Arvostelussa Xenoblade Chronicles: Definitive Edition

Paluu alkulähteille

Xenoblade Chroniclesin alkuperäisestä Japani-julkaisusta on kulunut 10 vuotta, mutta pieniprinttistä Eurooppa-käännöstä jouduttiin odottamaan aina Wiin elinkaaren loppupuolelle asti. Amerikka jätettiin tylysti ilman. Sittemmin suurta kulttimainetta nauttiva roolipeli on julkaistu uudelleen myös Wii U:n kauppapaikalla ja yhtenä harvoista New 3DS:n yksinoikeuspeleistä. Tutustuin peliin itse ensimmäistä kertaa juuri New 3DS:llä, jolloin jäin harmittelemaan lähinnä sitä, ettei konsolin matalaresoluutioinen näyttö tehnyt oikeutta pelin hienolle maailmalle. Jokaisen pelin aiemmin missanneen kannattaa kääntää katse Nintendo Switchille ilmestyneen Xenoblade Chronicles: Definitive Editionin suuntaan, johon on korjattu lähes kaikki koukuttavaa tieteisfantasiaa vaivanneet ongelmat.

Tuhansia vuosia sitten kaksi valtavaa titaania, Bionis ja Mechonis, ottivat toisistaan mittaa. Taistelun päätyttyä miekkojen lävistämien jättien päälle alkoi muodostua hiljalleen elämää. Mechoniksen kansoittivat erilaiset koneet, ja Bioniksen päällä kehittyi orgaanisia eliöitä. Vuosien saatossa kansojen väliset jännitteet kasvoivat, ja Mechoniksen robottien sekä Bioniksen homs-ihmisrodun välille syttyi sota, jonka aikaan Xenoblade Chronicles sijoittuu.

Xenobladen päähenkilö on nuori poika nimeltä Shulk, joka tutkii mystistä Monado-miekkaa. Sen kerrotaan olevan ainoa mechon-koneisiin tehoava ase, ja eräänä päivänä poika joutuu tarttumaan itse miekan kahvaan mechonien hyökätessä yhteen ihmisten tukikohdista. Edelliset Monadon käyttäjät ovat kärsineet eriasteisia vammoja, mutta Shulk pystyy kontrolloimaan miekkaa luontaisesti. Shulk huomaa Monadon lähettävän kantajalleen välähdyksiä tulevasta, mikä antaa tälle taktisen edun vastustajiaan vastaan. Ennustukset ovat kuitenkin suurilta osin pelottavia, mikä saa Shulkin kollegoineen pohtimaan, voiko tulevaisuutta muuttaa. Uusien kykyjensä avulla Shulk ja höyrypäinen Reyn lähtevät kostamaan roboteille menetetyt ihmishenget, joihin lukeutuu myös Shulkin paras ystävä.

Bioniksen ja Mechoniksen päällä tallustellessa pelaajan ohjastama retkikunta ajautuu usein tukkanuottasille tien tukkivien mechonien ja kaikenlaisten hirviöiden kanssa. Taisteluissa pelaaja ja maksimissaan kaksi tekoälyapuria suorittavat hyökkäyksiä automaattisesti täyttäen samalla erikoisliikkeiden mittareita. Erikoishyökkäykset tekevät vihollisiin perusliikkeitä enemmän vahinkoa, ja näiden aktivoimisjärjestyksellä on toisinaan merkitystä isompien mörköjen päihittämisessä. Järkevintä on yleensä yrittää vihollisen kampittamista break-topple-daze-perusyhdistelmällä, mutta suunnitelma ei toimi aina erilaisten resistanssien ja muiden status-efektien vuoksi. Pelaajan tehtäväksi jää siis eri vihollistyyppien heikkouksien selvittäminen ja suojauksen purkaminen.

Alkuperäisessä pelissä kaikkia taistelumekaniikkoja ei selitetty kunnolla. Switch-versiossa ruudulle ponnahtaa lyhyt opaste jokaisen tärkeän kyvyn oppimisen jälkeen, ja erikoisliikkeiden viereen ilmestyy sinisiä huutomerkkejä sopivissa käyttöpaikoissa. Yksittäisen efektin kuvauksen saa halutessaan näkyville myös taistelun aikana ohjaimen miinusnappia painamalla. Lisäksi taisteluita maustetaan helpoilla sorminäppäryystesteillä, joiden avulla on mahdollista väistää iskuja ja täyttää tiimin elämäpalkkina ja ketjuhyökkäysten energiana toimivaa ryhmähenkeä.

Voitetut viholliset pudottavat vaihtokauppatavaraa, uusia varusteita ja kokemuspisteitä, joilla voi päivittää omia kykyjä. Definitive Editionissa Monadoa heiluttavan Shulkin lisäksi pelaaja voi halutessaan ohjastaa muitakin aseita ja erikoiskykyjä käyttäviä sankareita, mutta käytännössä Monadon aikaa venyttäviä ja ainoastaan mechoneihin toimivia kykyjä tarvitaan niin usein, että Shulkin on syytä kuulua joukkueeseen ainakin pomotaisteluissa. Jokaisella hahmolla on uniikkeja kykyjä, joten kärkipelaajan, tiimin kokoonpanon ja hahmojen ominaisuuksia muokkaavien jalokivien vaihtaminen voi auttaa tietyissä taisteluissa. Hyökkääjästä, tankista ja parantajasta koostuva kolmikko on yleispätevä, mutta pelkästään raakaan voimaan luottava tiimikin toimii joihinkin vastustajiin. Tekoäly tekee ihan hyviä päätöksiä, kunhan pelaaja osoittaa ensin oikeat kohteet.

Vihollisia astelee vastaan paljon, mutta kaikkia ei ole pakko kohdata, sillä valtavan pelimaailman avoimuudesta johtuen susilaumat, petolinnut ja kumppanit voi myös kiertää kauempaa. Etenkin korkeatasoisten jättiläisten kanssa painimista kannattaa mieluummin lykätä suosiolla myöhempään ajankohtaan. Taistelujen ohella tärkeitä kokemuspisteitä saa myös sivutehtävistä sekä yksinkertaisesti liikkumalla pidemmälle kartalla. Sisällöllisesti sivutehtävät jäävät pääjuonen varjoon, sillä niissä toistuvat samankaltaiset tavarantoimittamis- ja hirviöjahtiskenaariot, eikä niiden aikana kuulla ääninäyttelyä.

Wii- ja New 3DS ‑versioissa eteneminen saattoi tyssätä liian korkeaan tasoeroon oman joukon ja pomovastusten välillä, mutta Definitive Editionissa tätä ongelmaa on yritetty ratkoa useilla eri tavoilla. Switch-pelissä sivutehtäviä jakavat henkilöt ja tärkeät esineet näkyvät kartalla huutomerkkeinä, mistä johtuen missioita tulee myös tehtyä enemmän. Seuraavan päätavoitteen ja yhden sivutehtävän kuvauksen saa myös lukittua ruudun alakulmaan muistutukseksi. Oletusvaikeusasteen lisäksi peliin on tuotu casual- ja expert-vaihtoehdot, joihin voi vaihtaa valikosta milloin tahansa. Casual-asetus laskee yksinkertaisesti vihollisten tasoa, ja peli myös ehdottaa siihen vaihtamista automaattisesti rankan turpasaunan jälkeen. Uudistusten ansiosta vältyin ylimääräiseltä grindaamiselta viimeisille tunneille asti. Expert-tilassa ansaitut kokemuspisteet kertyvät pankkiin, josta pelaaja voi jakaa ne tiimille itse. Käytännössä pelaajalle annetaan siis mahdollisuus tehdä pelistä taktisempi jo alusta alkaen.

Definitive Edition käyttää Xenoblade Chronicles 2:n pelimoottoria, mutta edellisen konsolisukupolven juuret ovat silti tunnistettavissa. Kaikki tarinalle merkitykselliset hahmomallit on tehty uusiksi Definitive Editionia varten, mutta esimerkiksi ympäristöissä käytetään edelleen runsaasti SD-tekstuureja. Kaikista eniten komiikkaa aiheuttavat kävelyanimaatiot, jotka eivät ole enää tätä päivää. Massiivinen maailma on täynnä salaisia luolia, mutta tutkimista ja oikoreittien keksimistä rajoitetaan hieman liikaa aidoilla, joiden yli ei voi hyppiä. Yksi lisämetri loikan korkeuteen ei olisi ollut pahitteeksi. Vaikka Definitive Edition näyttää jatko-osaa aavistuksen kulahtavammalta, on se piirtoetäisyydeltään parempi ja ruudunpäivitykseltään tasaisempi peli. Latausruutuja katsellaan muutaman sekunnin ajan vain pikasiirtymien yhteydessä.

Toisaalta suorituskykyyn keskittyminen mahdollistaa myös muutamat kokeilut uudessa Future Connected ‑tarinakappaleessa, jonka voi käynnistää pelin päävalikosta milloin tahansa. Suosittelen silti varsinaisen pääpelin pelaamista ensin, sillä runsaasti aiempiin tapahtumiin viittauksia sisältävä lisäsisältö käynnistyy vuosi päätarinan tapahtumien jälkeen. Future Connectedin tähti on Alcamothin haltiakansan kruununprinsessa Melia, joka saa seuraa Shulkista ja jatkuvien vitsien kohteena olevan Riki-linnun jälkikasvusta, jotka ovat kyvyiltään pääpelin Reynin ja Sharlan kopioita. Nelikon ilma-alus tekee pakkolaskun Bioniksen olkapäälle, jonne on leiriytynyt myös joukko Alcamothista paenneita haltioita ja pieni määrä Mechoniksen alkuperäisväestöä. Melia ottaa tehtäväkseen kahden leirin riitojen selvittämisen ja kotikaupunkinsa valtaamisen takaisin mystiseltä sumupedolta. Future Connectedin erikoisuus on kaikki kolme elämäpalkkia vievän chain attackin muuttuminen unity strikeksi, jonka voima on riippuvainen olkapäältä rekrytoiduista nopon-partiolaisista, joita on yhteensä 12 kappaletta. Huvittavaa on se, että nopon-armeija seuraa Shulkia ja kumppaneita jonossa taisteluiden ulkopuolellakin. Myös noponit on luokiteltu joko hyökkääjiin, heikentäjiin tai parantajiin.

Future Connected ei säväyttänyt henkilökohtaisesti, sillä prinsessa on yksi päätarinan mitäänsanomattomimmista hahmoista, joka ei ehdi kehittyä tarpeeksi vajaan 10-tuntisen bonusepisodin aikana. Vastavoima on taas täysin persoonaton, portaalista ilmestynyt hirviö. Shulkin ja Melian rooleihin palaavat Adam Howden ja Jenna Coleman onnistuvat kuitenkin jälleen erinomaisesti ensimmäisten minuuttien pienen hapuilun jälkeen. Japaninkielisten ääninäyttelijöiden nimiluettelo on sekin vakuuttava, mutta lähes koko kastin puhuminen siedettävällä brittiaksentilla on JRPG-peleissä niin harvinaista, että kokemus tuntuu miltei eksoottiselta. Howdenin latautuneilla huudoilla on netissä jo legendaarinen maine.

Legendaarinen on myös pelin tarttuvaa taistelurokkia ja viulusinfonioita sisältävä soundtrack, joka on myös tehty uusiksi. Uusi ääniraita kuulostaa lähinnä aiempaa rikkaammalta, joten muutokset eivät ole dramaattisia. Vanhat musiikit saa tietysti myös päälle valikosta. Uutta Definitive Editionissa on myös vapaaehtoiset aikahaasteet, joista tarpeeksi kovat pisteet keräämällä voi ansaita uusia vaatteita hahmoille. Tehtävissä käytetään joko omaa tiimiä tai valmiiksi määriteltyä kokoonpanoa, ja pisteitä saa erityisesti nopeudesta ja ketjuiskujen hyödyntämisestä.

Yhteenveto

Xenoblade Chronicles: Definitive Edition on paras versio pelisarjan parhaimmasta osasta. Uusioversio ei ole Switchin kaunein peli, mikä on pieni sääli, mutta muuten niin sanotut elämänlaatua parantavat uudistukset osuvat oikeaan osoitteeseen. Taistelumekaniikat toimivat moitteetta, ja titaanien ruumiiden päälle luotu maailma on tavanomaisesta poikkeava. Pitkähkö tarina saa hiljalleen uusia kierroksia, mutta erinomaisen rytmityksen, vähäisten aika- ja paikkahyppyjen ja päähenkilöiden loistavan kemian ansiosta pelaaja pysyy Monado-mysteerin kärryillä loppuun asti.

Hyvää:
– Koukuttava tarina
– Kiehtova miljöö
– Hahmodesignit ja ääninäyttely
– Musiikki
– Expert ja Casual Mode

Huonoa:
– Future Connected on vaisu lisä
– Ikä näkyy animaatioissa ja ympäristöissä