset minimistandardit täyttäviä käännöksiä, kunhan vaan laittaa vähän ajatusta optimointityön tekemiseen. Puhtaana toimintapelinä Shadows on sitä sarjan parempaa ja perusturvallista keskitasoa. Kahden erilaisen hahmon välillä vaihteleminen on välillä mukavan virkistävää, ja huhupuheiden perusteella samalla linjalla jatketaan myös jatkossa. Seuraavassa osassa käsitellään mitä ilmeisemmin Keski-Euroopan noitavainoja.

Hyvää:
– Pääosin hyvä tekninen toteutus
– Muinaisen Japanin tunnelma on saatu hyvin mallinnettua
– Monipuolinen pelattavuus ja aseistus
– Tekemistä on paljon…

Huonoa:
– …melkein jopa liikaa
– Kliseinen tarina
– Enkkudubbaus menee jo koomisen puolelle