Arvostelussa Wild Hearts S

Elä kuin metsästäjä-rakentaja

Capcom virtaviivaisti vuoden 2018 Monster Hunter Worldia rankalla kädellä vastaamaan paremmin länsimaisen yleisön odotuksia toimintapelille. Uudistukset toimivat, ja pelisarja löi viimein läpi maailmanlaajuisesti. Hirviönlahtaamispelin konseptia on yritetty kopioida vuosien varrella monien eri tahojen toimesta, mutta edes Bandai Namcon julkaisemasta God Eaterista tai Freedom Warsista ei ole muodostunut pitkäjänteistä menestystarinaa, hiljattain hanskat tiskiin lyöneestä ilmaispeli Dauntlessista puhumattakaan.

Metsälle lähteminen kiinnosti muutama vuosi sitten myös toimintapeleistään tunnettua Koei Tecmoa – ja metsään yritys myös meni. Wild Hearts julkaistiin Electronic Artsin isolla tuella Nintendo-alustojen ulkopuolella kaksi vuotta sitten. Pelin alkutaival käynnistyi teknisesti takellellen, eikä se lopulta saanut merkittävää julkaisun jälkeistä tukea. Wild Hearts S on varta vasten Switch 2:lle räätälöity versio pelistä, joten se ei ole nettimoninpelin osalta yhteensopiva muiden konsoleiden ja PC:n kanssa, mutta tuskinpa vanhat palvelimet ovat kovin aktiivisia enää muutenkaan. S-painos sisältää kaiken alkuperäiseen Wild Heartsiin lisätyn sisällön, nostaa maksimipelaajamäärän kolmesta neljään ja ottaa tässä vaiheessa paikkansa Switch 2:n oman Monster Hunterin korvikkeena.

Wild Heartsin taustatarina on yllätyksetön: pelaaja luo alussa maskipäisen tietäjän tapaavan metsästäjän, joka oppii loihtimaan puusta mekaanisia laitteita, joita Japanissa myös karakureiksi kutsutaan. Hahmo päätyy muutaman mutkan jälkeen suojelemaan Minato-nimisen kauppakaupungin muureja ja tutkimaan lähiympäristön epätavallisia luonnonilmiöitä, joiden takana on isompia ja pienempiä hirviöitä. Liiallisten Monster Hunter -yhtäläisyyksien välttämiseksi otuksista käytetään käsikirjoituksessa nimeä kemono, mutta monsterin tavoin ne hyökkäävät, pillastuvat ja väsyessään pakenevat.

Kuten moni muukin asia Wild Heartsissa, myös kemonot ovat saaneet inspiraationsa aasialaisesta mytologiasta. Koei Tecmon alaisen Omega Forcen hirviödesignit ovat enimmäkseen mukavan maanläheisiä, sillä metsissä jahdataan esimerkiksi sienirottia, lehtipeitteisiä sarvijaakkoja ja valkoista jääsutta. Hutihahmoja ovat lähinnä kaksijalkaiset kivijätit ja gorillaotukset, jotka ovat sekä rumia että ärsyttäviä vastustajia. Lentäviä kiusankappaleita on vain muutama, eikä esimerkiksi Capcomin ikonista Rathalosta tai Diablosta ole lähdetty kopioimaan. Lähimpänä toisiaan ovat japanilaisyhtiöiden näkemykset villisika- ja kukkotappeluista, mutta eivätpä kyseiset eläimet kovin erikoisilla tavoilla voi muutenkaan liikkua. Samojen hirviöiden elementaalivariantteja Wild Heartsissa kierrätetään aikaisemmin kuin Capcomin peleissä.

Metsästysalueita on kourallinen erilaisia, mutta niiden erot ovat puhtaasti visuaalisia, sillä esimerkiksi lumialustalla taisteleminen on ihan samanlaista kuin luolassakin. Ympäristöissä ei ole aluksi interaktiivisia elementtejä, sillä ajatuksena on, että pelaaja rakentaa karakurien avulla kaiken tukikohdista ja eläimien jäljitystorneista alkaen. Pikamatkustuspisteinä toimivien telttojen ja kaksisuuntaisten köysiratojen kaltaisia arvokkaita elementtejä voi pystyttää aluksi vain pari kappaletta, mutta kyseistä rajaa voi nostaa etsimällä lähistöltä kristalleja ja lohikäärmelähteitä, joten ympäristöjen tarkempaan tutkimiseenkin on olemassa hyvä kannuste. Moninpelissä valmiit rakennelmat määräytyvät huoneen isännän maailman mukaan, joten niitä kannattaa asetella vaikeakulkuisten paikkojen läheisyyteen myös muiden pelaajien iloksi.

Karakureilla on myös erillinen kategoriansa taisteluissa auttaville laitteille, joita voi rakentaa aina kun taskuissa on tarpeeksi puuta, jota voi käydä hakkaamassa lisää milloin tahansa. Yhden pölkyn vieviä tuhoutuvia perusvimpaimia ovat muun muassa laatikko, soihtu, trampoliini ja propelli, ja niiden käyttötarkoitukset ovat itsestään selviä. Näppäräsormisimmat pelaajat voivat kuitenkin yhdistellä niitä myös keskenään entistä paremmiksi täsmäaseiksi. Harppuunatykin kaltaiset monimutkaisemmat apuvälineet vaativat pohjalle useampia eri vimpaimia, mutta esimerkiksi lintuja alas ampuvan ilotulitteen muodostamiseen riittää kuusi vierekkäistä soihtua. Karakuri-resepteillä on oma kykypuunsa, mutta niitä voi oppia myös taisteluiden yhteydessä tai takomalla sepän luona tiettyjä varusteita.

Tavallisissa tehtävissä on kolme yritystä, ja kuoleman jälkeen palataan takaisin leiriin Monster Hunterin tavoin. Tehtävä epäonnistuu yksin helpommin, sillä moninpelissä on ensimmäisen kuoleman kohdalla noin puolen minuutin aikaikkuna nostaa tuupertunut kaveri takaisin ylös, mitä yksinpelaajan apuna häärivä Tsukumo-pallero ei osaa tehdä. Muuten yleinen vaikeustaso muistuttaa niin sanotusti vanhan liiton kulmikkaampia Monster Huntereita, sillä jo tarinan kolmas hirviö kykenee tappamaan pelaajan kahdella taklauksella, eikä metsästäjän elämä tästä ainakaan helpotu. Hirviöt esittelevät myös jo varhaisessa vaiheessa laajoille alueille leviäviä järistyksiä ja laavamyrskyjä, joihin reagoiminen ajoissa karakuri-seiniä ja trampoliineja rakentamalla on sitä vaikeampaa, mitä raskaampaa ja maahan liimatumpaa aseluokkaa käyttää. Efektispektaakkelien aikana peli myös hidastelee ja puuroutuu graafisesti varsin ikävästi.

Nettikeskustelujen mukaan hirviöiden elämäpisteet skaalautuvat pelaajamäärän mukaan, mutta sillä ei ole ainakaan S-versiossa suurta merkitystä. Vuosien Monster Hunter -taustastani huolimatta minulla vierähti silti useammassa yksin hoitamassani taistelussa yli parikymmentä minuuttia, kun taas kolmella tai neljällä pelaajalla samat möllit kaatuivat noin puolet nopeammin. Syyn löytäminen tähän ei ole vaikeaa, sillä yksin metsästäessä pelaajahahmo on aina vihollisen ensisijainen hyökkäyskohde, jolloin aikaa kuluu huomattavasti enemmän iskujen väistelyyn. Moninpelissä kolme muuta pelaajaa voivat taas kiusata syöttiä jahtaavaa kemonoa erityisesti koukkumiekalla ja jousipyssyllä, tai vaihtoehtoisesti rakentamalla kauempaa laukaistavia karakureja.

Julkaisuviikonloppuna huoneluetteloissa tuli vastaan enimmäkseen japanilaisia nimiä, eivätkä huoneet täyttyneet kokonaan kuin tarinan alku- ja loppupään tehtäviä tehdessä. Pelaajien välinen kommunikointi onnistuu ainoastaan pienillä tarroilla ja parinkymmenen tallennettavan chat-viestin välityksellä. Oletuskomennot ovat universaaleja, joten omassa chat-laatikossani näkyi pääasiassa samoja englanninkielisiä automaattikommentteja. Rajoituksilla on saatu kitkettyä ruma kielenkäyttö kokonaan pois, mutta muutaman kerran turhauduin siihen, kun yhteistä kieltä ja sopivaa viestiä ei löytynyt selvästi eksyksissä olleen samoilijan neuvomiseen.

S-versio sisältää virallisen tiedon mukaan ainakin aseisiin liittyviä tasapainoviilauksia, mutta ne taitavat liittyä enemmän kontrolleihin ja vahingon määrän tasapäistämiseen eri luokkien kesken, sillä itse varusteiden kehitysjärjestelmä ei tunnu erityisen palkitsevalta. Vaikka ero esimerkiksi 10 puolustuspistettä tuovien aloitusvarusteiden ja puolivälin triplasti parempien panssareiden välillä kuulostaa numeroiden valossa isolta, ei taisteluissa ole juuri väliä sillä, viekö ensimmäinen isku 50 vai 75 prosenttia elämäpalkista, jos joka tapauksessa kuolee aina kahdesta peräkkäisestä läimäytyksestä.

Kokonaisten varustesettien hankkimiseksi samaa hirviötä on hakattava enemmän kuin Worldin jälkeisissä Monster Huntereissa, koska harvinaisia sarvia ja suomuja ei tipu palkintona joka kerta. Tämän jälkeen yksittäistä asustetta voi päivittää yhden kerran joko luonto- tai ihmislinjan erikoiskykyjen perässä, mutta tähänkin tarvitaan hirviöiden osia. Monster Hunterin kaltainen edullisempi vaihtoehto pelkän puolustusarvon parantamiseksi puuttuu, vaikka sille olisi enemmän tarvetta Wild Heartsissa. Ja vaikka yhteen hyvään settiin panostaminen riittää, tarvitaan samaisia ainesosia myös asepuussa etenemiseen. Uusimpien kemonojen nimikkoaseet sijaitsevat aina oksien reunoilla, joten niihin käsiksi pääsemiseksi on avattava ensin koko aiempi haara, mikä tuottaa usein tuntien edestä lisätyötä.

Vaatesuunnittelijat eivät ole erityisemmin hullutelleet varusteiden fantastisuudella, joten pelleperuukkien ja kissapukujen sijaan sankarin voi pukea lähinnä erilaisiin kimonoihin tai samuraille sopivaan sotisopaan. Valinnanvaraa voisi olla enemmänkin, mutta ainakin pelihahmo sopii feodaaliajan ympäristöön.

Hahmoeditori on riittävän monipuolinen kampausten ja naaman yksityiskohtien säätämisen osalta, mutta omaa ulkonäköä ei voi muokata uudestaan ennen karakuri-peilin avaamista. Myös tärkeimmät sivuhahmot ovat kauniskasvoisia, mutta erityiskehut Wild Hearts ansaitsee siitä, miten se hyödyntää erittäin arvokkaan oloista liikkeenkaappausteknologiaa välivideoissa ja keskusteluissa, ilman että kustomoitu avatar erottuu negatiivisesti muusta ihmisjoukosta. Huulisynkka on tosin muilla kielillä kuin japaniksi vain välttävällä tasolla, ja erityisesti muutama englanninkielinen miesääni vetää ärsyttävän korostettua vanhemman kylänmiehen roolia. Koska käännettyyn dialogiinkin on ujutettu mukaan hassulta kuulostavaa domoa ja arigatouta, on sama pelata peli kokonaan japaniäänillä.

Yhteenveto

Wild Hearts S vikittelee soulslikejen ja vanhempien Monster Hunterien ystäviä vaikeusasteellaan, pääkaupunkiin on otettu mallia Monster Hunter Worldista ja lataustauottomiin metsästysalueisiin Monster Hunter Risesta. Mutta siihen yhtäläisyydet pelisarjojen välillä oikeastaan jäävätkin. Wild Heartsissa taisteluihin ei tarvitse valmistautua inventaariopalapeliä pelaten tai hunajaa ja ötököitä farmaten, sillä luontoa kunnioittava metsästäjä napsii polun varrelta suuhunsa vihanneksia ja marjoja, ja aina mukana kulkevat rakennuspalikat korvaavat useimmat kertakäyttöiset esineet.

Liiallinen yksinkertaistaminen kääntyy kuitenkin lopulta itseään vastaan kommunikointitapojen rajoittuneisuudessa sekä vaihtoehtojen vähäisyydessä nyljettävien hirviöiden ja niistä valmistettavien varusteiden osalta.

Hyvää:
– Hyvä introalue
– Muutama vekkuli aseluokka
– Rakennuspalikoiden käyttäminen taisteluissa ja osana liikkumista
– Upeasti mallinnetut ihmishahmot

Huonoa:
– Kehnot kommunikointimahdollisuudet muiden pelaajien kanssa
– Ruudunpäivitys ei pysy neljän pelaajan ja efektitykityksen mukana
– Ei tunnu kovin palkitsevalta