Mega Manin kultakautta etsimässä

Megaluokan mies

Joulukuun 13. päivänä vuonna 1989 vanhalla mantereella koettiin jotain suurta. Jos ette itse eläneet vielä tuolloin tai muista, mitä silloin tapahtui, niin kysykää vanhemmiltanne, kokivatko he lämpimän tunteen sivelevän kehoaan samalla kun aurinko pilkotti pilvien lomasta luoden aikaan paratiisimaisen illuusion ja poistaen samalla kaiken pahuuden hetkeksi maapallolta. Tämä fiilis johtui siitä, että tänä samaisena päivänä armon vuonna 1989 Nintendon kasibittiselle matolaatikolle saatiin myös täällä päin maailmaa peli, joka muuttaisi monen ihmisen elämän ikiajoiksi. Tuo peli oli Mega Man, joka tunnetaan alkuperäismaassaan Japanissa Rockmanina.

Olen armoton Capcom-fanipoika, ja jos jotain asiaa pelien maailmasta fanitan tätä hienoa japanilaisyhtiötä enemmän, on se nimenomaan Mega Man, yksi kyseisen firman tunnetuimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Vaikka Mega Man ‑pelejä on monenlaisia ja eri laatuisia, on Mega Man itselleni pelkästään kokonaisvaltaisena brändinä rakkainta, mitä videopelien saralla on ikinä ilmestynyt. Olen pelannut läpi ainakin 93 prosenttia kaikista Mega Manin nimeä kantavista peleistä. Videopelikrääsäkokoelmani koostuu pääasiassa Mega Man ‑aiheisista tavaroista, alkaen sinisestä trikootyylisestä kokovartaloasus… siis avaimenperistä aina satoja euroja maksaneisiin virallisiin koristepatsaisiin.

Kaikki lähti kuitenkin liikkeelle itse videopelistä, ja Mega Man onkin dokumentoidusti ensimmäinen koskaan pelaamani videopeli. Äitini kirjahyllyä koristaa edelleen kuva, jossa allekirjoittanut pitelee vaippaikäisenä NES-kapulaa käsissään luonnollisesti ylösalaisin, samalla kun ruudulla pyörii ykkös-Megiksen import-versio. Tiedä sitten synnyttikö se selkärangassa joitain kiintopisteitä sarjaa kohtaan, mutta viimeistään viiden vuoden iässä korkkaamani Mega Man 2 (1990) oli se vihoviimeinen ja tiedostettu niitti arkkuun. Pidin pelistä enemmän kuin mistään muusta NES-nimikkeestä, ja olen pelannut sitä valehtelematta enemmän kuin mitään muuta NES:n nimikettä. Läpäisin pelin ensi kertaa ennen esikouluun menemistä, ja ottaen huomioon yleisen konsensuksen pelin vaikeustasosta, kertoo viisivuotiaan suoritus enemmänkin kertauksien määristä kuin varsinaisesta silmän ja käden yhteistyön ylivertaisuudesta.

Vuodet vierivät, ja Mega Man ‑pelejä ilmestyi ilokseni lisää kuin liukuhihnalta. Pelailin pelejä myös käsikonsolipuolella tiiliskivi‑ Game Boyn ruudulta, jos en sattunut kotikonsolin äärellä olemaan. Vaikka Game Boylle ilmestyneet kolme ensimmäistä Mega Man ‑peliä olivatkin ”vain” eräänlaisia remix-versioita NES:n vastaavista, oli niissäkin sitä ihanaa haastetta ja tunnelmaa, jota vain harva sarja osasi tarjota. Sitten kuvioihin tuli Nintendon uusi kotikonsoli SNES, ja niin sarja kuin minäkin koimme uudelleensyntymisen tunteen.

SNES:n ensimmäinen Mega Man ei suinkaan ollut numeraalinen jatko-osa jo kuudennelle kasibittiselle pelille, vaan nimi oli juuri ala-asteen aloittaneen pienen Norsukamman mielestä jotenkin outo. Mega Man X (1994) olisi CSI-etsivän logiikalla voinut olla sarjan kymmenes osa – tai näin ainakin isot pojat koulun pihalla sanoivat, mutta kuten pelin ohjekirjasesta kävi aikoinaan ilmi, oli kyseessä ns. ”whole different ball game”. Aiemmista peleistä tuttu robottipoika oli jo muinaishistoriaa, Mega Man X:n sijoittuen satojen vuosien päähän alkuperäisistä peleistä. Pelin nimikkohahmo oli myös aivan uudenlaista asennetta ja edeltäjäänsä uhmaavamman ulkonäön omannut supersankari. Myös pelisarjan rakenne oli muuttunut. Päällisin puolin toiminta näytti siltä tutulta tasoloikka-ammuskelulta, jumalaisella 16-bittisellä grafiikkakuorrutuksella totta kai, mutta nyt meno oli entistä epälineaarisempaa, ja jo kertaalleen läpäistyihin kenttiin oli kannattavaa palata. Tehokkaampien konsoleiden myötä myös tarinankerronta pystyi ottamaan harppauksia eteenpäin, joten X sisälsi myös aiempaa enemmän sivuhahmoja ja juonenkäänteitä.

Olin aivan myyty Mega Man X:n edessä. Se hetki, kun ensimmäistä kertaa ymmärsi, että jo kertaalleen läpäistyistä tasoista saa myöhemmin avattujen voimien avulla haettua piilotettuja esineitä, oli jotain aivan käsittämätöntä. Vuosikaudet kahdeksanbittisen konsolin sulosointuja hyräilleenä oli myös vallankumouksellista kuulla SNES:n äänikanavien mahdollistamat uudet musiikkikappaleet, jotka jo ensimmäisten minuuttien aikana menivät kaikkien aikojen suosikkilistalleni. Kovin juttu oli kuitenkin se ensimmäinen kenttä. Katsokaa oheiselta videolta itse, niin ymmärrätte, miksi vieläkin ensipelailua muistellessa menee kylmät väreet.

Mega Man X ‑pelit menestyivät kaupallisesti lähes yhtä hyvin kuin NES:n numeroitu sarjakin, joka jatkui myös SNES:llä Mega Man 7:n (1995) myötä. Myös Game Boyn megamiespelien omat juonikuviot ja ominaispiirteet alkoivat kehittyä, joten voidaan kai hyvillä mielin sanoa 90-luvun puoliväliä Mega Manin kulta-ajaksi. Valitettavasti kaikki vanhan robottimestarin päivitykset eivät onnistuneet uuden teknologian vallatessa alaa.

Super Mario 64 laittoi vuonna 1996 pelaamisen standardit uusiksi tarjoten heti likimain täydellisen kolmiulotteisen pelikokemuksen. Lukuisat pitkään viihdettä tarjonneet klassikkosarjat kävivät läpi isoja kasvukipuja ottaessaan sen suuren loikan kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi. Monet eivät tätä siirtymää kestäneet. Sellaisetkin nimet kuin Castlevania, Bubsy, Earthworm Jim tai vaikkapa Contra kompuroivat siirtymän kanssa. Capcom ei myöskään levännyt laakereillaan Mega Manin suhteen. Vuonna 1998 oli Mega Man Legendsin eurooppalaisen PS1-version julkaisun aika, pelin Nintendo 64 ‑käännöksen seuratessa perässä 2000-luvun puolella. Niin Mega Man kuin X olivat hahmoina taakse jäänyttä elämää, sillä estradin valtasi ilman kypärää viihtynyt Mega Man Volnutt.

Kamerakulma ei ollut ainoa täysin uudistunut asia, sillä myös pelattavuus koki Legendsissä muutoksia. ”Run & Gun” oli päällisin puolin ykkösjuttu, mutta peli otti myös askeleen niin toimintaseikkailun kuin myös juonipainotteisemman roolipelin suuntaan. Teknisistä kömmähdyksistään huolimatta Legends keräsi mittavan fanijoukon, ja näin uusi Mega Man ‑spin-off oli syntynyt. Capcom jatkoi myös vanhoihin sarjoihin kuuluvien pelien julkaisemista, ja vaikka esimerkiksi Mega Man 8:n, X5:n ja X6:n laadusta voidaan olla montaa eri mieltä, ei hahmo kadonnut minnekään historiakirjoista. Itse olin yhä täysin robottirockin pauloissa, mutta koska ikävuosia oli tullut lisää ja kriittinen silmä pelejä kohtaan alkanut pelikokemuksien myötä kehittyä, olin tietoinen, ettei Mega Man ollut menossa ainakaan ruusuisempaan suuntaan.

PS2:n valtakaudella sitten alkoi sininen ikoni kokea kovia, ainakin kotikonsoleiden puolella. Väsymisen merkkejä osoittaneet X7 ja X8 alkoivat koettelemaan jopa kaltaisteni kovan luokan fanien hermoja. Käsikonsoleilla koettiin taas kummia, kun Mega Man X ‑pelien tärkein ja suosituin sivuhahmo Zero sai oman nimikkopelinsä. Mega Man Zero (2002) oli kuin turboahdettu tribuutti parhaimmille X-peleille, joten Zero-sarja kasvoikin Game Boy Advancella peräti neljän osan mittaiseksi. Toinen uusi GBA:lla syntynyt sivupolku kantoi nimeä Mega Man Battle Network (2001). Kyseessä oli taktiikkaroolipeli, jossa seikkailtiin tietokoneohjelman sisuksissa kybermaailman vihollisia tuhoten. Erikoinen yhdistelmä ei toiminut lainkaan hassummin, joten myös genreä vierastaneet fanit pystyivät nauttimaan pelistä.

Battle Network sai myöhemmin Nintendon seuraavalle käsikonsolille ”oman X:nsä”, kun Pokémon-tyylisesti tuplajulkaisuilla kansaa ihastuttanut ja vihastuttanut Mega Man Star Force ‑sarja ilmestyi, keräten kuitenkin ympärilleen fanaattisen kultin. DS sai osakseen myös Mega Man ZX ‑pelit, joita voi kuvailla jonkinlaisina alkuperäisen ja X-sarjan sekoituksina.

2000-luvun puolivälin jälkeen Mega Manin suosio alkoi silminnähden hiipua, ja Capcomkin oli alkanut siirtämään fokusta huomattavasti suurempaa suosiota nauttineisiin sarjoihinsa (mm. Resident Evil, Onimusha, Viewtiful Joe, Devil May Cry). Battle Network ‑sarja keräsi yhä kiitosta, mutta kansa janosi perinteisempää Mega Man ‑pelattavaa. Sitä saatiinkin vuosikymmenen loppupuolella, mutta yllättävällä tyylillä. Elokuvamaisen toimintapläjäyksen tai polygoneiden määrällä mahtailun sijaan Capcom veti täyskäännöksen ja toi Mega Manin takaisin sellaisena kuin se oli alun alkujaankin valloittanut jo kertaalleen maailman. Teräväpiirtoruutuja varten päivitettyä kasibittistä grafiikkaa hyödyntävä Mega Man 9 (2008) oli nerokas niin markkinointikikkana kuin myös ihan videopelinäkin. Se toi takaisin kauan kaivatun retrofiiliksen tarjoten pelaajille kutkuttavan koukuttavaa haastetta, jollaista ei oltu nähty enää aikoihin. Erinomaiset latausluvut raivasivat tietä myös Mega Man 10:lle (2010).

Uusien pelien menestys sai Capcomin sikariportaan punomaan myös uusia juonia. Mega Man Universe oli luontiin ja editointiin kannustava peli, jota kuvailtiin mediassa Mega Man ‑versioksi LittleBigPlanetista. Nimi ei ehkä kuulosta kovin tutulta, eikä ihmekään, sillä peli peruttiin tuntemattomasta syystä noin vuosi ensi-ilmoituksen jälkeen. Yksinoikeudella Nintendo 3DS:lle suunniteltu Mega Man Legends 3 oli usealle pelaajalle syy numero yksi ostaa kyseinen käsikonsoli. Myöskään Legends 3 ei nähnyt koskaan päivänvaloa, eivätkä äänekkäät kampanjatkaan saaneet kääntämään Capcomin päätä. Peruutusepisodien jälkeen Capcomin PR-henkilöt kieltäytyivät pitkään kommentoimasta sarjan tulevaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Hahmoa ei kuitenkaan haudattu kokonaan, sillä Mega Man jatkoi silti esiintymistä muun muassa taistelupeleissä ja erinomaisissa fanituotoksissa, joista mainittakoon Street Fighter X Mega Man, Mega Man Unlimited sekä Revenge of the Fallen.

Mikä Mega Manissa sitten viehättää, ja miksi itse suorastaan jumaloin hahmoa ja kaikkea siihen liittyvää? Lapsuuteni hurahti NES:n Mega Man ‑pelien parissa ja teinivuodet SNES:n X-pelien seurassa. Kumpikin sarja edustaa mielestäni videopelaamista sanan varsinaisessa merkityksessä. Ne tarjoavat haastetta, audiovisuaalista herkkua ja ennen kaikkea palkitsevat pelaajansa tavalla, johon jokaisen videopelin pitäisi pyrkiä. ”Press X for Jason” ei todellakaan aiheuta minkäänlaista stimuloivaa liikehdintää pääkopassa saatikka ohjainta pitelevissä käsissä, toisin kuin Quick Manin kentän kuuluisat tapposäteet ja niiden väistely. Hahmo ja koko pelisarjan lore on myös sopivalla tavalla kevyttä ja kiehtovaa, jotta sen kanssa pääsee nopeasti sinuiksi. Pitkästä historiasta huolimatta sarjalla ei ole mitään erityistä juonijatkumoa, joten jokainen osa toimii erinomaisesti itsenäisenä seikkailuna.

Mega Manin erottaa laadullisesti yhtä stabiileista Marioista ja Zeldoista tasainen, joskin viime vuosina hidastunut julkaisutahti. Kun Mario-loikintojen välillä saattoi kulua useampikin vuosi, oli laadukasta Mega Man ‑pelattavaa saatavilla aina uunituoreena kauppojen hyllyillä. Irvileukaisimmat voivat tietty aina muistutella niistä huonoimmista hetkistä kuten Mega Man Soccerista, X8:sta ja hirvittävästä DOS-versioinnista, mutta kirjastosta löytyy silti huomattavasti enemmän hyviä kuin huonoja pelejä. Mega Man ‑pelit ovat myös äärimmäisen helppoa osteltavaa jopa nykypäivänä. Lähes kaikille nykysukupolven laitteille on ilmestynyt vanhat pelit nippuun laittavat kaksi Mega Man Legacy ‑kokoelmaa. Osa peleistä on ostettavissa myös erikseen latauspalveluista.

Viime vuonna tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta ensimmäisen pelin alkuperäisestä julkaisupäivästä. En odottanut Capcomin juhlistavan synttärisankaria suuremmin, mutta hiljaiselo päättyi, ja juhlavuosi käynnistyi kunnolla vasta vuotta myöhemmin X-sarjan omalla Legacy Collectionilla ja uudelta näyttävällä mutta vanhalla tavalla pelattavalla Mega Man 11:llä, joka vaikuttaa olevan juuri sitä, mitä kaivattiin. Vastikään paljastettiin myös pelottavalta kuulostavan live action ‑filmatisoinnin olevan tekeillä.

Seuraavaksi sitten ensimmäisen Mega Man X:n hengessä tehty uusi peli?

Julkaistu alun perin Pelaajaboardcastin sivuilla.