Arvostelussa Shinobi: Art of Vengeance

Ninjat eivät koskaan poistu muodista

Segan perinteinen Shinobi-sarja on elänyt jo pidemmän tovin hiljaiseloa. Edellinen ytimekkäästi pelkästään Shinobiksi nimetty osa tuli Nintendo 3DS:lle vuonna 2011. Asian korjaamiseksi apuun kutsuttiin erinomaisen Streets of Rage 4:n kehittäjä Lizardcube, jonka käsialaa oleva Shinobi: Art of Vengeance julkaistiin myös Switchille muiden alustojen joukossa. Kehittäjävalinta oli erittäin hyvä veto, sillä tätä parempaa 2D-toimintapeliä saa kaivaa lapion kanssa eShopin alati kasvavasta valikoimasta. Ulkoasunsa puolesta Art of Vengeancen ei pitäisi edes kadota kovin syvälle eShopin syövereihin, vaikka ninjalta se kävisikin hyvin päinsä.

Art of Vengeancessa seurataan edellisistä sarjan osista tutun Joe Musashin kostoretkeä. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun lordi Ruse ja hänen johtamansa ENE Corporation polttavat Musashin kylän alas ja muuttavat Oboro-klaanin asukkaat kiviksi. Vähäsanainen Musashi lähtee jahtaamaan syyllisiä, mutta Rusen armeija tekee kaikkensa estääkseen etenemisen. Reissun varrelta matkaan liittyy onneksi muutama uusi tuttavuus helpottamaan taakkaa.
Tarinaa kuljetetaan eteenpäin lähinnä tasojen väliin sijoitetuilla lyhyillä ja niukasti animoiduilla videopätkillä, jotka ajavat kyllä asiansa hyvin, mutta kalpenevat tuotantoarvoiltaan muuhun pelilliseen sisältöön verrattuna.

Kuten edelliset Shinobi-sarjan osat, myös Art of Vengeance on eräänlainen sekoitus tasohyppelyä ja beat ‘em uppia. Lizardcuben Streets of Rage -kokemus näkyy uudessa Shinobissa selvästi, sillä pelin taistelujärjestelmä tukee samaan tyyliin kombojen tekemistä ja vihollisten jonglööraamista. Musashi voi käyttää uskollista katanaansa sekä kunai-heittopuukkoja heti alussa. Erilaisia liikeyhdistelmiä luodaan sekoittelemalla keskenään kevyitä ja raskaita iskuja kunai-heittojen ja muun muassa erilaisten väistöliikkeiden kanssa. Kaupoista voi ostaa lisää uusia iskuja sekä amuletteja, jotka antavat erilaisia parannuksia. Alueiden tutkimisesta rahan perässä siis palkitaan, joten kapitalismi pelastaa jälleen päivän.

Tavanomaisten iskujen lisäksi Musashi hallitsee myös muutaman voimakkaamman tekniikan. Kun vihollista on rankaissut riittävästi, avautuu mahdollisuus tehdä näyttävä lopetusliike, joka viimeistelee vihollisen yhdellä iskulla. Ninja Gaidenien tavoin myös Shinobi-seikkailuun sotketaan mukaan jonkin verran magiaa avattavien ninpo-taikaiskujen muodossa, jotka tuovat nappien hakkaamiseen vaihtelua. Kaikista voimakkain kyky on kuitenkin ninjutsu-isku, jota pystyy käyttämään vasta sen jälkeen, kun hahmon Rage-mittari on täynnä. Koin itse järkeväksi ninjutsun säästelemisen aina tiukan paikan varalle, koska mittari täyttyy hitaasti ja myöhemmät liikkeet voivat vahingon tuottamisen ohella myös palauttaa elämää.

Vaihtoehtoja peli tarjoaakin enemmän kuin riittävästi, jopa siinä määrin että usein ninpot tuli unohdettua ja keskityttyä perinteiseen ja loistavalta tuntuvaan mätkintään. Pomotappelut ovat poikkeuksetta pelin tähtihetkiä, sillä ne ovat sopivan haastavia mutta silti reiluja. Pelkkä aivoton nappien hakkaaminen ei riitä, sillä esimerkiksi rahtikontteja viskova jättiläiskalmari ja miekkojaan kieputteleva demoniukko testaavat iskuillaan myös pelaajan väistely- ja tasohyppelytaitoja.

Art of Vengeancen kenttäsuunnittelu tuli minulle pienimuotoisena yllätyksenä. Kentät nimittäin eivät ole vain suoraviivaista putkijuoksua, sillä niissä on melko paljon myös vaihtoehtoisia reittejä sekä salaisuuksia löydettäväksi. Käytännössä jokaisessa kentässä on myös alueita, joille pääsemiseen vaaditaan kykyjä, jotka saa käyttöön vasta myöhemmässä vaiheessa. Kenttiin on syytä palata jos kompletionistin hammasta kolottaa, ja peli muistuttaakin muuten melkoisesti metroidvaniaa, vaikka tasot eivät liitykään fyysisesti toisiinsa, ja taakse palaaminen on aina täysin vapaaehtoista.

Toisaalta kentät ovat varsin pitkiä ja oikeita kestävyyssuorituksia, sillä useimpiin niistä uppoaa helposti jopa puoli tuntia aikaa. Vaikka metroidvaniat ovatkin lähellä sydäntäni, olisin suosinut näin toimintapainotteisen pelin tapauksessa vähän lyhyempiä kenttiä. Halutessaan tehtävän voi onneksi jättää kesken ja jatkaa vapaavalintaisesta checkpointista.

Lizardcuben taiteilijat ovat panostaneet huolella Art of Vengeancen käsinpiirretyn ilmeen luomiseen. Taustat ovat suorastaan upeita ja paikoitellen myös todella hienosti animoituja. Esimerkiksi jo ensimmäisen kentän valtava pelto heiluvine ruohoineen tekee syvän vaikutuksen. Temaattisesti vaihtelua on runsaasti maisemien vaihdellessa muun muassa bambumetsän, vuoriston, muinaisten temppelien ja futurististen kaupunkien välillä. Switch-version kuvanlaatu oli julkaisussa melkoista pikselimössöä etenkin kannettavassa tilassa pelattaessa, mutta asiaan tuli onneksi nopea korjaus, joten peliä kelpaa nykyään pelata kaikenlaisilla näytöillä. Audiopuolessa ei ole myöskään valittamista, ja etenkin pomoteema on niin tarttuva, että luulen alitajuisesti kuolleeni tappeluihin tahalteni kuullakseni sitä lisää. Ainoa looginen selitys.

Yhteenveto

Vuosi 2025 on ollut ninjapelien suhteen poikkeuksellisen tiheä vuosi. Vuoden sisällä on tullut Ninja Gaiden Black 2, Ninja Gaiden Ragebound, Assassin’s Creed Shadows ja pian myös Ghost of Yōtei. Shinobi: Art of Vengeance voi seisoa näiden pelien joukossa ylpeänä, sillä se on alusta loppuun mainiolta tuntuvaa tappelua ja tiukkaa tasohyppelyä. Jos Shinobi-sarja on lähellä sydäntä, voi uutukaisesta löytää viittauksia menneisiin peleihin, mutta tätä voi suositella lämpimästi myös vaikkei sarja olisi entuudestaan tuttu. Mukana on myös melko kattavat saavutettavuusasetukset, joten jokainen saa tuunattua kostoretkestä juuri helpon tai haastavan kuin itse haluaa.

Hyvää:
– Loistava taistelujärjestelmä ja sen tuntuma
– Tyylikäs taidesuuntaus
– Kenttiin on syytä palata myös uudelleen uusien kykyjen kera
– Pomotappelut

Huonoa:
– Kentät voisivat olla lyhyempiäkin