Arvostelussa Shovel Knight Dig

Joka toisen kuoppaa kaivaa, kuolee kerran tunnissa

Indiemaailman modernien retrotasoloikintojen kuningas on jo jonkin aikaa ollut Shovel Knight lisäkampanjoineen. Pelit kehittäneestä ja julkaisseesta Yacht Club Gamesistä on sittemmin kasvanut muidenkin tekijöiden pelejä kauppoihin auttava taho, jonka satamassa on tilaa esimerkiksi suomalaiselle Cyber Shadow’lle. Jahtiklubin oman keulakuvan seuraavaa peliä on odoteltu jo jonkin aikaa, ja lapionheiluttajan uuden seikkailun takana häärii selainpeleistä monelle tuttu Nitrome. Kolahtaako lapio kiveen heti alkumetreillä, vai onko maaperässä piileviä timantteja?

Alkuperäisten Shovel Knight -pelien esiosassa Lapioritari on päässyt seikkailun makuun ja keräillyt kaikenlaisia aarteita säkkiinsä. Leppoisa elämä saa uuden käänteen, kun Hexcavators-ryhmän johtaja Drill Knight varastaa pelihahmon aarteet ja pakenee kaivamalla syvän kuopan porallaan. Sankarille tällainen peli ei tietenkään vetele, ja matka kohti syvyyksiä alkaa. Uusia ja vanhoja ritarituttavuuksia vastaan taistellessa värikkäät jalokivet näyttävät keräävän puoleensa mystistä energiaa…

Shovel Knight Dig puhaltaa sarjaan uusia tuulia, sillä se edustaa tasohyppelyn ohella roguelike-genreä. Ennakkomateriaalin perusteella odotin pelin muistuttavan enemmän metroidvaniaa SteamWorld Dig -pelien tapaan, mutta roguelike kelpaa mainiosti. Pelaajan matka kohti poraavaa pahista päättyy yleensä kesken varomattomuuden vuoksi, minkä jälkeen edessä on paluu lähtöruutuun. Kerätyllä valuutalla ei osteta ritarille suoraan pysyviä kykyjä ja varusteita, vaan mahdollisuuksia löytää niitä enemmän aarrearkuista. Erikoiskykyjen ja esineiden avulla voi muun muassa kävellä piikkien päällä, saada kuolleet viholliset tiputtamaan pommeja tai ansaita jopa ylimääräisen elämän.

Vaikka eri alueiden teemat pysyvät samoina, on tasoissa reippaasti variaatiota eri pelikertojen välillä. Erilaiset huonetyypit tulevat kylläkin tutuksi, ja etenkin aloitusalueena toimivan Sienimaan alkaa tuntea läpikotaisin muutaman tunnin jälkeen. Läpipeluuyrityksen aikana on tärkeää tarkkailla ympäristöä rikottavien seinien varalta, joiden takaa voi paljastua sivuhuoneita tai aarteita. Sivuhuoneet ovat tärkeitä edistymisen kannalta, sillä niissä on usein joko kauppoja, uusia varusteita tai päivityksiä terveys- ja magiamittareihin. Täysin riskittömiä sivuhuoneet eivät kuitenkaan ole, sillä välillä niissä on piilossa vihollisia, jotka täytyy päihittää, ennen kuin paluu pääpolulle on mahdollista. Jokaiseen tasoon on ripoteltu myös kolme hammasratasta, joita keräämällä saa tason lopussa joko palautettua elämäpisteet tai satunnaisen kykypäivityksen. Tarpeelliset rattaat kannustavat tutkimaan ympäristöä laajemmin, ja varsinkin loppupäässä niiden kerääminen vaatii myös hienoisia akrobatiatemppuja.

Pelkän läpäisyn ohella tarjolla on tekemistä lukuisten saavutusten metsästämisen ja nettiin päivittäin ja viikoittain päivittyvien piste-ennätyksien jahtaamisen muodossa, mutta muuten sisältöä ei loppujen lopuksi ole aivan niin pitkäksi aikaa kuin lajityypiltä saattaisi odottaa. Noin kymmenen tunnin sisällä avasin miltei kaikki aseet ja reliikit, mutta saavutuksia jäi vielä saamatta reippaasti. Pelin todellinen loppuratkaisu on piilotettu monivaiheisen ja haastavan suoritussarjan taakse, ja sen etsintä ilman googlettamista lisää pelitunteja myös tavallisen läpäisyn jälkeen. Haasteesta voi myös livahtaa laajoilla vaikeustasosäätimillä, ja myöhemmille alueille voi ostaa pikapääsyn – tällöin tosin aiemmista maailmoista ei saa vietyä mukanaan päivityksiä.

Pelattavuudeltaan uudessa Shovel Knightissa samaan aikaan jotain tuttua ja outoa. Liikkuminen 2D-ulottuvuudessa on tuttua ja lapion heiluttelu toimii, mutta kehitystiimin vaihdoksessa jotain oleellista on muuttunut. Yksi isoimmista muutoksista on se, että lapiolla pomppiminen on nyt automaattista, mikä synnyttää kinkkisiä tilanteita kertaosumasta rikkoutuvien palikoiden kanssa. Reagoimisaikaa on vähän, ja pelaaja saattaa ajautua keräiltävien esineiden ohi vain siksi, ettei ollut sorminäppäryydeltään tarpeeksi nopea. Satunnaisgeneroidut tasot eivät ymmärrettävistä syistä ole kaikki tasalaatuisesti suunniteltuja kokemuksia, mutta palaset sopivat silti aina toisiinsa mallikkaasti. Pelattavuus ja sen sulavuus riippuu pelikerran aikana löytyneistä päivityksistä, mikä tarkoittaa usein sitä, että kuolemanjälkeinen kankeus on muutakin kuin rigor mortista. Perusasiat on kuitenkin hoidettu hyvin, ja loppupäässä kikkailun mahdollisuudet ovat loistavat.

Digin pariin hypätessäni kiinnitin huomiota pelin ulkoasuun. Loikka Treasure Troven 8-bittistä fiilistä emuloivasta ulkoasusta on suuri, vaikka alussa tuntuikin vain siltä, että jotain pientä on muuttunut. Peli näyttää hyvältä ja pyörii saumattomasti, mutta pidin itse ehkä hieman enemmän vanhasta tyylistä. Liikkeiden sulavuus ja animaatioiden näyttävyys on uudella tasolla, ja graafisesti jälki näyttää tutulta Nitromelta. Yksi merkittävä bugi peliin on kuitenkin pesiytynyt, sillä konsolin unitilasta palaaminen saattaa aiheuttaa jumiutumisen. Muut bugit ovat varsin harmittomia graafisia sekoiluja. Äänipuolella mukana on jälleen sävellystaidostaan tunnettu Jake Kaufman, jonka kappaleet ovat tälläkin kertaa todella mainioita.

Yhteenveto

Shovel Knight Dig on oiva lisäys lapioivan ritarin pelikatalogiin. Roguelikeksi sisältöä ei ole aivan niin laajasti kuin lajityypin peleissä yleensä, mutta kaivuupuuhat maistuvat silti mainiosti. Kevyenä ja loppua kohden haastavammaksi muuttuvana pelinä yksittäisten runien pelaaminen toimii hyvin lyhyen tasoloikkakaipuun iskiessä. Hienoiseksi heikkoudeksi voitaneen laskea se, että nyt todellisen Shovel Knight -jatko-osan kaipuu on entistä suurempi.

Hyvää:
– Raikas idea
– Toimiva pelattavuus
– Loistava soundtrack

Huonoa:
– Roguelikeksi rajallinen määrä sisältöä