Arvostelussa The Messenger

Mesettävä ninja

Ninjat ja dinosaurukset. Siinä kaksi maailman siisteintä asiaa, joita pitäisi olla jokaisessa videopelissä. Kanadasta ponnistavan Sabotage Studion toimistolla on tämä viesti mennyt selvästikin jakeluun, mistä ilmielävänä todisteena on retrografiikalla höystetty indietoimintapeli The Messenger. Toimittaako peli viestinsä perille asti, vai sortuuko ninjasankari seppukuun?

The Messengerin ulkoasu herätti ennakkoon paljon mielenkiintoa pelaajien keskuudessa. Peli lainaa ison osan estetiikastaan NES:n hienosta Ninja Gaiden ‑trilogiasta, mutta loppupeleissä yhtäläisyydet näihin kutkuttavan vaikeisiin 2D-ninjailuihin jäävät melkoisen pieniksi. Pelin tarina kertoo muinaisesta pahasta, jota kaitsemaan ilmaantuu aina vuosisatojen välein sankari lännestä. Pelaajan hahmo käy parhaillaan läpi omaa ninjakoulutustaan, kunnes edellä mainittu pahuus saapuu terrorisoimaan ninjakokelaan kotikylää, vain aloittaakseen painit lohikäärmeellä paikalle karauttavan lännen mestarin kanssa. Sankari nakittaa pelaajan alter egon toimittamaan muinaisen käärön pyhän vuoren huipulle, ja näin voi haastava toimintatasoloikka alkaa.

Koska kyseessä on ninjapeli, ei mitään rynkkyjä tai kranaatteja näy mailla halmeilla. Päähahmo heiluttaa miekkaa lähietäisyydelle tulevia vihollisia päin, ja ninjavarustuksen täydentää kaupasta lunastettavat heittotähdet, joita voi kuitenkin kantaa mukanaan maksimissaan neljä kappaletta kerrallaan. Ninjailua parhaimmillaan edustaa myös käytettävä liikekavalkadi. Aiemmin mainitusta Ninja Gaidenista tuttua seinäkiipeilyä päästään harrastamaan The Messengerissä ensimmäisen vastaanotetun power-upin myötä, mutta se liikkumisen isoin temppu istutetaan selkärankaan heti ensisekunneilla. Tutoriaalin aikana opetataan Cloudstep-niminen temppu, joka mahdollistaa ilmassa uuden hypyn tekemisen. Koukkuna on kuitenkin se, että pelaajan pitää osua miekallaan johonkin objektiin ilmassa, jotta tuplahyppy onnistuu. Tämä mekaniikka mahdollistaa huimia tasoloikkahetkiä pelin progressiivisesti vaikeutuvissa kentissä, ja parhaimmillaan meno on todellista akrobatiataidetta. Tekniikan oppiminen kuulostaa vaikeammalta kuin se oikeasti on, joten ninjamaisia sormia ei suinkaan tarvitse omistaa pelissä pärjäämiseen. Myös veitsenterävät kontrollit ovat enemmänkin pelaajan apuna kuin pelaajaa vastaan.

Seikkailun edetessä pelaaja törmää myös kahteen tärkeään NPC-hahmoon. Ensimmäinen näistä on mystinen kauppias, jonka kaupassa saa keräiltäviä timangeja vastaan kehiteltyä pelihahmoa sekä käytyä hauskaa vitsientäyteistä dialogia. Toinen hahmo on puolestaan sellainen, johon pieni prosenttiosuus yleisöstä ei välttämättä törmää lainkaan pelin aikana. Kuollessa ruudulle ilmestyvä pieni lentävä piru ei vain kuittaile viiltävästi kuolemien määrästä, vaan pentele vielä sakottaa moisista. Ninjan heittäessä veivinsä pirulainen liitelee vierelle – haalien omiin taskuihinsa kaiken pelaajan keräämän valuutan. Koska jalokiviä tarvitaan kykyjen kehittämiseen, pitää pelaajan pelata siis mahdollisimman hyvin, jotta kuolemilta myös välttyisi. Nerokas mekaniikka, joka hieman heikentää loputtomien elämien tuomaa turvaa.

Eteneminen The Messengerissä on yllättävänkin suoraviivaista. Päällisin puolin metroidvanialta näyttävä peli on alkupuolella sangen perinteistä toimintatasoloikkaa, ja kenttien ainoat sivuhaarat johtavat yleensä vain isomman profiilin keräiltävien tai timanttilouhosten luokse. Jokaisen tason päätteeksi kohdataan loppubossi, jotka heittävät taistelun aikana yllättävänkin hyvää läpyskää ninjan kanssa. Kentät ovat täynnä perinteisiä piikkiansoja ja pohjattomia kuiluja sekä japanilaisia kappa-hirviöitä ja muita helposti parilla osumalla kaatuvia mörököllejä. Mistään maailman vaikeimmasta pelistä ei todellakaan voida puhua, ennen pelin keskivaiheen kohdille osuvan tapposäteitä täynnä olevan infernon alkamista. Tässä vaiheessa peli alkaa tarjoamaan rahoille kunnolla vastinetta.

Audiovisuaalisesti The Messenger on nykypäivän indietulvan parempaa keskitasoa. Spritet ovat isoja ja yksityiskohtaisia, eikä musiikkipuolellakaan ole mitään valittamista. Hauskana detaljina nostettakoon esiin puolivälissä tapahtuva muutos NES-tasoisesta ääniraidasta Mega Drive ‑soundeihin. Aikakausivaihdosta hyödynnetään seikkailussa muutenkin, sillä myös grafiikka ja tietyt kenttäelementit muuttuvat aikamatkustuskyvyn avulla. Ulkoasu ei ota minkäänlaista vahinkoa, pelasi peliä joko käsikonsolitilassa tai televisioruudun kautta.

Yhteenveto

The Messenger ei ole se 2000-luvun kaksiulotteinen Ninja Gaiden ‑tribuutti, joksi moni sitä ennakkoon luuli, vaan se on täysin omanlaisensa tekele. Se on mainio toimintatasoloikka muutamalla hyvällä idealla, mutta samalla se on myös melko yllätyksetön peli, joka tarjoaa epätasaista haastetta pelaajalleen. Sen yllättävin aspekti on sen hersyvä huumori, joka pistää taatusti hymyn pelaajan huulille. Jos mieli halajaa toimivaa toimintapeliä retroulkoasulla, on parikymppiä kustantava The Messenger oiva valinta, vaikka Ninja Gaidenien laatutasolle ei aivan ylletäkään.

Hyvää:
– Virheettömät kontrollit
– Oikeasti hauskaa dialogia
– Nätti retroulkoasu

Huonoa:
– Vuoristoratamainen haastekäyrä
– Hieman jopa liiankin suoraviivainen