Arvostelussa OkunoKA

HanKAla mutta ei KAmala tasohyppely

Olen pelannut lukuisia haastavia tasohyppelyjä, joiden joukosta pelit, kuten Celeste, Mutant Mudds ja VVVVVV, erottuvat edukseen. Näissä peleissä on ymmärretty, mikä tekee haastavasta tasoloikasta toimivan, usein hyvin säännöllisistä kuolemista huolimatta. Caracal Gamesin toistaiseksi eksklusiivisesti Switchille kehittämä OkunoKA tekee monia asioita oikein, mutta harmillisesti lopputuloksella on silti taipumus turhauttaa.

Kehittäjän sanoin OkunoKA on ”masocore”-peli, joka kuvaakin peliä melko hyvin. Kyseessä on tarkoituksellisesti hyvin haastava kokemus, jota ei ole suunnattu kaikista heikkohermoisimmille pelaajille. OkunoKAssa seurataan Ka-nimistä sinistä otusta, jonka vastuulle jää sielujen maailman pelastaminen Os-ilkimyksen käsistä. Os on muuttamassa maailman asukkeja koneiksi, mutta onneksi Kan edistyksellinen ruuansulatuselimistö mahdollistaa kansalaisten palautumisen entiselleen. Toisesta päästä sisään ja toisesta ulos, ja pian kaikki maailman sielut onkin pelastettu. Aivan näin helpoksi reissu ei kuitenkaan osoittaudu.

Kehittäjät eivät yritä turhaan peitellä sitä, mistä ovat ottaneet vaikutteita. Niin ulkoasultaan kuin tarinan alultaankin OkunoKA muistuttaa vahvasti Ubisoftin Rayman Legendsiä, ja värikkään sarjakuvamaisen tyylin kopioinnissa onkin onnistuttu erinomaisesti, vaikka yksityiskohtien määrä onkin indiepelissä pienempi. Pelattavuudeltaan pelit eivät ole kovin samanlaisia. Toisin kuin Legendsissä, OkunoKAn kentät ovat lyhyitä mutta pirullisen haastavia. Yksi onnistunut yritys voi viedä aikaa vain kymmeniä sekunteja, mutta kymmenluvuille nousevien uusintayritysten vuoksi pelille tulee pituutta. Kenttien varrella pääsee hyppimään niin maalla kuin seinilläkin piikkejä ja vihollisia väistellen. Tavoitteena on päästä koneistetun sielun luo.

Kuten missä tahansa haastavassa tasohyppelyssä kuuluukin, OkunoKAssa kuolemat heittävät vain vähän matkaa taaksepäin. Kenttien lyhyys yhdessä nopean palautumisen kanssa takaavat, että uudelleen pääsee yrittämään sekunneissa ilman minuuttien edistymisen kadottamista. Tämä on hyvä asia, sillä sen ansiosta turhautumisen kynnys on huomattavasti korkeampi. Harmillisesti peli epäonnistuu muutamalla muulla osa-alueella, jolloin kokemus saa silti helposti näkemään punaista.

Napakka ohjaus on tasohyppelyssä oleellista ihan sen luonteesta riippumatta, mutta OkunoKA ei loista tällä osa-alueella. Pelissä on erillinen juoksunäppäin, mutta sille on harvoin tarvetta Kan kiihtyessä kuin Sonic-siili pienimmästäkin painalluksesta. Usein tulee viiletettyä tarkoitetun kohdan ohi tai ponnistettua seinästä vain löytääkseen itsensä piikkiseinämän keskeltä, eivätkä omituiset fysiikat paranna asiaa. Pelin keskeinen mekaniikka on kahden tai kolmen erivärisen seinän välillä vaihtelu. Napin painalluksesta seuraavana vuorossa oleva väri materialisoituu ennalta näkyviin paikkoihin ja edellisellä värillä maalatut seinät katoavat. Mekaniikkaa käytetään runsaasti ja paikoitellen todella kekseliäillä tavoilla, mutta etenkin kolmen värin tapauksessa sormet ja värien rotaatiot menevät helposti sekaisin. Jopa pelin ehtoopuolella tuntuu harmillisen usein siltä, ettei hahmo ole täydellisesti hallinnassa.

Kenttäsuunnittelu itsessään on onnistunutta, ja pelin mekaniikkoja sekä fysiikkoja pääsee soveltamaan oikein olan takaa. Kentät ovat täynnä monenlaisia vaaroja, kuten ympäriinsä ryntäileviä vihollisia, yhdestä iskusta tappavia lasersäteitä sekä aina niin kivasti kutittelevia ja välittömästi tappavia piikkejä. Kentät on jaettu neljään maailmaan, jotka vaihtelevat teemoiltaan metsästä ja sen temppeleistä aina avaruuteen asti. Jokainen maailma tuo mukanaan myös jotain uutta, oli se sitten eräänlaisina ritsoina toimivat kuplat tai pelaajaa kohti hakeutuvat ohjukset. OkunoKAn musiikkiraita koostuu pääsääntöisesti melko tarttuvista kappaleista, mutta musiikkia olisi voinut olla enemmänkin samojen kappaleiden toistuessa kaikissa yhden maailman tasoissa.

OkunoKAa ei ole suunnattu jokaiselle pelaajalle, mutta oikeanlaisella mentaliteetilla siitä saa paljon irti. Kuolemistaan on opittava, jotta pelissä edistyy. Kuolemamittari kohoaakin seikkailun varrella korkeuksiin, sillä läpipeluun päätteeksi olin heittänyt lusikan nurkkaan lähes puolitoista tuhatta kertaa. Lukema on poikkeuksellisen suuri, etenkin pelin noin viisituntiseen kestoon nähden. Suuri osa epäonnistumisista tapahtui pomovastuksissa, jollainen kohdataan jokaisen maailman päätteeksi. Kaikki pomot ovat hyvin kaavamaisia, mutta pieninkin virhe näkyy lähes varmana kuolemana. Etenkin jättiläismäisen tappajarobotin takaa-ajo jäi positiivisesti mieleen, eikä muissakaan monstereissa ollut mitään suurempaa vikaa.

Yhteenveto

Kovasta yrityksestä huolimatta OkunoKA ei yllä ultravaikeiden tasoloikkien eliittiin. Pelin liukas ohjaustuntuma yhdessä fysiikoiden sekä kenttäsuunnittelun kanssa johtavat harmillisen usein siihen, että hahmo päätyy piikkipuskaan pelaajan ollessa vain hädin tuskin ohjaksissa. Jos hahmon ohjastamisen pystyy kuitenkin sisäistämään ja turhautumisen kanssa pystyy elämään, tarjoaa OkunoKA paikoitellen todella hyvää kenttäsuunnittelua sekä nopeatempoista pelattavuutta. Aina ei tarvitse tavoitella taivaita, sillä pelinä OkunoKA ei missään nimessä ole täysi susi muutamista puutteistaan huolimatta.

Hyvää:
– Kekseliäs kenttäsuunnittelu
– Haastetta riittää sitä kaipaaville
– Ulkoasu

Huonoa:
– Pelin ohjaus sekä fysiikat
– Joukossa on turhauttavia kenttiä