Arvostelussa Metroid Prime 4: Beyond

Moottoripyörä on lälläripyörä

Hyvät pelit vaativat usein pitkää kypsymisaikaa, mutta vuosikausia jatkunut kehityslimbo voi olla myös merkki syvistä ongelmista. Metroid Prime 4: Beyondin kehitys käynnistyi Nintendo Switchillä jo vuonna 2017. Huhujen mukaan Nintendo työsti peliä ensin Bandai Namcon alaisen studion kanssa, mutta vastuun valtikka ojennettiin suosiolla kahden vuoden pakertamisen jälkeen eteenpäin Prime-sarjan alkuperäisille kehittäjille Amerikan Yhdysvaltoihin ja Retro Studiosille. Nintendon luottokumppani sai tehtäväkseen pelastaa pelin ja tuoda sen myös Switch 2:lle. Jotain saatiin vuoden 2025 lopussa viimein uloskin, mutta sittemmin ilmestyneet katkeransävyiset haastattelutkin kertovat, että Retrolla asioita olisi tehty toisin, jos visio olisi ollut heidän omansa. Jos Prime 4:ää pitäisi kuvailla yhdellä adjektiivilla, olisi se hölmö.

Alkuperäisestä Prime-trilogiasta ei tarvitse tietää mitään, sillä Prime 4 aloittaa täysin uuden tarinakaaren. Alussa nähdään, kuinka Samus Aran puolustaa Galaktisen Federaation kanssa silmämäistä artefaktia avaruuspiraatteja ja Nintendo DS:n Metroid Prime Huntersissa esiteltyä Sylux-palkkionmetsästäjää vastaan. Aarre kuitenkin aktivoituu taistelun keskellä ja imaisee sisäänsä sen ympärillä toisiaan ammuskelevat joukot. Samus löytää itsensä Viewros-nimiseltä vieraalta planeetalta ainoastaan perusaseistuksensa kanssa, mutta saa pian kyvyn kommunikoida telepaattisesti planeettaa aiemmin hallinneen lamorn-sivilisaation edustajille, jotka avaavat aarteen mysteeriä ja omaa tilannettaan hieman. Lamornit ovat kadonneet planeetalta itse aiheuttamansa ekokatastrofin myötä ja tarvitsevat Samusta tallentamaan historiansa ja pitämään huolta arvokkaasta elämänpuustaan. Vastapalveluksena Samukselle luvataan neuvoa reitti takaisin kotiin.

Moni varmasti toivoi Prime 4:stä Metroid-sarjan omaa Breath of the Wildia, mutta uusi maailma muistuttaa rakenteellisesti pikemminkin Ocarina of Timen Hyrulea, eikä tämä ole tällä kertaa kehu. Kaiken keskiyössä on suuri aavikkoalue, jonka reunoilla sijaitsee viisi irrallista ekosysteemiä, joista jokainen kätkee sisälleen Samuksen puvun päivityksiä ja yhden kotiinpaluulle tärkeän teleporttiavaimen. Muutaman päivityksen voi käydä noutamassa aavistuksen verran aiemmin kuin on tarkoitus, mutta alueiden suoritusjärjestykseen sillä ei ole merkitystä. Horisontissa siintävä komea jättiläispuu tai tulivuori ilmaisee hyvin, mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi suunnistaa, mutta suuren seikkailun tuntu puuttuu kokonaan, kun jokaiselle alueelle matkustetaan latausruudussa hissillä tai muulla kuljetuksella ja muutaman suoran käytävän läpi. Zeldoissa Linkin täytyy kavuta Death Mountainin huipulle ensimmäisellä kerralla sentään aina itse.

Viewrosin aavikolla ja 27 vuoden takaisella Hyrule Fieldillä on yhteistä se, että molemmilla alueilla on kutakuinkin yhtä paljon tekemistä. Jälkimmäinen on tosin noin 10 kertaa pienempi pinta-alaltaan, joten se muodostaa yhdessä ikonisen hevostilansa kanssa huomattavasti toimivamman kokonaisuuden. Aavikko on taas muutamasta vapaaehtoisesta pulmatemppelistään huolimatta ikävystyttävän… aavikkomainen ympäristö, jolla ei ole oikeastaan muuta tarkoitusta kuin korostaa planeetan kokoa. Vanhemmissa Prime-peleissähän vierekkäiset alueet linkittyvät toisiinsa luonnollisemmin ilman avoimia keskusaukioita.

Aavikon tyhjyyttä voi osittain selittää ykkös-Switchin rajojen huomioimisella. Toinen toimituksen jäsen kertoi kuitenkin minulle, ettei Switch-versio pyöri yhtään huonommin kuin laitteelle aiemmin julkaistu remasteroitu Prime 1, joka on yksi konsolin komeimmista peleistä. Switch 2 -päivityksen maksajat pääsevät nauttimaan bonuksena joko 4K-resoluutiosta tai sulavasta 120fps-tilasta. Parhaimmillaan Prime 4 on niin pelillisesti kuin graafisestikin klassisilla Prime-alueilla: sademetsissä, vuoristoissa ja teollisuusalueilla, toisin sanoen mahdollisimman kaukana hietikoilta.

Paikasta toiseen siirtymistä nopeuttaa voimalaitoksesta jo varhaisessa vaiheessa mukaan tarttuva futuristinen moottoripyörä, jolla ajamista täytyy jostain syystä harjoitella ensin lamornien suljetulla kilparadalla, jollaista en todellakaan odottanut näkeväni Metroid-pelissä. Pyörällä voi hurauttaa kartan toiseen päähän muutamassa minuutissa sekä räiskiä ajoittain niskaan hönkiviä lintuja ja muita pikkusinttejä. Kovin syvälle itse ekosysteemien sisälle prätkällä ei voi kuitenkaan ajaa, eikä sillä ole muutenkaan kovin suurta narratiivista roolia. Pomojakin vastaan pyörää tarvitaan vain kahdesti, ja nämä kohtaukset ovat niin suoraviivaisia ja helppoja, että ne kalpenevat kaikille jaloin käytäville taisteluille.

Perinteinen ensimmäisen persoonan räiskintätoiminta on yhtä mehevää kuin ennenkin. Metroid Primeja ei kannata verrata Call of Dutyyn tai muihin suosittuihin FPS-peleihin, sillä Samuksen käsikanuunassa ei ole ensinnäkään juuri rekyyliä. Vihollisiin osumista helpottaa poikkeuksellisen tehokas lukitusjärjestelmä, eikä Samus kuole parin lisäenergiatankin kanssa kovin herkästi, mikäli pomoja ammuskelee vähän varovaisemmin kauempaa. Muutamassa pomotaistelussa on selvästi etua joko liike- tai hiiriohjauksen hyödyntämisestä hienovaraisempaan tähtäämiseen, jos heikko kohta on pienikokoinen tai sijaitsee hieman sivulla. Vaikka uusien Joy-Conien käyttäminen hiirenä pöydän pintaa vasten toimiikin käytännössä, ei ohjaustapa myynyt vieläkään itseään minulle, koska peliasento on epäergonominen ja käsivarsia väsyttävä. Kaikkien ohjaustapojen herkkyyttä voi säätää aika rankasti pelin sisällä.

Viewros-operaatioon kuuluu myös kadonneiden Federaation sotilaiden evakuoiminen. Ensimmäisenä pinteestä pelastetaan Myles MacKenzie -niminen mekaanikko, joka vitsailee muun muassa ”tilanteen olevan kaikesta huolimatta parempi kuin toimiston jakaminen Philin kanssa” ja Marvel-elokuvien tasoisia ”It’s about to get real nerdy!” -letkautuksia. Kypärän tiukasti päässään pitävä Samus ei reagoi kommentteihin kuin korkeintaan nyökkäämällä, mikä tekee useimmista keskustelutilanteista joko tahattomasti tai tahallisesti entistäkin kiusallisempia.

Käsikirjoituksen taso ei suoranaisesti kohene pelin edetessä, sillä myöhemmin tavataan muutama höpsö solttu lisää, joista yhdelle Samus on peräti pop-idolin kaltainen supertähti. Sotilailla ja komentajilla oli jonkin verran dialogia jo Wiin Metroid Prime 3:ssa, mutta siinä ja jopa tarinastaan parjatussa Metroid: Other M:ssä keskustelujen sävy oli aina vakava. Suoranaiseksi puheripuliksi keskustelut eivät onneksi Prime 4:ssä ylly, mutta koska yksipuoliset sivuhahmot perustuvat vain yhteen stereotyyppiseen luonteenpiirteeseen, olisi niiden melkein parempi pysytellä hiljaa ja poissa parrasvaloista.

Ehkä meemihahmoilla oli tarkoitus kokeilla jotain uutta ja nostaa Prime-sarjan kiinnostavuutta Japanissa ja uuden sukupolven keskuudessa, mutta jotain pitäisi antaa vastineeksi vanhoille faneillekin. Latasin odotuksia esimerkiksi pitkään kiusoitellulle Sylux-pahikselle, joka jää Prime 4:ssä vain vähäsanaisen taustapirun rooliin. Sinisellä sähkömestarilla on selkeitä antipatioita Samusta ja Federaatiota kohtaan, mutta kovin tyydyttävää selitystä kaikelle ei saada, vaikka näkisi pelin pidemmän lopun. Tarina jatkunee jotenkin Metroid Prime 5:ssä.

Myles perustaa pelaajan kiusaksi loppua kohti aktiivisemmaksi muuttuvan puhelinlinjan sekä tukikohdan hylättyyn viidakkotemppeliin, jonne on pakko palata useampaan otteeseen kippaamaan ravinteita lamornien elämänpuulle ja asentelemaan löydettyjen elementtisäteiden siruja. Vanhemmissa Metroideissa Samus osasi ottaa uudet ammukset käyttöönsä ihan itse, mutta ilmeisesti lamornien versio jääpyssystä on niin paljon edistyneempi teknologisesti, ettei se toimi ilman insinöörin lausumia taikasanoja.

Päämajassa ravaaminen olisi vielä siedettävää, mikäli paikka sijaitsisi keskellä karttaa ja sinne voisi kulkea muutakin kuin yhtä ja samaa latausruuduilla kyllästettyä polkua pitkin. Pelin ehtoopuolella aloin kaivata myös jonkinlaista pikamatkustuskykyä nopeuttamaan tunteja aiemmin paikantamieni mechan osien poimimista talteen, sillä jostain syystä niille ei voi tilata kuljetusta pajalle ennen tiettyä pistettä tarinassa. Lisäksi aavikolla odottaa toinen vielä keinotekoisempi kuriiritehtävä, joka lykkää ensimmäisellä pelikerralla viimeiselle alueelle matkustamista todennäköisesti ainakin tunnilla.

Yhteenveto

Suhtaudun avoimesti Metroid-sarjan uudistamiseen, mutta Prime 4:n kokeilullisia ideoita olisi saanut miettiä kahdesti ennen toteuttamista tai ainakin hioa reilusti lisää. Ensimmäisessä Prime-pelissä tunnelma oli parhaimmillaan Samuksen ollessa täysin yksin – nelosessa hiljaisuudesta ei saa nauttia paljoa ensimmäisen sivuhahmon tapaamista pidemmälle. Viimeistä teleporttiavainta hakiessa jokaisen pelastetun sotilaan kanssa viritellään vielä vuorotellen samaa juonikuviota, joka on niin tarpeeton ja kliseinen, että melkein hävettää. Mitä jos rasittavien ihmisten sijaan ohjeita jakelisi moottoripyörän tekoäly? Mitä jos alueelta toiselle matkustettaisiinkin aavikon sijaan avaruuden läpi? Mylesin soitteluintoon ja lopun laahaaviin keräilytehtäviin olisi mahdollista vaikuttaa jälkikäteenkin muutamaa numeroarvoa sörkkivällä päivityksellä.

Kaksi viimeistä mainiota taistelua huuhtelevat onneksi pahimman maun suusta pois. Kokonaisuuden nostaa positiivisen puolelle lopulta myös odotetun hyvä suorituskyky, monipuoliset ohjaustavat ja mukavan tymäkkä ensimmäisen persoonan toiminta. Uskon Retron vastaavan kritiikkiin jatko-osalla.

Hyvää:
– Loistava suorituskyky
– Kontrollit
– Muutama vaikeampi taistelu

Huonoa:
– Aavikko on tarpeettoman iso ja tylsä paikka
– Lopun ikävystyttävä keräilytehtävä
– Lapsellisen simppeli käsikirjoitus