Arvostelussa Mario Tennis Fever

Ehkä tenniskuumeeseen on myös lääke

Uusi Nintendo-konsoli tietää uusia Marion urheilupelejä. Sain niin ison annostuksen ykkös-Switchin Mario Tennis Acesia, etten suoranaisesti kaivannut lisää maskottitennistä näin varhaisessa vaiheessa Switch 2:n elinkaarta, vaikka Nintendon urheilupelit uudistuvatkin keskimääräisesti enemmän kuin EA:n palloilut ja kiekkoilut viiden vuoden aikana.

Mario Tennis Fever ei ole pelkästään Acesin uudelleenlämmittely korkeammalla resoluutiolla, vaikka esimerkiksi tutulla tavalla värikoodatuista lyönneistä ja hahmojen samankaltaisista urheiluasuista voisi niin päätelläkin. Jos titteleitä täytyy vertailla keskenään, on vanhempi Aces kaksikosta selkeästi puolustusvoittoisempi ja tietyllä tavalla robottimaisempi peli. Switch-tenniksen pallorallit venyivät usein tarpeettoman pitkiksi, koska jokaisen hahmon liikearsenaaliin kuului slow motion -syöksy, jolla pallon pystyi pelastamaan melkein miltä laidalta tahansa. Feverissä ohjaimen oikea analogitatti on taas tarpeeton, koska vastaavaa kykyä ei ole. Hahmot osaavat kuitenkin hieman ”venyä” vaikeasti tavoitettavan pallon luokse ihan tavallisia lyöntinappeja painamalla, mutta fysiikan rajoja rikkovista Teräsmies-loikista ollaan kaukana. Pisteitä ratkeaa ottelun aikana siis hiukan useammin lyönnillä tai kahdella. Pelaaminen helpottuu jonkin verran kytkemällä asetusvalikosta päälle korkeamman kameran ja kiinnittämällä näppäinyhdistelmät tyhjiin olkanappeihin.

Feverissä ei ole niin paljoa väliä, minkä värisellä lyönnillä pallon palauttaa takaisin verkon yli, koska pelihahmon tasapaino ei järky huonosta valinnasta enää yhtä pahasti. Sen sijaan vastustajaa yritetään väsyttää ja työntää kohti ongelmia erikoislyönneillä. Kohtalaisen nopeasti latautuva erikoiskyky määräytyy valitun mailan perusteella, joita on melkein yhtä monta kuin pelihahmojakin. Spesiaalit voidaan lajitella joko kenttään tai itse pelihahmoon vaikuttaviin efekteihin, ja useimmat niissä ovat voimassa useamman syötön ajan.

Nettipelin perusteella osa mailoista on huomattavasti toisia suositumpia, eikä pelaajakunta ole hakoteillä. Suosituimpia ovat laajalle alueelle levitettävät miinamaiset esteet, joilla on mahdollista sulkea esimerkiksi verkon edusta kokonaan vastustajalta. Ja jos kyseessä on pelihahmoon pidemmän aikaa vaikuttava kyky, ehtii ensimmäisen epäonnistuneen miinoitusyrityksenkin vielä paikata. Yhteen kenttäosumaan perustuvien muta- ja jääansojen kanssa voi taas elää melko huoletta ainakin kaksinpelissä, koska niiden päältä voi kävellä väsyneelläkin hahmolla. Nelinpelissä itsensä piippuun vetänyt peluri pakotetaan taas vetämään happea kentän reunalle 10 sekunniksi, ja kaksi vastaan nolla -tilannekin on ajoittain mahdollinen.

Jos oma peli vaikuttaa kärsivän jatkuvasti ansoista, on niitä varten olemassa myös metallimaila, jolla voi hävittää kaikki oman puolen esteet. Kaksinpelissä tämä on aika tylsä kykyvalinta, mutta nelinpelissä melkein pakollinen toisella pelaajalla. Erikoisliikkeellä ladatun pallon voi myös tappaa pallottelemalla tai palauttaa takaisin vastustajan puolelle tarpeeksi aikaisella ajoituksella. Tämä ei ole temppu eikä mikään etenkään botteja vastaan, jotka tähtäävät jostain syystä liikkeellä aina kentän keskiosaan, eivätkä edes yritä yllätyspistettä. Mikään pakko erikoismailoilla ei ole pelata, sillä ”tavallinen tennis” on jälleen kerran oma sääntövaihtoehtonsa myös verkon puolella.

Nettiura aloitetaan tuntemattomia vastaan jokaisessa neljässä pelimuodossa B-tasolta, joka on joko luonnottoman korkea lähtötaso tai sitten matchmaking haki vielä itseään julkaisuviikon lopussa. Itse kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska en olettanut saavani Aces-taustaisena pelaajana ja offline-turnausmuotojen tappioton putkeni huomioiden heti tylysti pataani kolme kertaa putkeen. Yleensä uudet pelaajat aloittavat yhdessä pohjalta kilpailullisissa Nintendo-peleissäkin, mutta Feverissä jo lähtötasolla mukaan sekoittuu paljon hyviä pelaajia. Suurin osa avattavista hahmoista, vaihtoehtoväreistä ja mailoista ovat onneksi sidottuja nettimenestyksen sijaan pelattujen pelien määrään, joten siltä osin lapsiperheissä säästytään itkuilta.

Jonkinlainen viikonlopputurnaus tai muu pelimuoto palkinnoilla ei olisi pahitteeksi, koska yksittäisten matsien hakkaaminen pelkän paremman ranking-numeron perässä tuskin viihdyttää kaikkia pelaajia montaa tuntia. Lisäksi peli-iloa latistaa runsaammin etenkin paripeleissä ilmenevä nettilagi, jolle ei voi tehdä oikeastaan mitään omien yhteyksien ollessa kunnossa. Vastaavaa olen kokenut viimeksi ykkös-Switchin pelien kanssa.

Offline-moninpelin puolella on enemmän vaihtoehtoja, kuten muutama turnaus botteja vastaan ja lyhyistä erikoisotteluista koostuvat haastetornit. Jos pelaajat pelaavat toisiaan vastaan, jaetaan ruutu kahtia, jolloin kumpikin katselee kenttää oman hahmon takaa. Fever tukee myös yhden Joy-Conin liikeohjausta Swing Mode -tilassa sekä näytön jakamista GameShare-toiminnolla toiselle Switch-konsolille. Ohjaustapoja ei voi sekoittaa ristiin, joten Joy-Conien heiluttelijat eivät voi osallistua samaan peliin näppäinpelaajien kanssa. Liikeohjaus on toteutukseltaan hyvin Wii Sportsin tenniksen tyylinen: roikut suoritetaan aloittamalla heilautus alakautta ja etukentän lyönti lyhyellä ylänäpäytyksellä. Sivuttaisliikkeistä en päässyt aivan perille, sillä sinisiä kierrepalloja ja punaisia voimalyöntejä sattuu mielestäni ihan samanlaisilla heilautuksilla. Swing Modessa annoin hahmon juosta pallon perässä automaattisesti, sillä analogitatin käyttäminen ei tunnu kovin intuitiiviselta kaiken ohjaimen kääntelemisen keskellä.

Marion uusimpien urheilupelien tarinatilat ovat tuntuneet aika väkinäisiltä, eikä suunta muutu Feverissä. Oikeastaan seikkailutila tuntuu siltä, kuin se olisi parsittu kokoon jälkikäteen useamman pienen tiimin ideoista. Välillä tarinaa kerrotaan komeilla cgi-videoilla, toisinaan keskustelulaatikoilla ja välillä pelkillä still-kuvilla. Alussa Mario ja kumppanit matkustavat Warion ja Waluigin ehdotuksesta kirottuun kanjoniin, jossa kasvaa huhujen mukaan kultainen omena, jollaista tarvitaan sairastuneen prinsessa Daisyn parantamiseen. Tämä juonikuvio unohtuu kuitenkin äkkiä, koska retkikunta herättää kanjonissa mystisen hirviön, joka taikoo koko porukan vauvoiksi. Tällä kertaa kuvioon ei sotketa edes minkäänlaista aikamatkailua tai kielen muuttumista jokeltamiseksi, koska Baby Mario ja Wario ovat samoja aikuisia hahmoja avuttoman lapsen kehossa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Lippispäiset vauvat kuljetetaan keräämään voimia ja opettelemaan tenniksen saloja sisäoppilaitokseen, jotta joukko voisi palata raunioihin päihittämään hirviön ja toivon mukaan purkamaan kirouksen. Akatemiaosuus on yhtä kuin pitkäksi venytetty tutoriaali, jonka aikana juoni ei etene yhtään. Tärkeimmät mekaniikat opetetaan heti pelin ensimmäisellä käynnistyskerralla, ja moni varmasti vilkaisee päävalikon vinkkejäkin ennen pelaamisen aloittamista, joten täsmälleen samojen asioiden kertaaminen kampanjan puolella tuntuu erittäin turhauttavalta. Mitään ei voi skipata, minipelit ovat helppoja, eikä oppikoulua voi kärsiä edes kaverin kanssa, vaikka Baby Luigi liittyykin veljensä seuraan paripelejä varten. Vaatimustaso nousee hieman parituntisen tutoriaalin jälkeen ja pomotaistelujen alkaessa, mutta loppu koittaa kaiken onnistuessa silmänräpäyksessä, eikä viimeisiä pomoja ole rakennettu kuin oikean lyönnin tunnistamisen ympärille.

Yhteenveto

Mario Tennis Fever ansaitsee kehuja siitä, että päihitti jo julkaisussaan hahmojen ja pelimuotojen määrässä kaikilla päivityksillä varustetun Acesin. Puhtaana tennispelinä se ei kuitenkaan tunnu yksiselitteisesti paremmalta ja hintaeroltaan perustellulta. Jos kenttien taustoilta karsisi vähän mainoksia ja yleisöä, voisi Feverin kuvitella pyörivän ihan yhtä hyvin ykkös-Switchilläkin, koska verkko-ominaisuuksissakaan ei ole nähtävillä sukupolviloikkaa. Tennis kuuluu kyllä viihdyttävyydessään Mario-urheilupelien parhaimmistoon, mutta yhteen kokeilukertaan jäävien minipelien ja flipperikenttien sijaan toivoisin kylkiäiseksi mieluummin vaikkapa sulkapalloa tai pingistä. Aika olisi kypsä myös laajemman Mario Sports Mix -lajikokoelman tai Marion ja Sonicin olympialaisten paluulle.

Hyvää:
– Nopeatempoiset pallorallit
– Paljon pelattavia hahmoja hienovaraisilla eroavaisuuksilla
– Nätit animoidut välivideot

Huonoa:
– Surkea yksinpelikampanja
– Selostajakukkaa ei saa pois päältä kaikissa pelimuodoissa
– Nettipeli on välillä laginen