Arvostelussa Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge

Ninjoja vai sankareita?

Olen kuullut, että Turtles on kova juttu. Kasarilla suurinta kultakauttaan eläneet mutanttininjakilpparit ovat jättäneet jälkensä populaarikulttuuriin. Uusia Leonardon, Donatellon, Raphaelin ja Michelangelon tähdittämiä sarjakuvatarinoita ja animaatioita käynnistyy yhä muutaman vuoden välein, joten eivät kilpparit ole myöskään varsinaisesti minnekään kadonneet, vaikka uudempien sarjojen menestys on ollut vaihtelevaa. Pelirintamalla ikonisimmaksi TMNT-peliksi nimetään usein SNES-klassikko Turtles in Time, jota muistellaan lämmöllä miltei universaalisti. Internetissä kuultiinkin reippaasti riemunkiljahduksia maaliskuussa 2021, kun mainiosta Scott Pilgrimistä tunnetun Tribute Gamesin kerrottiin kehittävän uutta, retrohenkistä Turtles-peliä. Nyt peli on viimein julkaistu myös Switchille, joten on aika napata ohjain käteen, pitsaa suuhun ja painua taistelemaan Silppuria vastaan.

Juoni on tuttua huttua vanhoille Turtles-faneille: Kostonhimoinen Silppuri hyökkää jälleen New Yorkiin, ja Krangin androidikehon palaset tuntuvat kiinnostavan Jalkaklaanin johtajaa. Suurkaupungin viemäriverkostossa majaansa pitävien kilppareiden on jälleen pistettävä kova kovaa vastaan ja mäiskittävä sarjakuvista ja animaatioista tuttuja vihollisia Jalkaklaanin rivisoltuista Bebopiin ja Rocksteadyyn 16 kentän verran, ennen lopullista kohtaamista arkkivihollisensa kanssa. Retroiluun on panostettu, sillä kasaripiirretystä on kiskottu niin alkuperäiset ääninäyttelijät kuin liuta vihollisia ja ystäviä hahmokaartia täyttämään.

Beat ’em upeille kaikkein tärkeintä ei kuitenkaan ole retrostelu, vaan tiukka pelattavuus. Tälläkin alueella on onnistuttu todella hyvin, sillä pelihahmot liikkuvat sulavasti ja responsiivisesti. Kontrollit ovat tarpeeksi yksinkertaisia, jotta miltei kuka tahansa voi hypätä mukaan rämpyttämään peruskomboa Joy-Conin puolikkaalla. Korkeimmilla vaikeustasoilla vaaditaan enemmän tiimityötä ja erikoisliikkeiden käyttöä pelkästään pystyssä pysymiseen, joten myös syvällisyyttä on mukana riittävästi. Pelattavia hahmoja on seitsemän: Ninjanelikon vierellä taistelevat mestari Tikku, April O’Neil ja erikseen avattava, jääkiekkomaskiin sonnustautunut Casey Jones. Hahmoilla on perustavanlaatuisia eroja nopeudessa, voimassa ja tietenkin aseiden ulottuvuudessa, eivätkä kaikki perusliikkeetkään ole aivan samanlaisia. Itse pidin eniten Donatellon pitkästä Bo-kepistä ja tv-toimittajan työkaluja hyödyntävän Aprilin nopeasta liikevalikoimasta.

Peliin mahtuu kerralla kuusi pelaajaa joko samalta sohvalta tai netin kautta. Kuusikon ei ole pakko pelata eri hahmoilla, joten oman suosikkisankarin puolesta ei tarvitse tapella. Porukan mukaan voi loikata vaikka kesken kentän myös verkossa, mikäli paikkoja vain on vapaana. Peliseuran haku onnistuu todella vaivattomasti joko avaamalla oman huoneen tai liittymällä käynnissä olevaan tarina- tai arcadepeliin. Mätkintä toimii hyvin täydessäkin pelihuoneessa, kunhan kaikilla osallistujilla on vakaa nettiyhteys. Switch-versio ei tukenut valitettavasti ristiinpeluuta eri alustojen välillä ainakaan vielä julkaisuviikolla.

Kuuteentoista kenttään mahtuu monenlaisia taustoja New Yorkin taivaista ja viemäreistä Ulottuvuus X:n esihistoriallisiin maisemiin. Mukana on myös vauhdikkaita leijulautakenttiä, jotka tuovat mukavaa vaihtelua pelattavuuteen. Kenttiin voi sukeltaa joko arcade- tai tarinatilan kautta, joista ensimmäisessä pelataan kentät läpi putkessa ilman ylimääräisiä kilkkeitä. Tarinatilassa kenttien välillä liikutaan kilppareiden bilebussilla ja katsellaan välillä muutaman sekunnin animaatioruutuja. Kahden moodin ristikkäiskäyttö tuo mahdollisuuden treenata tiettyjä kenttiä, haastaa etsimään keräilyesineet ja toisaalta tarjoaa myös lähestyttävämmän tavan läpäistä peli. Mukana myös pientä hahmonkehitystä rpg-tyyliin. Vihollisia päihittämällä ja sivutehtäviä suorittamalla pelihahmo saa bonuselämiä, lisää kestopisteitä, uusia liikekomboja ja superliikkeisiin tarvittavia ninjamittareita. Tarinan läpäisy vie ensikertalaiselta noin pari tuntia, eli kovin pitkästä seikkailusta ei ole kyse.

Teknisesti ja audiovisuaalisesti kyseessä on todella kova pakkaus. Ilmeikäs ja kaunis pikseligrafiikka pyörii tasaisesti niin isolla kuin pienelläkin ruudulla, eikä lataustauoissakaan mene kauaa. Kasarivaikutteisessa ääniraidassa ei ole moittimista, sillä tarttuvat hip hop- ja pop-kappaleet kestävät uudelleenkuuntelua. Mukaan on saatu jopa Wu-Tang Clan -räppiryhmän jäseniä, jotka ovat mukana kappaleessa ”We Ain’t Come to Lose”, joka soi Silppuri-taistelun aikana.

Yhteenveto

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge on paras Turtles-peli miesmuistiin. Tiukka beat ’em up on samalla myös rakkauslaulu kilppareiden historialle, eikä nautinto vähene, vaikka sankareiden ja konnien taustatarinat eivät olisikaan tuttuja. Tiivis seikkailu on kestoltaan optimaalinen pelattavaksi yhdeltä istumalta, mutta haastavammat vaikeusasteet ja tarinatilan haasteet tuovat hieman lisää tekemistä läpäisyn jälkeen. Toivottavasti peli saisi myös jatkoa vaikkapa DLC:n muodossa, sillä hahmoja Turtles-universumissa kyllä riittää. Silppurin kosto on oivallinen valinta niin yksinpelattavaksi kuin moninpeliksi, joten voin suositella sitä varauksetta.

Hyvää:
– Hienoa pikseligrafiikkaa
– Tiukat kontrollit
– Rakkaus lähdemateriaalia kohtaan

Huonoa:
– Ei alustavapaata moninpeliä Switchillä