Arvostelussa The Rogue Prince of Persia

Kehätie 2

Ubisoftilla oli hetki sitten työn alla peräti kaksi erillistä Prince of Persia -toimintaloikintaa sekä huhujen mukaan vielä yhden vanhemman pelin uusioversio. Tavallisesti tämän kokoluokan pelitalolta voi odottaa jonkinlaista jatkuvuutta ja toimintatapojen yhdenmukaisuutta saman pelisarjan julkaisujen kanssa, mutta kahta uusinta Prince of Persiaa yhdistää lähinnä kaksiulotteisuus, eikä esimerkiksi jaettuja hahmoja ole. Ranskalaisjulkaisijan sisäisen tiimin kehittämä The Lost Crown -seikkailu osoittautui poikkeuksellisen laadukkaaksi metroidvaniaksi, joka julkaistiin myös suoraan kasettina Nintendo Switchille. The Rogue Prince of Persia ulkoistettiin taas maineikkaan Dead Cellsin luoneelle Evil Empirelle, joka haki projektille vauhtia Steamin early access -ohjelmasta. En erottele tavallisesti satunnaiselementtejä sisältäviä roguelike-pelejä eri aligenreihin, mutta koska The Rogue Prince of Persia muuttuu niin kevyesti jokaisen kuoleman jälkeen, nöyrryn minäkin käyttämään siitä termiä roguelite.

Lähtöasetelma on hyvin yksinkertainen – hunnit uhkaavat tuhota korruptoituneen sotapäällikkö Nogain johdolla Ktesifonin kaupungin ja Persian prinssin on estettävä se. Apuvälineeksi prinssi saa ihmekorun, joka palauttaa haltijansa kuoleman yhteydessä ajassa taaksepäin ja kaupungin laidalla sijaitsevalle torikeitaalle, joten pelimekaniikalle on siis myös tarinallinen selitys. Lisää tarinasisältöä kerrotaan muutaman pomovastustajan sekä raunioista pelastettavien kauppiaiden ja prinssin kavereiden suilla, mutta keskustelujen sävy on aika arkinen, eikä tapahtumien taustalla ole sen kummempaa suurta mysteeriä. Ääninäyttelyä ei ole, vaan keskustelujen yhteydessä näytetään ainoastaan tekstilaatikko ja hahmon naama.

Uutta dialogia ja pelastettavia hahmoja riittää noin kolmelle tai neljälle pelikerralle. Keitaan oikealta laidalta lähtee kaksi pelattavaa polkua. Ajatuksena on, että reittejä pelattaisiin vuorotellen, sillä vastaan voi tulla esimerkiksi vanki, joka haluaa välittää viestin toisella alueella majaansa pitävälle veljelleen. Tällaiset episodit ovat kuitenkin silkkaa sivutekemistä, eikä niillä ole vaikutusta pääjuoneen. Koska sivuhahmoilla ei ole loppujen lopuksi paljoa sanottavaa, aloin juosta muutaman kuoleman jälkeen suorinta tietä kohti kentän ulospääsyä. Kummallakin reitillä käydään läpi yhteensä viisi kenttää ja kolme taistelua.

Alemmalla reitillä suunnataan ensimmäisenä aina aavikon raunioihin ja ylemmällä öiseen vankityrmään, mutta muuten polut eivät ole kovin erilaisia pelillisesti. Samat pomotaistelut sijaitsevat järjestyksessä aina kiinteillä paikoillaan, ja myöhemmät tasot ovat sellaisia, joihin voi törmätä kummalla reitillä tahansa. Muutama ympäristö haarautuu eri suuntiin, joten jos kentän päässä odottaa useampi ovi, saa pelaaja valita seuraavan suunnan itse. Isommilla alueilla liikkumista löydetyltä ovelta toiselle nopeuttaa teleporttiverkosto, mutta kun ovi on avattu, ei takaisin ole enää palaamista.

Portin takana odottaa myös palkinto, joka on salainen niin kauan kunnes investoi tukikohdassa myytävään ovensilmäpaljastimeen. Yleisimmät palkkiot ovat vaihdon välineitä: keitaalla ostellaan kiertoon uusia aseita kokemuspisteillä, muissa kaupoissa kelpaavat ainoastaan kultakolikot. Arvokkain aarre on vain yrityksen aikana voimassa oleva ylimääräinen medaljonkislotti, sillä kultaa ja kokemuspisteitä kertyy runsaasti muillakin tavoilla, mutta pelihahmon kykyihin vaikuttavia medaljonkeja mahtuu oletuksena inventaarioon vain kolme kappaletta. Koska taskutila on rajallista, eikä yhtäkään esinettä valita pysyvästi arsenaaliin ennen yrityksen alkua, on erilaisten ”buildien” suunnitteleminen ennakkoon vaikeampaa kuin monissa muissa rogueliteissä. Peli on viihdyttävimmillään juuri silloin, kun voimakkaimpia talismaaneja ei tarvitse jättää homehtumaan aarrearkkuihin, mutta puolivälin saavuttaminen hikisesti pelkästään kolmen tai neljän lisäkyvyn voimin ei ole kovin harvinainen näky.

Kahta aloitusasettakaan ei saa valita vapaasti, mutta niiden vaihtaminen ja päivittäminen onnistuu yleensä ainakin kerran jokaisessa kentässä. Asevalinnalla ei ole lopulta suurta merkitystä, sillä esimerkiksi raskaalta näyttävä kirves ja jättimiekka heiluvat koostaan huolimatta prinssin kätösissä silti melkein yhtä nopeasti kuin kevyet tikarit. Rajallista energiaa kuluttavaksi kakkostyökaluksi valitsin itse useimmiten jousipyssyn tai heitettävät chakramit, jotta vihollisia olisi mahdollista napsia vähän kauempaakin. Prinssi osaa myös potkia kivenlohkareita, ja tätä liikettä hyödynnetäänkin ahkerasti pomotaisteluissa.

Kenttiä ei satunnaisgeneroida täysin uudelleen joka kerta, mikä tuli minulle pienenä yllätyksenä. Pienet viholliset, päivitysmahdollisuudet sekä aarrearkkujen ja haasteovien paikat vaihtelevat, mutta muuten rakenteet pysyvät kutakuinkin ennallaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei The Rogue Prince of Persia ole lukuisiin uusintayrityksiin perustuvaksi peliksi kovin vaikea pomotaisteluiden ulkopuolella. Melkein jokaisessa kentässä tarvittavan seinäjuoksun ja ilmapyrähdyksen oppii hallitsemaan noin tunnissa, ja sen jälkeen piikkiköynnösten ja liikkuvien sahanterien välttely on lasten leikkiä. Monipuoliset seinähyppelymekaniikat antavat mahdollisuuden jopa kiipeillä korkeiden rakennusten päälle, mutta tätä mahdollisuutta ei ole huomioitu kovin hyvin kenttäsuunnittelussa. En löytänyt yhdenkään katon päältä esimerkiksi aarrearkkuja, ja yhdessä tyrmässä ”oikoreitti” palauttikin prinssin seinien läpi takaisin alkuun. Tavalliset viholliset muuttuvat vahvemmiksi myöhemmissä kentissä, mutta koska niitä ei ole pakko pysähtyä hakkaamaan, vievät ne hengen vain harvoin sellaiselta pelaajalta, jonka tavoitteena on kokemusmönjän keräämisen sijaan kartan toiseen päähän juokseminen mahdollisimman nopeasti.

Yhteenveto

Evil Empiren persoonallisen näköinen prinssi on vikkelä liikkeissään, mutta pelkästään se ei riitä minulle syyksi investoida The Rogueen enemmän aikaa kuin The Lost Crowniin, joka on huomattavasti sisältörikkaampi Prince of Persia -kokemus. Ja jos kaipaan monipuolisempia roguelike-elementtejä, ei vaihtoehtoja tarvitse etsiä Evil Empiren omaa Dead Cellsiä kauempaa.

Eteneminen pysähtyy todennäköisesti jossain vaiheessa muutamaan perushyvään pomotaisteluun. Pomoilla ei ole suoranaisesti epäreiluja liikkeitä, mutta niiden kaatamisessa kestää huonolla tuurilla useita minuutteja. Ja jos tuuria ei ole sitäkään vähää, on luvassa uusintakierroksia uusintakierroksen perään samoissa maisemissa. Peli saa tänä keväänä vielä ainakin kaksi pienempää päivitystä, mutta aseita ja sivuhahmoja alkaa olla jo tarpeeksi ennestään, kenttiä ei.

Hyvää:
– Prinssi liikkuu ja taistelee mukavan ketterästi
– Avattavia saavutuksia ja aseita on paljon…

Huonoa:
– …mutta aseet ovat joko tehottomia tai liian samankaltaisia keskenään
– Miksi kenttiä ei laiteta kunnolla sekaisin yritysten välillä?