Arvostelussa Super Mario RPG

Tarvetta parannusloitsulle?

Super Mario RPG (Legend of the Seven Stars) on alun perin 90-luvun lopulla Super Nintendolle julkaistu Mario-roolipeli, jota ei monen harmiksi omana aikanaan julkaistu Euroopan markkinoilla laisinkaan. Vaikka moni on varmasti ehtinyt kokea alkuperäisen pelin digitaalisten reittien kautta, on uusi virallinen julkaisu varmasti monille silti tervetullut. Erinäisistä Dragon Quest -käännöksistään tuttu ArtePiazza on siirtänyt alkuperäisen Super Mario RPG:n uskollisesti Switchille. Ottaen huomioon, että SNES-versio oli Final Fantasy -studio Squaresoftin käsialaa, on Mario-pelin taakse kerääntynyt osaamista humoristisesti peräti kahden ison jrpg-klassikon tekijöiltä.

Mikäli alkuperäinen Mario-rpg on vieläkin hyvässä muistissa, ja toiveena on päästä kokemaan sama peli uudelleen mitä erinomaisimmilla audiovisuaalisilla päivityksillä, on Switch-versio käytännössä täydellinen sovitus. Uusittu julkaisu on ainakin pinnallisilta puolin ”täydellisen uskollinen remake”, niin hyvässä kuin pahassakin. Käytännössä kaikki alkuperäisen pelin asiat, kuten mekaniikat, dialogit, salaisuudet ja jopa hassuttelut, kuten erinäiset cameot ja salakoodit, on siirretty uuteen versioon kutakuinkin muuttumattomana. Faneille turvallinen ostos on taattu.

Jos peli ei ole ennestään tuttu, saattaa 90-luvun lopussa julkaistun ja ”Mario-faneja varten” pelkistetyn roolipelin sisältö olla turhankin paljon sitä itseään nykypäivän pelaajalle. Koko Super Mario RPG:n voi tiivistää sen omaan ”yksinkertaisuuteensa”, sillä kaikki pelin sisältö on kuvailtavissa tällä adjektiivilla. Tarina. Hahmot. Pelimekaniikat. Kenttäsuunnittelu. Dialogi.

Seikkailu alkaa rutiininomaisesti, kun Mario lähtee jälleen pelastamaan prinsessaa Bowserin linnasta, mutta pelastusoperaatio keskeytyy yllättäen, kun vuoren kokoinen miekka iskeytyy suoraan taivaalta ja lennättää sekä pelastajan että kaappaajan pois, jättäen prinsessan vangiksi. Käänne eskaloituu nopeasti suuremmaksi seikkailuksi, jossa Marion tulee etsiä koko maailmasta seitsemän tärkeää tähteä, joilla palautetaan sekä kansalaisten toivo että tie takaisin pelastamaan prinsessa pahalta. Kartasta valitaan kenttä, joka läpäistään ja siirrytään seuraavaan, kunnes lopputekstit rullaavat. Mitään isoa yhdistävää maailmaa ei ole, vaan jokainen alue toimii omana irrallisena kenttänään, kuten esimerkiksi Paper Mario: Sticker Starissa.

Vanhoihin sijainteihin palataan harvemmin. Kentät ovat pääasiassa lineaarisia putkia, joissa on välissä yleensä jonkinlainen pulma, joka tulee ratkaista päästäkseen maaliin asti. Ajoittain vastaan tulee myös kevyttä tasoloikintaa. Minkäänlaisia vinkkejä ei ole tarjolla mahdollisissa jumituskohdissa. Joihinkin huoneisiin on piilotettu salaisia aarteita, jotka ovat tosin niin salamyhkäisesti piilotettuja, että aarteen löytääkseen pelaajan tulee hyppiä satunnaisesti jokaiseen mahdolliseen ruutuun usean minuutin ajan. Olisin voinut elää ilmankin.

Kentissä juoksentelee myös iso kasa vihollisia, joiden kanssa ratkotaan paremmuus perinteisellä vuoropohjaisella taistelujärjestelmällä. Taisteluissa valitaan hyökkäys, jonka tekemää vahinkoa voi nostattaa ajoittamalla pyydetyn näppäinkomennon oikein. Esimerkiksi perinteinen lyöntihyökkäys Mariolla tekee lisävahinkoa, jos painaa A-nappia juuri sillä hetkellä, kun nyrkki osuu viholliseen. Sama toimii myös puolustaessa, eli jos vihollinen tekee tavallisen hyökkäyksen, voi sen vahinkoa pienentää tai jopa mitätöidä kokonaan oikein ajoitetulla näpäytyksellä. Perusteet taisteluissa toimivat hyvin ja näppäinkomennot vaihtuvat monta kertaa seikkailun aikana, sillä hahmolle valittava ase muuttaa perinteisiä hyökkäyksiä ja niiden ajoituksia. Jos näppäinkomentoja tekee onnistuneesti paljon putkeen, saa lisää bonuksia, kuten esimerkiksi korotetun hyökkäyksen. Täydellisellä suorituksella myös viereiset viholliset ottavat hieman lisävahinkoa.

Taisteluista tulee ongelma siinä kohtaa, kun niitä on jokusen sata jo onnistuneesti voittanut. Niitä on nimittäin tarjolla liikaa, ne eivät vaadi liikkeiden miettimistä, eivätkä ne koskaan muutu millään tapaa. Pelistä on haluttu tehdä tarpeeksi helppo, mutta kaiken virtaviirtaistamisessa on menty turhan pitkälle. Viimeiseen pomotaisteluun asti pärjää loistavasti perinteisillä hyökkäyskomennoilla, kunhan ajoitukset osuvat oikeaan. Tietyssä kohtaa jopa käytettävät aseet rupeavat kiertämään niin, että jokainen vaihtoehto tulee lopulta liian tutuksi. Uusioversioon lisätyt extrabonukset voivat vielä pahentaa ongelmaa, kun viholliset saattavat kuolla jo ennen ensimmäistä vuoroaan. Esimerkiksi Mario & Luigi -roolipelisarjan taistelut ovat mielenkiintoisia siksi, koska jokaisen uuden vihollisen hyökkäyskuviot tulee opetella, ja meno pysyy täten aina tuoreena.

Poikkeuksia ovat ajoittaiset isommat taistelut, joissa vastustajat käyttävät välillä isompia taikahyökkäyksiä, joita ei voi laisinkaan torjua. Näinä hetkinä kolmen hengen joukkueeseen voi kuitenkin valita jo mukaan prinsessa Peachin, joka on aina valmiina parantamaan kaikki tiimin jäsenet yhdellä vuorolla ja mitättömän pienellä kustannuksella. Ei ole oikein mitään syytä olla parantamatta jokaisella vuorolla kaikissa edes pientä riskiä sisältävissä taisteluissa, sillä resurssit riittävät siihen hyvin, eikä esineitäkään tarvitse kuluttaa.

Jollain tavalla taistelun parametrit vaikuttavat olevan muutenkin epätasapainossa. Esimerkiksi pelin loppupuolella tuli vastaan pomotaistelu, josta skannasin heikkoudeksi salaman, mutta silti tiimini maagi teki tähän samaiseen vastustajaan enemmän vahinkoa perushyökkäyksellä kuin taikapisteitä kuluttamalla. Heikkoudet eivät jää muistiin, vaan skannaaminen täytyy tehdä jokaisessa kohtaamisessa uudestaan. Ja koska monet viholliset häviävät ensimmäisellä vuorolla, ei ominaisuus edes ole kovin tarpeellinen. Vihollisten tasot eivät näy myöskään missään julkisesti, joten en voinut olla koskaan varma, olenko yleisesti liian vahva vai onko peli tarkoituksella aina liian helppo.

Ainoa taisteluita koskeva uudistus on triplahyökkäys, joissa valitun tiimin perusteella voi tehdä ajoittain yhden isomman liikkeen, kuten esim. täyden suojauksen tiimille tai suuren hyökkäysaallon kaikkiin vihollisiin. Triplahyökkäysten animaatiot ovat todella hienot, mutta vahvat lisähyökkäykset eivät ole parannus jo valmiiksi liian helppoon peliin. Uudemmat Mario-roolipelit vaativat hieman enemmän ajattelua, sillä esimerkiksi piikikkäiden vihollisten päälle ei voi hypätä. Haastetta etsivien tulee siis määrittää itse jonkinlaiset omat rajoitukset.

Koska roolipelit ovat usein pelimekaniikoiltaan toistavia, on narratiivi hyvin tärkeä elementti pitämään kokonaisuuden kasassa. Super Mario RPG:ssä on todella paljon hauskoja yksittäisiä hetkiä, aivan kuten moderneissakin Paper Mario -peleissä. Keskustelut erinäisten tahojen kanssa ovat koko pelin parasta antia. Arvostin eritoten sitä, miten keskusteluja ei ole yritetty päivittää millään tavalla, vaan käytännössä kaikki dialogi ja vitsit ovat juuri siinä muodossa kuin ennenkin. Esimerkiksi eräässä tunnetussa kohtauksessa Mario yrittää huumorimielessä suuttua pikkulapselle, vaikka se tuntuukin olevan vastoin kaikkea mitä Mario nykypäivänä edustaa. On myös virkistävää nähdä pitkästä aikaa oikeita uniikkeja hahmoja Marion maailmassa.

Valitettavasti päätarinasta itsessään puuttuu suuri punainen lanka miltei kokonaan. Jokaisessa kartan kohteessa on oma viikon pahis -henkinen sivutarina muistuttaen perinteisiä lastenpiirrettyjä. Mitään suurempia hahmoja tai pidempiä jatkuvia episodeja ei ole. Suurin osa antagonisteista esitellään ensimmäisen kerran heidän taisteluissaan, eikä heistä kuulla enää voiton jälkeen. Esimerkiksi trailereissakin esitelty Axem Rangers -vihollisjoukko on kirjaimellisesti olemassa vain yhden vartin kestävän takaa-ajon ja taistelun ajan. Edes pelin viimeistä pomotaistelua ei rakenneta juuri lainkaan, ja syyt kaikille mahdollisille tapahtumille ovat miltei täysin olemattomat.

Narratiivisesti mielenkiintoisimmat osuudet ovat kahta uutta sankaria – Mallow’ta ja Genoa koskevat sivutarinat. Valitettavasti nämäkin jäävät lopulta liian pinnallisiksi sivujuoniksi, sillä ne unohtuvat kokonaan useiksi tunneiksi. Lopulta molempien hahmojen tarinat tuodaan päätökseen muutaman minuutin dialogilla. Roolipelit ovat kehittyneet kerronnallisesti vuosien saatossa paljon, ja juuri sivuhahmojen tarinat ovat paljon suuremmassa roolissa monissa peleissä näinä päivinä.

Graafisesti Super Mario RPG on Switchin parhaimman näköisiä pelejä. Esimerkiksi värien käyttö ja varjostukset saavat alueet näyttämään uskomattoman tunnelmallisilta, mutta alkuperäisen pelin visuaalista tyyliä ei ole myöskään unohdettu, sillä esimerkiksi vihollisten ulkoasua ei ole päivitetty muistuttamaan modernien Mario-pelien vastaavia. Pyöreät hahmot ovat yhtä pyöreitä kuin SNES-versiossa, eivätkä esimerkiksi kilpikonnatkaan seiso koskaan kahdella jalalla. Peli on myös muutamia valikkoja lukuun ottamatta teknisesti erittäin sulava, ja Marion liikuttaminen maailmassa tuntuu aina todella hyvältä. Musiikit on uusittu erinomaisesti alkuperäissäveltäjä Yōko Shimomuran toimesta. Esimerkiksi pelin taisteluteema on erittäin mukaansatempaava kappale, mikä auttaa toistuvissa taisteluissa. Valikosta voi käydä halutessaan klikkaamassa myös vanhan SNES-ääniraidan päälle.

Super Mario RPG ei ole kovin pitkä peli, sillä sen läpäisee noin 10–12 tunnissa. Suurin osa ajasta vietetään taisteluissa. Kokemuspisteitä ei tarvitse koskaan metsästää pelin helppouden vuoksi. Sivutehtäviä ei ole käytännössä lainkaan ja läpäisyn jälkeen aukeaa vain muutama lisähaaste, joista voi saada pariksi tunniksi lisää pelattavaa.

Yhteenveto

Super Mario RPG näyttää uskomattoman kauniilta, omaa erinomaisen ääniraidan ja pyörii teknisesti pääasiassa moitteetta. Pelaaminen tuntuu hyvältä, mutta hyvin samankaltaisena säilynyt taistelujärjestelmä olisi kaivannut muitakin muutoksia kuin lisää vahvoja iskuja. Lopputuloksena on SNES-pelille uskollinen teräväpiirtopäivitys, jota vanhat fanit rakastavat aivan satavarmasti. Uusien pelaajien en valitettavasti usko suhtautuvan peliin yhtä myötämielisesti, sillä kyseessä on kuitenkin lyhyehkö ja 60 euroa maksava roolipeli ilman syvällistä tarinaa, hahmoja, sivutekemistä tai pelimekaniikkoja. Vaikka monen valinnan voisi perustella lapsiystävällisyydellä, ovat myöhemmät Mario-roolipelit onnistuneet samassa menettämättä muita ns. ydinpelaajia.

Super Mario RPG oli aikoinaan erittäin uniikki kokemus ja täydellinen ensiaskel suureen jrpg-maailmaan. Tänä päivänä olemassa paljon parempia vaihtoehtoja samaan tarkoitukseen, joten valitettavasti klassikon uutta tulemista on vaikea suositella täyteen hintaan uusille pelaajille.

Hyvää:
– Audiovisuaaliset parannukset
– Yksi Switchin kauneimpia pelejä
– Dialogi, huumori ja uniikit hahmodesignit
– Uskollisuus alkuperäisteokselle…

Huonoa:
– …jossa mennään jopa liian pitkälle
– Aivan liian helppo ja yksinkertainen
– Ei tarpeeksi päivityksiä
– Liian lyhyt täyden hinnan roolipeliksi