Arvostelussa TMNT Arcade: Wrath of the Mutants

Konnankoukkujen aika

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat olivat viime vuonna kiireisiä uuden animaatioelokuvan kanssa, mutta tämä vuosi on aktiivisempi videopelien saralla. Peräti kolmesta täksi vuodeksi suunnitellusta julkaisusta ensimmäisenä on Teenage Mutant Ninja Turtles Arcade: Wrath of the Mutantsin vuoro. Kyseessä on muutamalla lisäkentällä päivitetty versio vuonna 2017 harvoissa kolikkopelihalleissa nähdystä beat ’em up -pelistä. Turtlesit ovat seilanneet arcadekabinettien ja konsoleiden välillä onnistuneesti ennenkin, mutta Switch-uutuuden tapauksessa siirtymä näyttää tehneen vain hallaa.

Wrath of the Mutantsissa on vain kuusi 10-minuuttista kenttää, joista viisi ensimmäistä saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Lopussa odottaa tietysti Silppuri, mutta minkäänlaista tasoja yhdistävää juonijatkumoa ei ole, ja motivaatio Silppurin hakkaamiseenkin paljastuu vasta taistelun jälkeen muutamalla kehnolla sarjakuvaruudulla.

Ulkoisesti kentät eroavat toisistaan huomattavasti, sillä lyhyen läpipeluun aikana käydään läpi kutakuinkin kaikki tärkeimmät Turtles-miljööt New Yorkin takakujista viemäriverkostoon ja jopa neonväreissä hohtavaan X-ulottuvuuteen asti. Pelillisesti näillä ei ole kuitenkaan suuria eroja, koska jokaisessa tehtävässä edetään beat ’em up -perinteitä noudattaen vasemmalta oikealle, pysähdytään muutaman askeleen välein tyhjentämään ruutu vihollisista ja päihitetään kestävämpi pahis puolivälissä ja lopussa. Minkäänlaista tasoloikintaa, liikkuvia hissejä tai salakäytäviä ei ole, vaikka välillä siltä näyttäisikin. Ainoa kaavaa rikkova toimintakohtaus nähdään viemärikentässä, joka käynnistyy SNES:n Turtles in Timeen viittaavalla lyhyellä surffausosuudella, joka on toteutettu huonommin Wrath of the Mutantsissa.

Pelattaviin hahmoihin lukeutuvat ainoastaan Turtles-nelikon jäsenet: Leonardo, Donatello, Michelangelo ja Raphael, joista jokaisella on vuosina 2012 – 2017 pyörineestä Nickelodeon-animaatiosarjasta tuttu ääninäyttelijä. Wrath of the Mutantsin tapauksessa ääninäyttely kuitenkin ärsyttää, koska hahmoille on käsikirjoitettu vain kourallinen one-linereita, jotka toistuvat jo ensimmäisen 30 sekunnin aikana. Turtlesien teinirääkymisen ohella myös ääniefektit korostuvat liiallisesti oletusasetuksilla, mutta niitä voi onneksi säätää hiljaisemmalle.

Yksikään ninjasankari ei nouse ylitse muiden, koska taistelutyylit ovat hyvin samankaltaisia erilaisista aseista huolimatta, eikä toimintanappeja ole kuin kaksi. Hyökkäysnappia rämpyttämällä suoritetaan yhtä ja samaa liikesarjaa, johon kuuluu muutama lyönti ja heitto. Toista nappulaa tarvitaan vain hyppypotkun tekemiseen tai kaikkien pomojen käyttämän shokkiaallon väistämiseen. Pelkästään heiton siirtäminen tyhjän painikkeen taakse monipuolistaisi toimintaa huomattavasti.

Tarpeeksi vihollisia hakkaamalla tai energiakiekkoja keräämällä on mahdollista aktivoida Turtle power -erikoisliike, joka imaisee kaikki ruudulla näkyvät riviroistot samaan paikkaan ja päihittää ne kerralla. Nämäkin liikkeet poikkeavat sankareilla toisistaan visuaalisesti, mutta ovat toiminnallisesti identtisiä. Turtle poweria ei tarvitse liiemmin säästellä, sillä palkin saa helposti täyteen ainakin viisi kertaa tehtävän aikana.

Muita maasta napattavia kertakäyttöapuja tekisi sen sijaan mieli säästää pomoja tai kiperiä tilanteita varten, mutta tämä ei ole mahdollista, sillä esimerkiksi pyörähdyshyökkäys ja ruudun läpi juokseva Leatherhead (Nahkapää) aktivoituvat välittömästi esineen poimimisen jälkeen. Tehokkaita heittotähtiä ja tynnyreitä viskellään myös samaa hyökkäysnappia painamalla, joten nekin on tuhlattava välittömästi heti seuraavaan vihollisryhmään.

Välillä viholliset saavat läpi halpoja iskuja, joita on mahdotonta väistää joko liikesarjaan sitoutumisesta tai huomattavan suuresta näppäinlagista johtuen. Näppäinkomennon rekisteröitymisessä kestää karkeasti arvioiden lähemmäs puoli sekuntia – hyvien taistelupelien kohdalla puhutaan vain noin 100 millisekunnin viiveestä. Koska Wrath of the Mutants on muuten erittäin helppo peli, vaikuttaa ongelma vaikeustason sijaan enemmän yleiseen pelattavuuteen ja peli-iloon.

Pelin läpäisystä palkitaan ainoastaan Hard-pelimuodolla, jossa kilpikonnilla on Normal-tilaan verrattuna vain yksi elämä vähemmän, eivätkä viholliset lyö silmämääräisesti yhtään lujempaa. Ilmaisia jatkojakin on tarjolla vaikeusasteesta riippumatta aina kolme kappaletta, eikä niiden käyttämisestä miinusteta edes kerättyjä pisteitä. Pistekerroin sentään nollataan aina vahinkoa vastaanottaessa. Piste-ennätykset jäävät talteen vain omalle konsolille.

Yhteenveto

Pelasin koko Wrath of the Mutantsin läpi yhdellä istumalla näkemättä kertaakaan Game Over -ruutua, vaikka en ole edes beat ’em up -pelien suurkuluttaja. Lähes 30 euron hintalappu tuntuu täysin käsittämättömältä vain tunnin verran pelattavaa sisältävälle pelille, joka kalpenee saman hintaluokan TMNT: Shredder’s Revengelle kaikilla osa-alueilla. Yli 30 vuotta sitten ilmestynyt SNES:n Turtles-roolimallikin on huomattavasti Wrath of the Mutantsia persoonallisempi, viihdyttävämpi ja responsiivisempi tapaus.

Hyvää:
– Kenttien taustagrafiikat
– Tukee nelinpeliä

Huonoa:
– Ei nettiominaisuuksia
– Näppäinkomentojen viive
– Liian samanlaiset taistelutyylit niin sankareilla kuin pahiksilla
– Rasittava ääninäyttely
– Nähty reilussa tunnissa