Arvostelussa The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Lentäjän poika

Tears of the Kingdom on suoraa jatkoa The Legend of Zelda: Breath of the Wildille, mutta ajallisesti pelien tapahtumien välillä on kulunut vain vuosi tai pari. Prinsessa Zelda on käynnistänyt Hyrulen jälleenrakennustyöt, ja ympäri valtakuntaa on ehtinyt nousta myös uusia kyliä, kouluja ja kaivoja. Työt kuitenkin keskeytyvät koko kuningaskuntaa järisyttävällä tavalla, sillä maa sortuu sairauksia aiheuttavan punaisen mönjän alkulähdettä syvällä Hyrulen katakombeissa tutkivan prinsessan, hoviritari Linkin ja kammiossa makaavan muumioituneen Ganondorfin jalkojen alta. Kuningaskunnan perustajan haamu ehtii ojentaa Linkille auttavan kätensä, mutta Zelda putoaa pohjattomalta vaikuttavaan kuiluun.

Vaikka Tears of the Kingdomin maailmaan voi hypätä pelaamatta Breath of the Wildia, on edellisen osan läpäisemiseen ensin useita hyviä syitä. Ensinnäkin Breath of the Wild on yhä yksi Switchin ja koko viime vuosikymmenen parhaimmista peleistä, jonka jälkeen ei ole enää ilmestynyt montaa avoimen maailman seikkailua, jossa ei olisi voinut kiipeillä vapaasti ja liidellä riippuliitimen kaltaisella esineellä. Monet kehittäjät ovat jäljitelleet sittemmin myös Zeldan graafista tyyliä. Nintendo jätti Switchin julkaisupelillä siis koko peliteollisuuteen pysyvän jäljen. Sankarin saappaat jälleen jalkoihinsa pukevan Linkin suosikkiaktiviteetit ovat läsnä vahvasti myös jatko-osassa.

Toiseksi Tears of the Kingdom ja Breath of the Wild jakavat saman pelimaailman ja kartan. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki vielä pystyssä olevat suuret kaupungit ja linnoitukset sijaitsevat täsmälleen samassa paikassa. Liiallisen samankaltaisuuden tunnetta on kuitenkin pyritty välttelemään kierrättämällä pelaajaa tarkoituksellisesti sellaisissa paikoissa, jotka eivät olleet osa Breath of the Wildin tarinankaarta, vaihtamalla kartanpalasia avaavien tornien paikkoja sekä esittelemällä runsaasti erilaisia sivutehtäviä sisältävän luolastoverkoston, jollaista ei ollut muutaman vuoden takaisessa Hyrulessa.

Kyläpäälliköt ja muut tutut sivuhahmot muistavat Linkin vanhat uroteot, eivätkä aina esittele itseään sen kummemmin uudelleen. Lyhyt aikahyppy ei näy aikuisten kasvoissa ulkoisesti, mutta lukuisat lapsihahmot ovat venähtäneet pituutta. Entisten nuorten kasvaminen vaativampiin tehtäviin onkin yksi Tears of the Kingdomin kantavista teemoista. Ennestään tuttuihin kyliin matkustamisesta ei tehdä Tears of the Kingdomissa aivan yhtä suurta spektaakkelia, vaan pääpaino on uudessa sisällössä.

Pelimaailma saa nimittäin kaksi täysin uutta tasoa: pilkkopimeän alamaailman (Depths) ja Skyward Sword ‑tribuuttinakin toimivan taivaan leijuvine saarineen. Peli itse asiassa käynnistyy korkealla yläilmoissa leijuvalta tutoriaalisaarelta, jolta Linkin olisi ensimmäisenä tehtävänään laskeuduttava turvallisesti takaisin maankamaralle. Vehreä aloitussaari on ehkä pelin teknisesti eniten Switchiä rasittava alue, mutta muuten ruudunpäivitys tökkii Tears of the Kingdomissa jonkin verran Breath of the Wildia vähemmän. Uusi Zelda ei ole Switchin yksityiskohtaisin peli, mutta muun muassa hyvä piirtoetäisyys ja lataustaukojen piilottaminen pilvien läpi sukeltaessa osoittavat, että Kiotossa tunnetaan alustan mahdollisuudet ja rajoitteet.

Taivaalle palataan vielä useampaan otteeseen alun jälkeen, mutta myöhemmin esiteltävät saaristot ovat huomattavasti aloitusaluetta vaatimattomamman kokoisia ympäristöjä, jotka sisältävät pääsääntöisesti vain vapaaehtoista tekemistä. Saarien joukossa on kevennyksenä muun muassa Kuolemantähden ja kuution muotoisia kummajaisia, mutta näidenkin sisälle kätketyt ympäristöpulmat ovat erittäin kekseliäitä. Ainoastaan saman vihreän kiven kuljetustehtävän toistuminen kolmatta kertaa alkaa kyllästyttää, mutta allekirjoittanutta uskollisemmin suunniteltua tarinapolkua seuraavat pelaajat eivät välttämättä edes törmää näihin saariin ensimmäisen läpipeluunsa aikana.

Saarille on jäänyt runsaasti sukupuuttoon kuolleen zonai-sivilisaation muinaista teknologiaa, jonka Link pystyy valjastamaan käyttöönsä uusien voimiensa avulla. Uudet Fuse- ja Ultrahand-nimiset kyvyt mahdollistavat kaikenlaisten objektien yhdistelemisen keskenään ja nostamisen ilmaan. Jo ensimmäisellä saarella liimaillaan muun muassa tukkeja kiinni toisiinsa vedessä kelluviksi lautoiksi. Ja jos lautan päälle lisää vielä metallisen zonai-tuulettimen, muuttuu kulkupeli perämoottorilliseksi veneeksi, jonka avulla virtaavan joen ylittäminen onnistuu vastatuulessakin.

Zonai-materiaaleja on olemassa parikymmentä vähemmän hyödyllisistä lampuista ja peileistä aina raketteihin ja monsteriauton renkaisiin asti. Kaikkia osia ei anneta käyttöön välittömästi, vaan pelaaja totutetaan rakentamisen maailmaan ympäristöpulmien yhteydessä puolivalmiilla esimerkeillä. Jos väsynyt matkamies on vailla hevosvaunuja, on muutaman metrin päässä yleensä kasa lautoja kolmella renkaalla, jolloin pelaajan tehtäväksi jää laskea yksi plus yksi ja sovittaa puuttuva rengas paikalleen. Tästä perustason pulmamuotista siirrytään hiljalleen kohti avoimempia ratkaisuja vähentämällä suorien sanallisten ohjeiden määrää ja esittelemällä uusia rakennuspalikoita.

Kaiken tieltään tuhoavaa tuomiopäivän tankkia ei siis ole mahdollista väkertää heti ensimmäisen tunnin aikana, eikä moisesta masiinasta ole välttämättä edes suurta hyötyä pelissä etenemisen kannalta, sillä todella moni este on ylitettävissä ”suunniteltua” ratkaisua nopeammin kevyellä lentohärvelillä tai nostamalla pystyyn puukalikoista kasatun sillan. Varastoiduilla zonai-materiaaleilla huijaaminen ei ole onneksi mahdollista elinvoimalla ja lisästaminalla palkitsevien pyhäköiden sisällä, mutta esimerkiksi isomman tulitemppelin kaivosrataverkoston voi halutessaan ohittaa kokonaan rakentamalla pienoiskopterin, jonka käyttöä rajoittaa ainoastaan alussa akkujen nopea tyhjentyminen. Sääli, sillä etenkin juuri tulitemppeli on ilman zonai-esineitä yksi eniten aivonystyröitä kiusaavista maailmankolkista. Muiden tehtävien kohdalla arvostin enemmän itse matkaa kohteeseen, koska tavoite on kuitenkin jokaisessa temppelissä sama: aktivoi tarpeeksi monta kytkintä, jotta reitti pomotaisteluun aukeaa. Zora-kaupungissa odottaa monivaiheinen salapoliisioperaatio, aavikolla piirrellään vanhan liiton tyyliin valtavia triforceja, ja lintuystävien kanssa etsitään yhdessä ensin reittiä myrskyn silmään.

Zonai-laitteissa on siis sekä hyviä että huonoja puolia, enkä osaa oikein päättää, kummatko niistä painavat enemmän vaakakupissa. Pitkät etäisyydet taittuvat moottoroiduilla menopeleillä mukavasti, ja vilkasmielisimmät näkevät leikkikaluissa suurta potentiaalia netissä leviäviin viraalivideoihin, mutta itse nautin enemmän tiukemmat rajat asettavista fysiikka- ja elementtipohjaisista pulmista, joita on hieman enemmän Breath of the Wildissa. Toisaalta jos vimpaimia ei olisi lainkaan tai niiden käyttöä säännösteltäisiin enemmän, maistuisi Tears of the Kingdom todennäköisesti liikaa edellisosan toisinnolta. Moni pulma on kuitenkin sellainen, joka ei toimisi suoraan Linkin vanhoilla kyvyillä.

Elementtipulmien vähentymistä selittää erityisesti Cryonis-jäädytyskyvyn poistuminen ja asejärjestelmää kokonaisuutena parempaan suuntaan muovaavat muutokset. Tears of the Kingdomissa aarrearkuista ei voi enää löytää hienoja tuli- ja jäämiekkoja, vaan sellainen on rakennettava itse yhdistämällä oksa tai rautakahva oikeanlaisen olennon sarven tai muun arvomateriaalin kanssa. Tiettyjä erikoiskykyjä tuovia materiaaleja varten on luonnollisesti matkustettava kauemmas Keski-Hyrulesta kaatamaan vahvempia hirviöitä ja pomoja, joiden pudottamat ruumiinosat lisäävät myös fuusioaseen hyökkäysvoimaa tavallisten peikkojen hampaita enemmän. Koska esimerkiksi tuliliskoja ei nähdä heti pelin alussa, jouduin selviytymään alkukantaisesti pelkästään perinteisten tulentekovälineiden kanssa ilahduttavan pitkälle.

Keppiin voi yhdistää myös vaikkapa toisen kepin, jolloin siitä tulee erityispitkä keihäs. Kivenmurikka muuttaa taas minkä tahansa aseen vasaraksi. Ja koska kiviä löytää jokaisesta metsästä ja luolasta, ei arvokkaan miekan terää tarvitse tylsyttää jalokiviä louhiessa. Vaikka aseet hajoavat Tears of the Kingdomissakin tietyssä pisteessä, on superkestäviksi merkattuja kahvoja saatavilla niin paljon, ettei jättiläisen leukaluusta veistetyn megamörssärin särkymistä tarvitse pelätä heti ensimmäisessä isossa taistelussa. Materiaaleja voi liimata myös nuoliin ja kilpiin. Tulinuoli syntyy nyt tulihedelmän avulla, ja myös kirjaimellisella pihvinuolella on oma käyttötarkoituksensa. Fuusiokilpiä en juuri hyödyntänyt, sillä sienirihmasto ei vain näytä hyvältä sileäksi hiotun metallikilven päällä.

Linkin uusista kyvyistä on mainittava vielä Ascend ja Recall, vaikka ne jäävätkin hieman aseilla ja kulkupeleillä näpertämisen varjoon. Pelkäsin ennakkoon Linkin ilmaan laukaisevan Ascendin tekevän rakastamani kiipeilyn täysin turhaksi tavaksi liikkua, mutta epäilykseni osoittautui vääräksi. Ascendin avulla ei nimittäin voi nousta mitä tahansa pystysuoraa rinnettä pitkin, vaan sitä käyttäessä Linkin jalkojen alla on oltava tasaista maata, ja päällä joko katto tai leveä kieleke. Tyypillisesti kyky kaivetaan esiin valikosta silloin, kun on aika palata takaisin maanpinnalle luolan perukoilta.

Monessa umpikujalta vaikuttavassa paikassa auttava Recall ei pelkästään pysäytä liikkuvia objekteja paikoilleen, vaan sillä voi myös kelata aikaa taaksepäin. Jos kuljetettava esine putoaa vahingossa kuoppaan, voi sen palauttaa Recallin avulla takaisin ylös samaa lentorataa seuraten. Jos taas hieman isomman meteoriitin palauttaa takaisin taivaalle, voi sitä käyttää samalla kätevänä avaruushissinä. Vaikka liikkuvia osasia ja vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pulmia on parhaimmillaan useita kymmeniä, pysyy fysiikkamoottori kasassa kuin ihmeen kaupalla.

Breath of the Wildin tavoin myös Tears of the Kingdomissa tarinaa kerrotaan sekä itse aktivoitavien epälineaaristen takaumien että Linkin edessä reaaliajassa tapahtuvien asioiden kautta. Välinäytöksen käynnistävän lähteen löytää aiempaa helpommin kaukaa näkyvien kalliomaalausten yhteydestä, ja edellisen osan prinsessakeskeiseen hämmästelyyn verrattuna menneisyyden tapahtumilla on nyt myös kerronnallisesti merkityksellisempi rooli. Vaikka Zelda on edelleen tärkeä hahmo, keskitytään kiinnostavimmissa osuuksissa enemmän Hyrulen ensimmäisen kuninkaan ja englanninkielisessä versiossa Matt Mercerin erinomaisesti ääninäyttelemän Ganondorfin ajatusmaailmojen vastakkainasetteluun. Muutkaan kielivaihtoehdot eivät ole huonoja, vaikka puhetapa onkin välillä vähän liian piirrossarjamainen.

Ganondorf on parhaimmillaan aktiivisena juonittelijana, joka ei pelkää näyttäytyä julkisesti Ocarina of Timen ja The Wind Wakerin inkarnaatioidensa tapaan. Takaumissa tästä hahmon älykkäästä puolesta nähdään pieni maistiainen, mutta on sääli, että itse normaaliajan Ganondorf sysätään syrjään pitkäksi aikaa heti alun jälkeen. Koko ajan on selvää, että siellä jossain se vanha kelmi odottaa, mutta Linkin on kohdattava ensin läjä hirviöitä, joilla ei taida olla aavistustakaan pahuuden ruumiillistuman paluusta. Erilaisia monsterityyppejä ja pomotaisteluja on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin Breath of the Wildissa, mikä on loistava asia.

Toki uuden lihaisan olomuodon saaneen pahiksen luokse voi juosta halutessaan vaikka heti Hyrulen pinnalle laskeutumisen jälkeen, mutta tällöin herkullisin pelillinen ja tarinallinen sisältö jää näkemättä. Itse viimeinen kohtaaminen on kuitenkin yksi Zelda-historian ikimuistoisimmista, joten kuningaskunnan pelastaminen on kaiken vaivan arvoista, käytti siihen sitten aikaa parikymmentä tai pari sataa tuntia.

Vakavan pääjuonen ja maanalaiseen maailmaan liittyvän synkistelyn vastapainoksi pelillä on myös humoristinen puolensa, josta vastaavat Hyrulen ei-sankarilliset kansalaiset. Jos Breath of the Wildista muistetaan erityisesti äkkipikainen kukkaketotäti, on Tears of the Kingdomissa yhtään liioittelematta ainakin kymmenkunta yhtä tragikoomista hahmoa.
Käsikirjoitustiimi on uskaltanut irrotella kunnolla muun muassa epätoivoisen lemmenkipeiden gerudojen ja goron-kaivosmiesten dialogin kanssa. Yksittäisistä hahmoista muun muassa säässä kuin säässä kylttejä pystyttävä työmies, kiertävän orkesterin jäsenet ja juorulehden toimittajat ovat kaikki erittäin mieleenpainuvia persoonia, joilla on myös omat tehtäväsarjansa. Lähes joka toisella sivuhahmolla vaikuttaa olevan jonkinlainen rooli vähintään yhdessä sivutehtävässä, jotka eivät ole kaikki pelkkiä kuriirikeikkoja.

Yhteenveto

Tears of the Kingdom ei voittanut minua puolelleen samalla tavalla kuin uutuudenviehätystä Switch-konsolin julkaisupäivänä hohtanut Breath of the Wild, vaikka se on kokonaisuutena edellistä osaa hiotumpi ja monipuolisempi seikkailu. Koska en kääntänyt Breath of the Wildissa jokaista kiveä ja kantoa ympäri, en kokenut samaan maailmaan palaamista toistamiseen lainkaan huonona asiana. Kolmannella kerralla saattaisin kaivata vielä enemmän uutta ja vielä suurempien riskien ottamista tarinallisella saralla. Pitääkö Zelda-seikkailun päättyä aina onnellisesti?

Kolmen keskenään hyvin erilaisen kerroksen välillä sukkuloiminen toimii sujuvammin kuin voisi kuvitella. Eniten aikaa vietetään mantereella kokkaillen ruokaa ja sosialisoiden sivistyksen parissa. Maan alta etsitään pommeja, mineraaleja sekä aarteita, joiden tarkat kätköpaikat paljastuvat taas taivasmaailmasta löydetyistä paperikääröistä. Vastaavan skaalan peliä ei ole Switchillä toista.

Hyvää:
– Sopivasti päivitetty maailma
– Uudet hirviöt ja pomotaistelut
– Tavaroiden yhdistäminen toisiinsa
– Sivutehtävät
– Hauska dialogi

Huonoa:
– Lentokone tai silta on ratkaisu melkein kaikkeen
– Monesta kiinnostavasta hahmosta nähdään vain pintaraapaisu