Arvostelussa SuperMash

Pelien pyttipannu

Videopelien täytyy olla lähtökohtaisesti hauskoja ja miellyttäviä kokemuksia, sillä kukapa sitä ikävää pelien parissa haluaisikaan pitää? Indiestudio Digital Continuella päätettiin kokeilla onnea markkinoilla pelillä, joka tekee pelejä ilman koodirivien kirjoittamista. Idea on ainakin mielenkiintoinen, sillä teoriassahan tässä voi olla peli, jota voi pelata vaikka koko loppuelämän. Valitettavasti käytännön toteutus on hoidettu vasemmalla kädellä, eikä lopputuloksesta päätellen aikaakaan ole käytetty riittävästi. Idea ei kanna itseään pitemmälle, koska SuperMashin avulla luodut pelit eivät ole yksinkertaisesti hauskaa pelattavaa.

SuperMashin kevyt tarina kertoo nuoresta pelikauppiaasta ja hänen kaveriporukastaan, jota seurataan Sims-kuvakulmasta. Porukka löytää kirpparilta vanhan, unohtuneen pelikonsolin, joka pystyy kahden eri peli-idean sekoituksella luomaan uusia pelikokemuksia eli masheja. Akuutissa rahapulassa ryhmä alkaa generoida pelejä myytäväksi. Retrolaitteeseen voi lyödä vierekkäin kahta eli genreä edustavaa pelikasettia, joiden perusteella luodaan uusi peli.

Täysin uudenlaisia pelikokemuksia odottavien pelaajien kannattaa rauhoittua hetkeksi. Kahta genreä ei sekoiteta sinällään keskenään, vaan ensimmäiseksi valittu on päägenre, jonka pelialueelta voi löytyä niin sanottu Glitch-ruutu. Sinne saavuttaessa siirrytään sivukenttään, joka on luotu kakkoskasetin sisällön perusteella. Esimerkiksi toimintaseikkailun ja roolipelin risteytyksessä ensiksi mainittu voi toimia pohjamaailmana, mutta viholliskontakti johtaa vuoropohjaiseen taisteluun. Hahmot valitaan satunnaisesti jommastakummasta lähdemateriaalista, joten salaisen agenttiseikkailun pääroolissa saattaa olla joko oletussankari tai esimerkiksi futuristinen taisteluhävittäjä.

Erilaisia genrejä löytyy yhteensä kuusi kappaletta, jotka ovat kaikki jo olemassa olevien pelien halpoja kopioita. Tasoloikinnan esikuva on NES:n Super Mario, toimintaseikkailun Link to the Past, shoot-em upin Gradius, hiiviskelyn Metal Gear, metroidvanian Castlevania ja JRPG:n Final Fantasy. Julkaisun yhteydessä vihjattiin myös mahdollisesta lisäsisällöstä uusien pelityyppien muodossa. Ennen mashäämistä pelille on määriteltävä myös pituus ja vaikeustaso. Näillä asetuksilla ei ole sinänsä paljoa merkitystä, sillä pitkäksi suunniteltu peli voi olla ohi hetkessä ja päinvastoin. Kun pelit on valittu, saa pelaaja vastaansa satunnaisesti valitun miljöön ja tehtävän, joka pitää suorittaa. Uniikkeja tehtäviä on vähänlaisesti, sillä valtaosassa keskitytään tavaroiden etsimiseen, tietyn vihollisen tuhoamiseen tai kelloa vastaan juoksemiseen. Kaikki erilaiset tehtävätyypit on nähty muutamaa peliä kokeilemalla. Genren voi risteyttää myös itsensä kanssa, mutta näin ei synny megaluokan hyppelynirvanaa, vaan pelimekaanisesti tylsä tuiki tavallinen oletuspeli.

Pelien pikseligrafiikka ei ole lainkaan huonoa, mutta audiovisuaalinen tyyli vaihtelee vain vähän, pelit nykivät, vaikka ruudulla ei tapahtuisi juuri mitään, eikä tarinassa ole mitään erikoista koukkua. Ilmeisesti uskoa ideaan on riittänyt, koska mashäämisen lisäksi mitään muuta ei ole tarjolla. Päähahmo käyskentelee pelipuodissa verkkaisin askelin ja pystyy kyllä keskustelemaan asiakkaiden kanssa sekä ottamaan heiltä vastaan toiveita. Kun toiveiden toteuttaminenkin on sitä samaa mashien tekoa, loppuu sekin ilo valitettavasti kovin lyhyeen.

Nämä moitteet olisivat vielä annettavissa anteeksi jollain tasolla, jos eri genrejen perusmekaniikat olisivat kunnossa. Tasoloikintapelit ovat kuitenkin täynnä sokeita hyppyjä, roolipeleissä on sattuman kauppaa, pystyykö vihollisia voittamaan satunnaisesti valituilla aseilla ja taioilla, ohjaus on genrestä riippumatta kankeaa, ja pelit (siis mashit) saattavat jopa pelin sisäisesti kaatua. Tämä kuitataan päähahmon hymähdyksellä, joka olikin ensimmäisellä kerralla jopa huvittavaa. Toisella kerralla ei sitten enää hymyilyttänytkään, kun vaihteeksi mielenkiintoinen yhdistelmä katosi kaatumisen myötä taivaan tuuliin. Luomiaan teoksia ei voi tallentaa mitenkään ennen kuin sen on kertaalleen läpäissyt. Muutaman kerran kävi jopa niin, etten löytänyt tehtävän kannalta kriittisiä esineitä pelialueelta lainkaan.

Yhteenveto

SuperMashistä opin ainakin sen, ettei markkinointikoneistojen suuruudenhulluihin puheisiin kannata luottaa. Digital Continuen tekele on pinnallinen, buginen, kiirehditty ja muutenkin jokseenkin tylsä kokonaisuus. Idea kantaa muutaman minuutin, mutta sen jälkeen jokainen pelaaja huomaa, ettei SuperMash tarjoa uutta pelattavaa loputtomiin, vaan pikemminkin sitä yhtä ja samaa eri hahmografiikoilla. Jossain syvällä sisimmässäni haluaisin tietää, miten tarina päättyy, mutta sen eteen kehittäjien täytyy petrata runsaasti. Tämä ei ole ostamisen arvoinen annos.

Hyvää:
– Idea

Huonoa:
– Buginen
– Huono toteutus
– Ei tarjoa kuin yhtä ja samaa koko ajan