Arvostelussa Marvel vs. Capcom Fighting Collection: Arcade Classics

Kova kovaa vastaan

Capcomilla pakerrettiin pitkiä päiviä Street Fighter -sarjan parissa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa joku keksi, että täytyyhän suosittujen supersankareidenkin saada osansa taistelupelikakusta. Marvelin sarjislegendat ja Capcomin omat ykköstähdet eivät kuitenkaan kohdanneet toisiaan välittömästi, sillä kultaista crossover-aikakautta edelsi muutama Marvel-katalogin soolopeli, jotka ovat edustettuna myös Marvel vs. Capcom Fighting Collectionissa. Yhtäkään Fighting Collectionin seitsemästä pelistä ei ole nähty aiemmin Nintendo-alustoilla, eikä niitä ole muutenkaan ollut saatavilla yli 10 vuoteen, joten kiinnostus kokoelmaa kohtaan on ollut yllättävän suurta muidenkin kuin vanhojen Marvel- ja Capcom-fanien keskuudessa.

Marvelin maailmaan tutustuminen kannattaa aloittaa joko X-Men: Children of the Atomista (1994) tai Marvel Super Heroesista (1996), jotka ovat kokoelman ainoita 1v1-formaatin taistelupelejä. Iästään huolimatta Children of the Atom näyttää edelleen uskomattomalta etenkin taustagrafiikoidensa osalta, jotka ovat omasta mielestäni jopa parempia kuin parissa muussa myöhemmin ilmestyneessä kokoelman pelissä. X-Men-peli perustuu löyhästi muutama vuosi sitä ennen ilmestyneen Street Fighter 2:n pelimekaanikoihin, ja kun hahmorosterikin on varsin pieni, ei opeteltavaa ole hirveästi. Street Fighterien ja Marvel-pelien suurin ero liittyy ilma-akrobatian määrään, sillä jokainen pelattava supersankari osaa hypätä monimetrisiä loikkia ja suorittaa ilmakomboja kentän seinämiä vasten.

Capcom on huomioinut uudet pelaajat lisäämällä päävalikkoon kaikki pelit kattavan harjoittelutilan, jossa liikkeitä saa testailla vapaasti hitboxien rajat välkkyen ja itse ohjelmoitavia botteja vastaan. Tämän suunnitelmallisempaa tutoriaalia ei ole, mutta näppäinkomennot ovat onneksi katsottavissa myös taukovalikosta milloin tahansa. Näppäimien oletusasettelu on kutakuinkin universaali, joten esimerkiksi hahmonvaihto suoritetaan samalla tavalla takaliipaisimista kaikissa 2v2-peleissä. Ja jos puoliympyräkomennot eivät iskostu millään selkärankaan, voi kaikkialla paitsi Ranked-nettipelitiloissa käyttää myös yhden liipaisimen supereita.

Marvel Super Heroesissa hahmovalikoima laajenee X-Men-sarjan ulkopuolelle muun muassa Hämähäkkimieheen, Iron Maniin sekä Shuma-Gorath-nimiseen avaruusmönkijäiseen, jota suuri yleisö ei oikeastaan edes tuntenut ennen Marvelin taistelupelejä. Lisäksi Super Heroesissa esitellään kuudenlaisiin Ikuisuuskiviin nojaavat erikoisliikkeet. Kiviä ilmestyy kentälle poimittavaksi taistelun lomassa, ja niitä putoilee myös maahan omista taskuista tujuja iskuja vastaanottaessa. Tästä syystä erikoisliike kannattaa käyttää mahdollisimman nopeasti, ennen kuin kivi ehtii siirtyä vastustajan haltuun.

Jokaisella hahmolla on myös yksi nimikkokivi, joka antaa tyypillisen voima-, nopeus- tai energialisäyksen ohella yhden lyhytaikaisen lisäkyvyn. Esimerkiksi Wolverine saa Voimakivestä pyrähdyshyökkäyksen, Sielukivi antaa Iron Manille sähkökosketuksen ja Hulk saa Aikakiven nopeusboostin tuplana. Kivimekaniikka teki paluun Marvel vs. Capcom -sarjan uusimmassa osassa vuonna 2017, mutta muissa kokoelman peleissä luotetaan perinteisempiin supereihin ja tiimihyökkäyksiin. Systeemin toteutus jakaa varmasti mielipiteitä, mutta seitsemän pelin kokoelmassa yksi erikoisempi tapaus erottuu joukosta positiivisesti.

Tag team -villitys käynnistyi peräkanaa 1996 ja 1997 ilmestyneiden X-Men vs. Street Fighterin ja Marvel Super Heroes vs. Street Fighterin myötä. Näitä pelejä voi olla vaikeaa erottaa toisistaan, sillä ne jakavat samat yhdeksän taistelukenttää, joiden X-Men-leimaa on yritetty häivyttää jatko-osassa pienillä graafisilla muutoksilla. Rosterimuutokset eivät ole pelien välillä erityisen jännittäviä. Street Fighterin osalta kirveestä saivat osien välillä vain Charlie ja Cammy, joita paikkaavat uusina kasvoina Akuma, Dan ja Sakura. Marvelin puolella viisi suosikkimutanttia teki tilaa jo ensimmäisessä Marvel Super Heroes -pelissä esiintyneille hahmoille sekä Children of the Atomin Omega Redille.

Ensimmäinen Marvel vs. Capcom laittoi homman nimen uusiksi ja lisäsi tempoa entisestään, vaikka silläkin on erityisesti visuaalisia kytköksiä vain vuosi aiemmin ilmestyneeseen vs. Street Fighter -peliin. Pelattavien hahmojen valikoima kutistui muutamalla 15:een, mutta etenkin Capcomin osalta päätös karsia Street Fighter -judokoja huomattavasti monipuolisemman Mega Manin, Captain Commandon ja Darkstalkersin Morriganin tieltä oli oikea. Lisäksi pelissä esitellään parinkymmenen lisähahmon assist-järjestelmä, jonka myötä muutama unohdettu arcade-sankarikin pääsee osaksi kahinoita.

Itse nautin ensimmäisestä Marvel vs. Capcomista jopa enemmän kuin sen legendaarisesta jatko-osasta, jossa assist-järjestelmä on jatkojalostettu turboahdetuksi 3v3-formaatiksi. PlayStation 2:n valtakaudella ilmestynyt peli nojaa pelihahmojen osalta yllättäen vielä pikseligrafiikkaan, vaikka taustoissa ja alkuintrossa käytetään jo 3D-elementtejä. Voitto- ja latausruuduissa hyödynnetään taas perinteisempää piirrostaidetta, ja ainakin omaan silmääni kokonaisuus vaikuttaa enemmän tyylisuuntien sillisalaatilta kuin tarkoitukselliselta eri medioiden ja aikakausien yhteiseltä juhlalta. Koska myös Marvel vs. Capcom 2 perustuu Fighting Collectionin muiden pelien tapaan alkuperäiseen arcade-julkaisuunsa, eivät PS3-versiota varten päivitetyt käyttöliittymän HD-tekstuurit kuulu pakettiin. Pelikohtaisista asetuksista voi kuitenkin kytkeä päälle halutessaan laajakuvatilan ja kuvaputkitelevisiota emuloivia filttereitä.

Hahmobalanssiin ei ole koskettu muutamia pakollisia bugikorjauksia lukuun ottamatta. Vapaaehtoisten tasapainopäivitysten puuttuminen on hieman ikävää, koska näin vanhoissa peleissä erot parhaimpien ja kehnoimpien hahmojen välillä ovat usein niin merkittäviä, että muutkin kuin turnauspelaajat huomaavat ne. Vertailkaapa vaikkapa Stormia ja Sentineliä muihin missä tahansa paketin peleistä. Aloitusvalikon kautta on kuitenkin mahdollista säätää yksinpelin vaikeusastetta, sekuntikellon nopeutta sekä kytkeä salahahmot päälle tai pois. Valitettavasti piilotetut taistelijat ja pomot eivät ilmesty suoraan hahmogalleriaan, vaan ne on silti taiottava esiin netistä luntattavilla näppäinkoodeilla. Tietyn assist-hahmon pikavalinta hoidetaan Marvel vs. Capcom 1:ssä samalla tavalla.

Kokoelman vanhin nimi ja ainoa outolintu on The Punisher (1993), joka on perinteisen taistelupelin sijaan yhden hahmon ympärille rakennettu beat ’em up. Tai no, on pelattavana myös Nick Fury, joka hyppää ruudulle myös co-op-tilassa. Punisher on katumäiskintäpeliksi on mukavan viihdyttävä ja helposti lähestyttävä, sillä pelihahmo osaa käyttää myös räjähteitä, puukkoja ja lukuisia muita aseita, joita rikolliset pudottavat jälkeensä. Vaikeusaste ei ole oletuksena liian korkealla, ja kenttien yli voi myös hypätä huijausvalikosta, jos yksi ja ainoa välitallennuspiste on jo toisen pelin käytössä.

Punisher on kokoelman peleistä ainoa, johon ei voi hakea seuraa verkossa matchmakingin kautta, mutta oman julkisen pelihuoneen pystyttäminen on kuitenkin mahdollista. Muiden pelien tapauksessa pelaaja voi rastittaa haluamansa nimikkeet ja siirtyä odottamaan haastajia yksinpelin puolelle. Kokemukseni nettipelistä vaihtelivat paljon vastustajan mukaan. Kaikki pelit tukevat rollback-nettikoodia Switchilläkin, mutta siitä huolimatta suoranainen hidastelu kesken matsin ei ollut tavatonta. Saatoin kuitenkin törmätä vain tavanomaista useammin Wi-Fin varassa pelanneisiin Switch Liten omistajiin, sillä muutama Marvel vs. Capcom 2 -matsi pyöri lähes yhtä sulavasti kuin offline-tilassa. Alustavapaata moninpeliä muiden konsoleiden tai PC:n kanssa ei tueta, mutta huhupuheiden mukaan pelaajia olisi muutenkin eniten Switchillä.

Yhteenveto

Jos Wolverine ja Ryu tappelis, niin kumpi voittais? Oikea vastaus: riippuu pelistä.
Marvel vs. Capcom Fighting Collection on mitä mainioin kokoelma tämän arvoituksen tarkempaan pohtimiseen, sillä se sisältää peräti seitsemän tasaisen laadukasta mätkintäpeliä. Capcom ei ole tyytynyt pelkästään paketoimaan pelejä alkuperäisessä muodossaan kauniiseen pakettiin, vaan se myös kannustaa niiden aktiiviseen pelaamiseen ja omien taitojen hiomiseen saavutusjärjestelmän, nettilistojen ja uuden harjoittelutilan avulla. Erityiskehun ansaitsee ennätyksellisen laaja taidegalleria, joka sisältää peräti satakunta lähemmän tarkastelun sallivaa konseptikuvaa per peli, eikä musiikkisoitintakaan ole unohdettu.

Hyvää:
– Loistava valikoima Nintendo-konsolidebyyttinsä tekeviä pelejä
– Nopeat siirtymät erästä ja pelistä toiseen
– Kaikkea tärkeää voi säätää
– Kattava taidegalleria ja musiikkisoitin

Huonoa:
– Alustalukittu nettipeli on välillä melko laginen
– Vain yksi pikatallennuspaikka
– Fyysinen Switch-versio toimitetaan latauskoodina