Arvostelussa Hop ’n’ Marty

Moni mämmi päältä kauhea

Indiepeleissä on parasta se, kun kehittäjä voi toteuttaa visiotaan. Julkaisijoita ei tarvitse miellyttää ja ulos tuleekin kaikenlaista omituista, omaperäistä tai muutoin kaunista. Ajoittain myyntiin saadaan kuitenkin teoksia, jotka eivät olisi koskaan päässeet yhdenkään isomman julkaisijatahon seulan läpi. Tällaiselta tuntuu Banjo-Kazooien jalanjälkiä seuraava Hop ’n’ Marty, joka ei karulla polygonityylillään onnistu todennäköisesti vakuuttamaan yhtä ainuttakaan pelikuvaa katsovaa puolelleen. Vaikka ensivaikutelma on negatiivinen, voi ajoittain amatöörimäisen pinnan alta löytää onneksi stressivapaan 3D-loikintatutkintapelin.

Heti alkumetreillä käy selväksi, ettei audiovisuaalinen puoli ole todellakaan ole kehittäjän vahvinta alaa. Evilkookey on hakenut rakastamaani N64-estetiikkaa, mutta lopputulos on karua katsottavaa muihin vastaaviin indieloikintoihin verrattuna. Tekstuurit ovat usein yksittäisiä venytettyjä kuvia, edes vesiputouksen vesi ei liiku, varjot menevät tasojen alle ja kameran voi milloin tahansa viedä suoraan pelimaailman läpi, mikä rikkoo pienimmänkin mahdollisen immersion. Vastaavia pieniä ongelmia voi löytää kaikkialta. Juuri mistään toimesta, kuten vaikkapa hyökkäyksistä tai asioiden keräämisestä ei tule edes visuaalisia efektejä. Kun pelin ensimmäisen kerran aloittaa, herää jopa epäilys, pelaako valmista teosta vai vasta jonkinasteista konseptikokeilua, sillä lyhyen alkunäytöksen jälkeen pelihahmo vain viedään täysin hiljaiselle ja tyhjälle opetusalueelle. Epäilin vuorotellen, onko pelini hajalla vai oikeasti näin keskeneräinen.

Musiikki käynnistyy vasta sen jälkeen, kun on viimein päästy sisälle ensimmäiseen viidestä päämaailmasta, ja vasta silloin tuntuu siltä, että peli on todella alkanut. Hop ’n’ Marty on ytimeltään Banjo-kopio, jonka vahvuuksia eivät ole akrobaattitemput tai mielenkiintoiset taistelumekaniikat, vaan hauskuus tulee avoimesta maailmasta, jossa joka nurkka tutkitaan keräiltävistä esineistä. Marty osaa hyökätä, tuplahyppiä sekä tömähtää maahan ilmasta, eikä mitään sen monimutkaisempaa. Vedessä voi myös uida hitaasti, mutta jostain syystä pelaajalle ei anneta silloin optiota kääntää kameraa, mikä aiheuttaa muutamia epämiellyttäviä kohtauksia seikkailun aikana. Peruskontrollit ovat kuitenkin toimivat, eikä virheliikkeitä tapahdu.

Sisällöllisesti maailmat ovat myös yksinkertaisen puoleisia. Banjon lailla ne on ripoteltu täyteen nuottien korvikkeina toimivia banaaneja, joita on 200 joka maailmassa. Itse Jiggyjen roolissa toimivia Pygmies-otuksia on piilotettu 10 kappaletta erinäisten haasteiden, kuten tasoloikkakohtausten, kevyiden pulmien tai maailman asukkien auttamisen taakse. Vihollisia ei juuri ole, ja mikäli tutkimisesta ei välitä, kokee kentät varmasti hyvin tyhjiksi. Välillä kuitenkin saadaan pientä vaihtelua, kun pelihahmo vaihdetaan Marty-päähenkilöstä Hop-sammakkoon, jolla on terävämmät ja korkeammat hypyt, joiden ympärille on suunniteltu omat haasteensa.

Maailmat ovat tervetulleen avoimia ja kenttäsuunnittelu yllättävän hyvää. Mitään erikoista ei tapahdu, mutta avoimuus yhdistettynä sopivaan kokoon ja miellyttäviin kontrolleihin tekee tutkimisesta hauskaa eikä koskaan liian raskasta. Yhden maailman läpi juoksee päädystä toiseen muutamassa minuutissa, ja ympäristön oppii tuntemaan täysin noin puolen tunnin tutkimisen aikana. Yleinen vaikeustaso on matala, pelaajaa ei rangaista virheistä, eikä ohjeita 100-prosenttiseen läpäisyyn todennäköisesti tarvita.

Teknisesti Hop ’n’ Marty on ruman ulkokuorensa alla toimiva. Se pyörii sulavasti 60fps-tilassa Switch 2:lla ja omaa virheettömän piirtoetäisyyden, eli kaukaakin voi onneksi nähdä kaiken mitä ei ole vielä kerännyt mukaansa, mikä on tärkeää collectathon-genren peleille. Yleensä jokaisessa maailmassa onkin ainakin yksi korkea kohta, jonne voi mennä katselemaan ympäristöä siinä kohtaa, kun viimeiset keräilyromppeet ovat vielä löytämättä.

Yhteenveto

Hop ’n’ Marty on peli, joka voi olla 10 euron hintapyyntönsä arvoinen, mikäli etsii juuri leppoisaa kokemusta, eikä anna keskeneräisen pelin tunnelman häiritä. Ei hektisiä taisteluita, eikä muutakaan maailmaa mullistavaa, mutta kenttäsuunnittelu toimii ja kehittäjän hakema ydinpelaaminen on kunnossa. Loppukoitoskin jättää hymyn naamalle.

Muutaman tunnin kestävä Hop ’n’ Marty ei ole siis millään muotoa huonoin mahdollinen vaihtoehto stressivapaata tutkimispeliä etsivälle. Toivoisin vain, että kehittäjä kiinnittäisi jatkossa enemmän huomiota audiovisuaaliseen toteutukseen sekä kaikenlaiseen tekniseen viimeistelyyn, sillä Hop ’n’ Martya olisi huomattavasti mieluisampi kehua ja suositella, jos se edes tuntuisi valmiilta pakkaukselta. Jos vahvana inspiraation lähteenä toiminutta Banjo-Kazooieta ei ole vielä ehtinyt kokea, on kuitenkin paljon fiksumpaa aloittaa siitä Switch Onlinen kautta.

Hyvää:
– Toimiva kenttäsuunnittelu
– Loputon piirtoetäisyys

Huonoa:
– Hirveät grafiikat jopa N64-estetiikkaa hakeville
– Uidessa kameraa ei voi kääntää
– Tuntuu täysin keskeneräiseltä