Arvostelussa Princess Peach: Showtime!

Prinsessoja ja astronautteja

Prinsessa Peach oli viime vuonna ilmestyneen Super Mario Bros. -elokuvan suurin tähti. Valkokankaalta ei ole pitkä matka teatterilavoille, joiden lavasteisiin Sienivaltakunnan hallitsijan toinen oma peli sijoittuu. Suuren näytelmän pääosaan prinsessa päätyy kuitenkin vahingossa, sillä uuden teatterin kutsuvierasnäytökseen ilmestyy kuokkimaan myös ilkeä Madame Grape -noita, joka puhaltaa prinsessalta kruunun pois päästä ja lukitsee rakennuksen ulko-ovet taikalukolla. Täysin voimattomaksi prinsessa ei kuitenkaan jää, sillä apuaan tarjoaa leijuva teatterihenki Stella, joka loihtii apuvälineeksi maagisen voimistelunauhan, jolla voi tehdä kaikkea valojen aktivoimisesta Grapen Darkle-kätyrien kutittelemiseen.

Teatteri on jaettu kellariin ja viiteen kerrokseen, joista jokaisessa on neljä identtisesti aseteltua ovea. Seuraava kerros avautuu aina sen jälkeen, kun neljä kenttää ja pomotaistelu on suoritettu kunnialla, eikä välissä tapahdu mitään ylimääräistä. Rakennelma kalpenee myös sisustukseltaan Luigi’s Mansion -kartanoille ja Peachin omille linnoille. Pomo-ovien avaamiseen vaaditaan pieni määrä muista kentistä kerättyjä tähtikiviä, joita kertyy taskuun riittävästi huomaamattakin. Itse löysin piilotetuista tähdistä keskimäärin yhdeksän kymmenestä heti ensimmäisellä visiitillä.

Tehtäviä ei voi suoranaisesti juosta tai taituroida nopeasti läpi perinteisten Mario-pelien tapaan, koska monissa kentissä liikutaan jossain kohtaa pystysuunnassa, automaattisesti raiteilla tai pysähdellään välillä jututtamaan tai auttamaan jumiin jäänyttä teatteriväkeä. Toimintanappeja on vain kaksi, joista toinen on pyhitetty hypylle ja toisella käytetään vaihtuvaa erikoiskykyä tai hipsutellaan ja aktivoidaan asioita Stellan nauhalla silloin, kun Peach liikkuu ilman rooliasua. Yhteensä asuja on 10 erilaista, ja jokaista niistä käytetään vähintään kolmessa eri kentässä. Takaliipaisimessa on myös poseerausnäppäin, jolla avataan parrasvalojen merkkaamia aarrehuoneita.

Jokainen tavallinen kenttä etenee kutakuinkin samalla tavalla: paikallinen Sparkle-mestari on kidnapattu tai muuten pulassa, Peach saa haltuunsa sopivan kyvyn parin minuutin ihmettelyn jälkeen, ja uutta voimaa käytetään sitten muutamassa helpossa tasoloikkakohtauksessa tai huoneiden tyhjentämiseen Darkle-pahiksista. Kykyjä voi käyttää ainoastaan niitä varten suunnitelluissa maailmoissa, joten esimerkiksi ensimmäisenä avattua miekkailijan asua ei voi kaivaa esiin kungfu-kentissä, vaikka kaikki taistelupainotteiset voimat ovatkin toiminnallisesti melko samankaltaisia yhden nappulan hakkaamiseen perustuvien kontrollien vuoksi. Samasta syystä monet tappelut ovat ohi sekunneissa. Kaikissa pomotaistelussa asiat eivät sentään tapahdu silmät kiinni sormia napsauttamalla, sillä niissä vaaditaan myös oikeaa ajoitusta. Ulkoisestikin pomot ovat rivivihollisia kiinnostavampia – eläinhahmoiset vastustajat tuovat mieleen etenkin Captain Toad -pelin pomot.

Yllätyksellistä Showtimessa on lähinnä se, etteivät kaikki kentät pääty samalla tavalla Grapen apurin päihittämiseen. Esimerkiksi merenneito-Peachin roolissa osallistutaan rytmipelin tavoin toimiviin vedenalaisiin konsertteihin, leipurina leivotaan keksipinoja torjumaan vihollisaaltoja ja varkaan tehtävissä paetaan rikospaikalta riippuliitimellä ja heittokoukuilla. Lentely- ja pakokohtauksia on tosin runsaasti muissakin kentissä, eikä vaikkapa avaruussankarin rakettirepulla lentäminen poikkea pelillisesti juurikaan riippuliitelystä. Vaikka loppukohtaukset ovat käytännössä vain glorifioituja Mario Party -minipelejä, ovat ne kuitenkin ihan hyviä sellaisia. Esimerkiksi luistelu- ja kokkaushaasteissa vaaditaan myös jonkin verran taitoa ja sorminäppäryyttä kaikkien tähtien keräämiseksi, minkä lisäksi ne ovat visuaalisesti pelin kiinnostavimpia hetkiä. Hauskoja yksityiskohtia ovat myös nukkehahmojen päällä hohtavat ”marionettinarut” ja Peachia pimeässä seuraavat valokeilat.

Salapoliisikentät ovat kaikkein hidastempoisimpia osuuksia, mutta ne saattavat aiheuttaa eniten vaikeuksia nuoremmille pelaajille, koska esimerkiksi valehtelevan rosvon henkilöllisyyden selvittämiseksi on ymmärrettävä, mitä englanninkielisissä vihjeissä lukee. Peach itse hokee vain muutamaa eri fraasia, mutta Stellalla on enemmän asiaa. Muuten muistamiseen ja asioiden tekemiseen numerojärjestyksessä perustuvat pulmat eivät ole liian vaikeita peruskouluikäisille. Arvaamalla ja eri vaihtoehtoja kokeilemallakin voi päästä eteenpäin, koska Peachilla on viisi sydäntä, eikä niiden menettämisestä rangaista game over -ruuduilla, vaan vaivaisen 10 kultakolikon miinustamisella pankkitililtä. Kolikkoja käytetään ainoastaan eriväristen mekkojen ja nauhojen ostamiseen, ja ylimääräisillä tähdillä voi koristella teatteria läpipeluun jälkeen. Lopputekstit lävähtävät ruudulle jo viiden tunnin jälkeen.

Kokoversiossa lataustauot ovat merkittävästi lyhyempiä kuin ilmaisessa Nintendo eShop -demossa, mutta muutamissa kentissä ja etenkin teatterin pääaulassa esiintyy vieläkin näkyvää ruudun nykimistä, mikä on harvinaista Nintendon omissa peleissä. Törmäsin myös kahteen otteeseen varaskentän uudelleen aloittamiseen pakottavaan ongelmaan jumiin jäävien sähkölukkojen kanssa.

Yhteenveto

Princess Peach: Showtime on yksi Nintendon viime vuosien lapsiystävällisimmistä julkaisuista, joten liiallinen pisteiden vähentäminen helppoudesta on tyhmää pelin kohderyhmä huomioiden. Laadullisesti ja tuotantoarvollisesti se ei kuitenkaan ole lähelläkään uusimpia Marion, Luigin ja Kirbyn tähdittämiä pelejä, joissa on hintaankin nähden reilusti enemmän sisältöä kaikenikäisille. Vaikka erilaiset transformaatiot, teatteriteema ja kenttien irrallisuus antaisivat luvan hullutella kunnolla, on Showtimen suurin ongelma oikeastaan kaikkialla läsnä oleva kaavamaisuus. Asioita tapahtuu eniten aivan alussa ja lopussa.

Hyvää:
– Länkkäri- ja luistelukentät
– Pomotaistelut
– Alku- ja loppuvideot

Huonoa:
– Liian vähän yllätyksiä asujen ensiesittelyn jälkeen
– Lyhyt ja helppo
– Ruudunpäivitysongelmat ja varaskenttien bugit
– Ei suomitekstejä