Arvostelussa Hades II

Olympoksen huipulla

Modernin ajan toimintaroguelikeillä tarkoitetaan taistelupainotteisia pelejä, joissa jokainen pelikerta on hieman erilainen, koska viholliset muuttuvat ja pelihahmoa kehitetään enemmän tai vähemmän satunnaisesti jaettavilla palkinnoilla. Kuoleman jälkeen urakka on useimmiten aloitettava alusta, mutta niin kauan kuin jokaisesta yrityksestä jää käteen edes jotain tarinan edistymisen tai jonkinlaisten pysyvästi käyttöön jäävien oppien muodossa, ei samoille vihollisille kuoleminen haittaa.

Parhaiten roguelikeille tyypillisen toiston, haastavuuden, liikkeiden suorittamisen hauskuuden ja tarinankerronnan yhdistämisessä on viime vuosina onnistunut Supergiant Games, jonka vuonna 2020 valmistunutta Hadesta pidetään genren suurena mittatikkuna ja monien indiestudioiden innoittajana. Erityisen vaikuttavaa Supergiantin menestyspeleissä on se, ettei niiden takana ole isojen julkaisijoiden almuja, eivätkä ne perustu valmiiksi tunnettuihin sarjoihin tai muihin lainalisensseihin. Perinteisesti studion seuraava peli edustaa kuitenkin jonkinlaista jatkumoa edelliselle toiminnallisesti tai graafisesti.

Hades II on vuonna 2009 perustetun yhtiön viides peli ja vasta ensimmäinen suora jatko-osa. Sekin ennakkojulkaistiin ykkösen tavoin ensiksi keskeneräisenä Steamin early access -ohjelman kautta, jossa se pysyi vuoden verran ennen valmiin version virallista Nintendo Switch- ja Switch 2 -julkaisua. Hyvää kuitenkin kannattaa aina odottaa, ja lyhyesti sanottuna Hades II tekee melkein kaiken ykköstä suuremmin ja paremmin.

Ykkösessä seurattiin, kuinka kuoleman jumala Hadeksen poika Zagreus yritti paeta Manalasta. Kakkosessa tavoitteena on taas vallata Tartaruksen valtaistuin takaisin Hadeksen syrjäyttäneeltä ajan titaani Chronokselta, mutta koska Zagreus on jumissa eri aikaulottuvuudessa, toimii pelattavana toivonkipinänä ”Alamaailman noitaprinsessa” Melinoë. Juonellisesti pelit ovat tiiviimmin yhteyksissä toisiinsa vain sivuroolissa olevien Olympoksen jumalien osalta, joita on toki aika iso määrä, mutta koska moniin paluun tekeviin hahmoihin tutustutaan uuden päähenkilön kautta luonnollisesti uudelleen, voi jatko-osan pariin voi hypätä periaatteessa tietämättä mitään aiemmista tapahtumista. Alussa hahmoja esitellään hieman liian tiuhaan tahtiin, joten jonkinlainen pelinsisäinen ensyklopedia olisi hyödyllinen, josta voisi vaikka tarkistaa, mistä Melinoë tuntee samassa tukikohdassa hengailevan Nemesiksen, tai mikä on Apollon ja Artemiksen välinen sukulaissuhde. Kreikan mytologian tunteminenkin toki auttaa.

Pohjimmiltaan Hades II:n pelattavuus on säilynyt melko muuttumattomana ykkösestä. Sekä Tartarus-operaatio että varsin aikaisessa vaiheessa pelattavan määrän tuplaava Olympos-polku jakautuvat neljään tasoon, joista jokainen koostuu noin kymmenestä vihollisia täynnä olevasta huoneesta ja muutamasta kaupasta tai ilmaisesta pysäkistä sivuhahmon luona. Kun huone on tyhjennetty örkeistä ja muista mönkijäisistä, ilmestyy maahan palkinto, joka voi olla rahaa, noitakylässä käytettäviä materiaaleja, lisää elinvoimaa tai taikaenergiaa, sekä tietysti jumalten kykyjä, joilla voi parantaa pelihahmon liikkeitä. Seuraavasta huoneesta löytyvä palkinto ilmoitetaan symbolilla sinne johtavan oviaukon päällä. Jos ovia on vierekkäin useampi, avautuu pelaajalle mahdollisuus pohtia ennakkoon, mihin suuntaan Melinoëta kannattaa sillä reissulla kehittää. Sanattomien symbolien runsaan määrän takia niidenkin merkitysten opettelemisessa menee hetki. Parannuksia voi voittaa myös satunnaisissa väleissä ilmestyvistä lisätehtävistä hyvin suoriutumalla.

Pelaaja voi halutessaan keskittyä vaikkapa vain yhden tai kahden jumalan kykyihin. Esimerkiksi pelkästään Zeuksen ukkosvoimien haaliminen voi olla hyvä idea vahingon aiheuttamisen kannalta, mutta Poseidonin aallot työntävät vastustajia kauemmas, mistä on apua erityisesti ahtaissa paikoissa. Yhteensopivien jumalaparien etuna kiertoon tulee myös harvinaisia yhdistelmä- ja infuusiokykyjä. Toisinaan päätöksentekoa mutkistaa kykylaatikon vieressä näkyvä kääröikoni, joka osoittaa valinnan vievän myös jotain tukikohdassa tapahtuvaa sivujuonta eteenpäin. Näin ollen pelaajalla on syitä valita välillä heikompi ykköstason päivitys legendaarisen voiman sijaan.

Kyvyt valitaan aina kolmesta vaihtoehdosta ja osoitetaan tietylle liikkeelle, ellei voimassa ole ehdotuksien määrää vähentävä kirous. Päivitettävien liikkeiden osalta käytössä on kevyt ja raskas isku, maahan ilmestyvä taikakehä sekä pyrähdys, jota voi kehittää joko paremman väistön tai lisähyökkäyksen suuntaan. Lisäksi Kuun titaanilta saa vielä erillisen voimaloitsun, joka latautuu tappamalla tarpeeksi vihollisia.

Melinoë on kasvanut noitien opissa, mikä heijastuu myös taisteluihin. Hyökkäysnappia pohjassa pitämällä on mahdollista kuluttaa manaa, jolloin hyökkäys voimistuu tai sen kesto pitenee. Tämä on tärkeä taito etenkin silloin, kun taktiikkana on vihollisten räiskiminen kauempaa. Loputtomiin ladattuja iskuja ei voi kuitenkaan käyttää, ellei taikapisteiden automaattiseen palautumiseen investoi muutamaa päivitystä. Aseluokkia on kuusi erilaista, eikä yksikään niistä ei ole suora kopio Zagreuksen varusteista, mutta esimerkiksi kirveellä on avattava päivityspolku, joka viittaa yhteen vain ykkösosassa esiintyvään hahmoon. Asepäivitykset hoidetaan niin onnistuneilta kuin epäonnistuneilta läpipeluuyrityksiltä mukaan kertyneillä materiaaleilla omassa tukikohdassa, ja ne jäävät voimaan pysyvästi.

Muitakin pysyvästi talteen jääviä apuja on. Tärkeimpiä näistä ovat tarot-kortit ja erilaiset amuletit, jotka antavat muun muassa lisäelämiä ja vaikuttavat hieman tuuriin ja vahingon määrään. Eriarvoisia kortteja voi aktivoida maksimissaan 30 pisteen verran ja amulettejakin voi pitää kaulassaan vain yhden kerrallaan, mutta niiden yhteisvaikutus pelin vaikeusasteeseen on huomattava. Kun välineet alkavat olla tapissa, ei yhden Tartarus- tai Olympos-kierroksen suorittamisessa kestä puolta tuntia kauempaa. Mutta voi peliä helpottaa myös välittömästi asetusvalikon kautta, mikäli Hades II:ssa kiinnostaa ainoastaan hahmot ja tarina, eikä esineiden kehittäminen jostain syystä koukuta. Vastavuoroisesti myös vaikeuttaminen onnistuu, mutta se tehdään kytkemällä päälle tukikohtaan rakennettavasta taulusta lisähaasteita, joiden selvittämisestä palkitaan ylimääräisillä materiaaleilla.

Järeimpiä menestymisen tiellä olevia muureja ovat itseoikeutetusti alueiden loppupomot, jotka osaavat kommentoida noitakyläläisten tavoin muun muassa pelaajan varusteita, ja persoonasta riippuen tyypillisesti joko ilkkuvat tai kehuvat edellistä suoritusta. Kohtaamiset tuntuvat yksilöllisiltä, sillä keskustelut ovat napakoita ja ääninäyteltyjä, hahmoilla on uutta sanottavaa melkein jokaisella tapaamisella ja ilmeikkäät kuvapotretit saavat paljon tilaa ruudulla. Vinkitkin jaetaan pääosin suullisesti tylsien tekstilaatikoiden sijaan, mutta kaikki pelaajat eivät siis näe täysin samaa sisältöä ennen Chronoksen lopullista kaatumista. Supergiantin työntekijät ovat puhuneet haastatteluissa avoimesti epälineaarisen kerronnan yksityiskohtien mestaroimisesta, joten voin vain ihmetellä, miksei yksikään toinen samankaltaisia roguelike-pelejä vääntävä studio ole onnistunut siinä samalla tavalla.

Yhteenveto

Hades II on paras pelaamani toimintaroguelike. Vaikeusaste on alussa korkealla, mutta sitä ei pidetä keinotekoisesti liian ylhäällä pitkään, koska jokaiselta epäonnistuneeltakin yritykseltä tarttuu mukaan aineksia, joilla voi joko laajentaa tukikohtaa tai hankkia helpotuksia myöhempiä koitoksia varten. Tarina ei pääty Chronoksen ensimmäiseen kuolemaan, ja kahden eri reitin välillä sukkuloiminen monipuolistaa taikasoppien keittämistä ja aseiden kanssa näpertelyä entisestään.

Satunnaisuutta ja vaihtelua on enemmän taisteluiden ulkopuolella kuin niiden aikana, mutta myöhemmin avautuvat lisähaasteet paikkaavat tätä puutetta osittain. Itse olisin nostanut yllätyskerrointa vielä muutaman pykälän ylemmäs tai poiminut taulun haasteita satunnaisesti osaksi tavallista läpipeluuta, jotta pelissä olisi enemmän uutuudenviehätystä jo alussa. Pääpahikset ovat pelin kuivimpia hahmoja, mutta onneksi tyylikkäästi pukeutuneet noidat ja muutama kahjompi titaani hoitavat läpänheiton erinomaisesti.

Hyvää:
– Kaksi varsin erilaista pelattavaa reittiä
– Pomojen vaihtoehtoiset haasteversiot
– Nenäkäs ja paljon sivupolkuja sisältävä käsikirjoitus
– Jokainen yritys edistää tarinaa tai peliä jollain tavalla
– Musiikillisesti ja taiteellisesti pieni harppaus eteenpäin ykkösosasta

Huonoa:
– Yllättäviä hetkiä voisi tapahtua vielä useammin
– Pääpahikset eivät ole erityisen kiinnostavia