Arvostelussa Tomb Raider IV – VI Remastered

Laran toisen tulemisen toinen tuleminen

Ysärin suurin pelihahmo – Lara Croft on tehnyt viime aikoina paluuta pelimaailmaan muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Lieneekö sitten syynä lähestyvät kolmekymppiset vai kenties vielä julkistamaton uusi Tomb Raider -peli, on sarja ollut viime aikoina pelaajien huulilla sen alkupään osien uusioversiointien myötä. Ensimmäinen Switchillekin julkaistu paketti sisälsi Core Designin loistavan alkuperäisen Tomb Raider -trilogian, mutta pitkäikäisten sarjojen myöhemmin julkaistut jatkokokoelmat nauttivat usein kyseenalaista mainetta, kun linjastolta on poimittu jo parhaat konvehdit yhteen juhlajulkaisuun. Tällainen kohtalo oli esimerkiksi Capcomin jälkimmäisellä Mega Man X Legacy -koosteella, johon valikoitui kasa niitä sarjan heikompia pelejä. Toisen Tomb Raider -kokoelman pintaremonttityöhön palkattu Aspyr on ainakin yrittänyt hioa pahamaineisimpien Lara-pelien terävimmät kulmat sileiksi.

Tomb Raider IV, V ja VI tunnetaan ehkä paremmin nimillä The Last Revelation (1999), Tomb Raider Chronicles (2000) ja The Angel of Darkness (2003). Kertaalleen kokeiltu ja hyväksi havaittu remasterointikaava ei koe muutoksia tässä toisessa kokoelmapaketissa. Valitun pelin visuaalinen ulkoasu muuttuu edelleen alkuperäisestä lievästi siloteltuun ja pyöreämpään moderniin tyyliin yhtä nappia painamalla, joskin tällä kertaa kyseisestä tempusta hyötyy kunnolla vain kaksi peliä kolmesta, sillä uusi maalipinta ei oikein erotu kokoelman uusimmassa ja ainoassa PlayStation 2 -aikakauden pelissä. PS1-pelien sisätiloissa valaistus on välillä tilojen välillä niin erilainen, että grafiikkakytkintä on melkein kannattavaakin näpsytellä silloin tällöin oikean suunnan selkeytymisen kannalta.

Ohjaustavankin voi vaihtaa nykyaikaisempaan vaihtoehtoon, mutta tämä asetus uhkaa rikkoa klassisen Tomb Raider -kokemuksen täysin, koska pelien loikintakohtaukset toimivat eräänlaisella kulmikkaalla ”ruudukkopohjalla”. Kun jokainen Laran juoksu- ja kävelyaskel on tarkkaan mitoitettu haastavimmissa hyppelytilanteissa, tekee modernisoitu vapaampi liikkuminen tarvittavien etäisyyksien ja hyppykohtien arvioimisesta vaikeampaa. Kokeneemmat haudanraidaajat suosivat vanhoja kontrolleja varmasti tottumissyistä, mutta Tomb Raidereita pelaamattomat pitänevät enemmän nykyaikaisemmasta näkemyksestä.

Uusi pikatallennusjärjestelmä auttaa hieman hölmöjen kuolemien sattuessa, mutta muita merkittäviä uudistuksia tai edes lisäsisältöä ei kokoelmapaketissa ole, mikä on hieman sääli. Tekijätiimin haastattelut, taidegalleriat, musiikkisoittimet ja monet muut kokoelmapakettien vakioaarteet loistavat poissaolollaan. Hukattu mahdollisuus ja miinusmerkki.

Entäs sitten niiden pelien laita?

Tomb Raider: The Last Revelation

Sarjan neljäs osa ilmestyi aikoinaan vain vajaat neljä vuotta ensimmäisen Tomb Raiderin jälkeen. Pieniä väsymyksen merkkejä on kieltämättä The Last Revelationissa ilmassa, mutta tiukasta julkaisutahdista huolimatta se onnistuu silti muistuttamalla kolmen ensimmäisen Tomb Raiderin parhaita paloja yhdistelevää herkullista cocktailia, jossa ei hirveästi huonoja puolia ole. Peli esittelee Laran Tomb Raider -uran alkuaskeleet kekseliäässä tutoriaaliosuudessa, jonka jälkeen koko tarina tapahtuukin käytännössä yhdessä paikassa aiempien osien maailmanmatkailun sijaan.

Pelialueet ovat erittäin passelin kokoisia kakkosen ja kolmosen massiivisten sokkeloiden sijaan, ja loikintapulmat vaativat parhaimmillaan kunnon kitaravirtuoosin sorminäppäryyttä. Räiskinnän ja tutkiskelun välinen tasapaino on The Last Revelationissa ehdottomasti sarjan parhaimmasta päästä. Komeaan juonelliseen cliffhangeriin päättyvä seikkailu on klassisen PS1-aikakauden Tomb Raider -pelirykelmän parhaimmistoa ehdottomasti pelilliseltä anniltaan, vaikka sen maine onkin yleisesti huonompi.

Tomb Raider Chronicles

Chronicles on yksi Tomb Raider -sarjan unohdetuimmista osista, mutta se ei kuitenkaan ole huonon pelin merkki. Peli kertailee Laran seikkailuja menneiltä ajoilta, ja jos The Last Revelationissa pitäydyttiin pitkälti Egyptin pyramidien ja hautakammioiden sisällä, on Chronicles taas kerran sen tason matkailuohjelma, josta Riku ja Tunnakin olisivat ylpeitä. Hirveän paljoa ei uusia asioita Chronicles esittele, mutta se kaikki tuttu ja turvallinenkin toimii hyvin tässä pelissä, joka olikin viimeinen ns. perinteisellä Tomb Raiderien pelimoottorilla tehdyistä PS1-peleistä.

Chronicleskin on mainettaan parempi tapaus ja ehdottomasti oleellinen pelattava myös koko saagan tarinan ymmärtämisen kannalta. Se on hieman suoraviivaisempi kuin sarjan neljä aiempaa peliä, mutta kauttaaltaan meno on silti sitä taattua klassista Tomb Raideria, jota monet jäivät kaipaamaan konsolisukupolven vaihtuessa.

Tomb Raider: The Angel of Darkness

Niukka-asuinen aarteenmetsästäjä siirtyi PS2-aikakaudelle vähintäänkin masentavissa tunnelmissa. Kiehtovat arkeologiset miljööt vaihtuivat sateiseen Pariisiin, muinaismuistojen etsimisen sijaan toiminta painottui virkavallan ja pahiksien väistelyyn ja mikä pahinta, laatu oli tipotiessään. The Angel of Darkness oli yksi aikakautensa suurimpia floppipelejä, joka sai niin tylyn vastaanoton, että Tomb Raiderin vastuuvaltikka ojennettiin Crystal Dynamicsille ja Core Design supistui kuolevaksi pikkustudioksi. Remasteroitu versio on parempi kuin alkuperäinen, mutta se on varsin kiltisti sanottu, koska farssia ei voi pelastaa pienillä korjaustoimenpiteilläkään.

Alkuperäistä julkaisua vaivanneet lukuisat bugit ja glitchit ovat sentään saaneet väistyä, eikä Lara enää jää jumiin jokaiseen maastosta löytyvään pieneen esteeseen. Raakileena julkaistuun peliin on lisätty myös hahmoilta uupuneita vuorosanoja ja mahdollisuus kantaa kansikuvan mallia seuraten tuplapistooleita, vaikka pelillisesti näillä muutoksilla ei suurta vaikutusta olekaan.

The Angel of Darknessin isoin oma innovaatio on stealth-pelimekaniikka, joka ei toimi sitten alkuunkaan, eikä Tomb Raiderien yleisesti ottaen kömpelöhkö räiskintäsysteemi oikein sovi kameraongelmien kanssa kolmannen persoonan toimintaräiskinnän peruspilariksi. The Angel of Darkness on edelleen aivan hirveä peli, jota kannattaa tästä kokoelmasta testata lähinnä kuriositeettimielessä.

Yhteenveto

Tomb Raider IV – VI Remastered on pelaamisen väärti alaspäin osoittavasta laatukäyrästään huolimatta ainakin niille, jotka haikailevat vanhan Laran tai indiepiireissä tällä hetkellä muodissa olevan 32-bittisen estetiikan perään. Kokoelman hyvätkin pelit saattavat alkuperäisessä muodossaan olla karuja kokemuksia uudemman sukupolven pelaajille, mutta modernimmat asetukset pelastavat paljon. Lisäsälän puute on pieni miinus ottaen huomioon pelisarjan ja etenkin pelihahmon historiallisen tärkeyden, mutta puhtaasti pelillisessä mielessä tämä toinenkin Tomb Raider -kokoelma toimittaa 66 prosentin osumatarkkuudella. Mutta olisihan nämä voinut sisällyttää yhtä hyvin ensimmäiseenkin kokoelmapakettiin, ja vaikka ilman The Angel of Darknessia.

Hyvää:
– The Last Revelation on sarjan ehdottomia huippuja
– Graafiset uudistukset näkyvät
– Ei lähde liiaksi modernisoimaan asioita tai pakottamaan uutta pelityyliä

Huonoa:
– Kuudes osa on edelleen ihan hirveä
– Behind the scenes -materiaalin puuttuminen