Arvostelussa Fire Emblem Warriors: Three Hopes

Toinen luokka

Muutaman vuoden takainen Fire Emblem: Three Houses näytti kelpaavan vanhoille ja uusille Fire Emblem -faneille niin hyvin, että nuorten ritareiden paluu oli vain ajan kysymys. Fire Emblem Warriors: Three Hopes ei ole suoraa jatkoa strategiapelille, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa tapahtuva tarina, jossa kamerakulma on taisteluissakin pelihahmon takana. Pelaaja hyppää alussa purppuratukkaisen mies- tai naispalkkasoturin saappaisiin, joka on lähellä saada köniinsä Three Housesin päähenkilöltä, jota kutsutaan Warriors-aikajanalla yleisesti Ashen Demoniksi tämän kauhistuttavien voimien vuoksi. Pelihahmo kuitenkin selviää kohtaamisesta hengissä Arval-nimisen henkiolennon avulla, joka asettuu asumaan sankarin pään sisälle Ashen Demonille voimat tuovan Sothis-hahmon tavoin. Jos Switchiltä löytyy Three Housesin tallennustiedosto, ehdottaa peli antagonistille pelaajan aiemmin valitsemaa nimeä. Muussa tapauksessa hahmon voi nimetä kaanonin mukaan Bylethiksi.

Three Hopesin Bylethistä ei koskaan tullut Garreg Mach -sisäoppilaitoksen professoria, vaan hahmo pysyi niin ikään palkkasotilaana elantonsa hankkineen oppi-isänsä huostassa. Sen sijaan teinejä kouluttavaan luostariin päätyy uusi sankari. Tämä aikakausi pikakelataan hyvin nopeasti pelin aloituskappaleissa. Villien opiskeluvuosien sijaan tarinassa keskitytään muutamaa vuotta myöhempään aikaan, jolloin kolmeen valtioon jaetun Fódlanin alueen arvovaltaisimmiksi henkilöiksi ovat nousseet keisarinna Edelgard, kuningas Dimitri ja puhemies Claude, jotka Three Housesin pelaajat muistavat myös Garreg Machin opiskelijakiltojen karismaattisina johtajina. Luonnollisesti myös muut tutut opiskelijatoverit ovat läsnä tarinassa aikuistuneempina versioinaan. Koulupuvut ovat mukana vaihtoehtoisina asuina.

Pelaaja joutuu valitsemaan johtajien kerhoista parhaan heti pelin alussa, ennen varsinaisten sotaleikkien alkamista. Three Housesia pelanneille valinta on helppo, sillä melkein kaikkien hahmojen ideologiat ja luonteenpiirteet säilyvät kutakuinkin muuttumattomina Warriors-pelissä. Strategiapelin ohi hypänneet joutuvat tekemään päätöksen enemmän sokkona, koska hahmoja ei erityisemmin viitsitä pohjustaa. Suosittelen ehdottomasti Three Housesin pelaamista läpi ainakin kertaalleen ennen Three Hopesin käynnistämistä, sillä tuttujen kasvojen luostarivuosiin viitataan toistuvasti enemmän tai vähemmän merkityksellisissä keskusteluissa. Kerrottakoon kuitenkin lyhyesti, että Edelgard änkyröi Warriorsissakin vaikutusvaltaista kirkkoa vastaan, Dimitri suojelee luostaria pohjoisessa, ja Claude yrittää saavuttaa rauhan mantereella omalla tavallaan. Uusi hahmo Arval keskittyy taas poistamaan Ashen Demonin päiväjärjestyksestä.

Ruutuaikaa saavat johtajien ohella Jeraltin ja Shamirin kaltaiset suosikkihahmot ja erityisesti aatelissukujen jäsenet, joista muutamia voi rekrytoida omaan tiimiin vastustajienkin joukoista. WTF-tason valintoja merkittäviin rooleihin ovat Monica, Rodrigue ja Holst, joita hädin tuskin näkyi Three Housesissa. Ymmärrän päätöksen laajentaa tarinaa muutaman tuntemattomamman hahmon kautta, mutta esimerkiksi tutkijaprofessori Hanneman, lupsakka ritari Alois ja kirkkoa palveleva nuori Cyril ovat pudonneet Three Hopesissa pelattavan kastin ulkopuolelle. Odotan edelleen myös Clauden tarinassa suureksi sankariksi kehuttavan Judithin ylennystä pelattavaksi taistelijaksi. Switchin Warriors-pelien historian tuntien tiettyjen hahmojen faneilta yritetään nyhtää lisää rahaa jossain vaiheessa DLC-passilla.

Ensimmäisen Fire Emblem Warriorsin tavoin yksinkertaista hack ’n slash -toimintaa terästetään Three Hopesissakin pienellä taktikointielementillä. Tehtäviä voi valita suorittamaan korkeintaan neljä kapteenia ja neljä tekoälyn kontrolloimaa taustahärvääjää, jotka voi käskyttää myös oppimaan ”reppuselkään” ja tuomaan lisää tehoa hyökkäyksiin. Pelattavaa kapteenia voi vaihtaa lennosta ristiohjaimella, joten tehokkuuden maksimoimiseksi yksiköitä kannattaa komentaa aktiivisesti karttaikkunan kautta eri puolille alati laajenevaa taistelutannerta. Koska jokaisella aseluokalla on ainakin yksi nuolella merkitty heikkous, ei esimerkiksi pelkkien miekkasankareiden suosiminen ole kaikissa tilanteissa kovin järkevää, eikä lentäviä tekoälytovereita kannata lähettää kuolemaan jousiampujista koostuvan prikaatin keskelle. Classic-pelitilassa kuolemat ovat vielä pysyviä. Tarpeeksi varovainen miekkailija voi kyllä kaataa keihästä kantavan komentajankin Normal-vaikeusasteella latautuvien erikoisliikkeiden avulla, mutta ylivoimainen kirvesmies hoitaa saman keikan vain muutamassa sekunnissa.

Useammasta vaiheesta koostuvat tehtävät päättyvät joko kaikkien vihollisten linnoitusten valtaamiseen tai komentajien, isojen hirviöiden tai kolminumeroisen rivisotilasmäärän päihittämiseen. Varsinaisia tarinatehtäviä edeltää aina muutama pakollinen ja vapaaehtoinen fillerikenttä, jollaisen suorittamisesta palkitaan uusilla aseilla, kokemuspisteillä ja oman tukikohdan aktiviteettien ja kauppojen päivitysresursseilla. Sivutehtävät tosin alkavat toistaa itseään jo ensimmäisen pelikerran puolivälissä, kun samat jättiläisliskot alkavat ilmestyä areenalle toisen, kolmannen ja neljännen kerran. Vaikka tiettyjä taistelutantereita hehkutetaan pelissä ikonina kohtaamispaikkoina, en laskisi itse sellaiseksi kuin korkeintaan Garreg Machin luostarin, joka on Three Hopesissa aika tyhjän ja pelkistetyn näköinen.

Tukikohdassa vietetään aikaa lähes yhtä paljon kuin taisteluissakin. Linnoituksen uumenissa kokkaillaan sotilaiden moraalia ja kahdenkeskeisiä suhteita boostaavia ruokia, päivitetään varusteita, opitaan uusia kykyjä ja noustaan korkeammalle tasolle aseluokkapyramidissa. Jokaisella hahmolla on suositeltu polkunsa aina Master-luokkaan asti, mutta mikään ei estä vaihtamasta esimerkiksi Pegasus-ritarista munkkilinjalle. Toisella polulla piipahtaminen on jopa järkevää supersotilasta luodessa, sillä esimerkiksi keihästä kantavat ratsumiehet hyötyvät suuresti tietyistä mustien ja valkoisten maagien kyvyistä.

Tietokone osaa ehdottaa jokaiselle hahmolle jokseenkin optimaalista varuste- ja kykysettiä yhtä nappia painamalla. Vastaavanlaista massa-automaatiota olisin kaivannut myös aseiden korjaamiseen ja päivitysten maksamiseen, sillä yksittäisten ostosten tekeminen on turhan työlästä kojulta toiselle pikamatkustamisesta huolimatta.

Three Hopes on toistaiseksi parhaiten Switchillä pyörivä Warriors-peli. Ruudunpäivitys putoaa alle 30 kuvan voimakkaimpien noitien tulimyrskyjen keskellä ja jaetun ruudun yhteistyöpelissä, mutta tavallisesti satakunta passiivista vihollista silpoutuu kappaleiksi ilman näkyvää nykimistä. Jotain Koei Tecmolla on siis opittu Zelda- ja animelisenssejä kantavista Warriors-peleistä. Erikseen renderöityjä välivideoita on Three Hopesissa vähemmän kuin Hyruleen sijoittuvissa Warriorseissa, mutta Zelda-sivuosien kuvittelisi lyövän Fire Emblemit muutenkin tuotantoarvoillaan. Pelimoottorin avulla toteutettuja, täysin ääninäyteltyjä keskusteluja Three Hopesissa kyllä riittää pääsarjan Fire Emblem -pelien tavoin.

Yhteenveto

Fire Emblem Warriors: Three Hopes on ennen kaikkea Fire Emblem -faneille suunniteltu toimintapeli, mutta ei kovin yllätyksellinen sellainen. Kaikenlaista ylimääräistä näperreltävää ja erilaisia sotamenestykseen vaikuttavia pelimekaanikoita on runsaasti, mutta pelkästään kahta nappia rämpyttämälläkin pärjää jopa liian helposti loppuun asti. Pelin kolme tarinaa pahiksineen muistuttavat turhan paljon jo Three Housesissa nähtyä sisältöä, vaikka soppaa on hämmentämässä muutama uusi hahmo. Vaihtoehtouniversumin sijaan pidempi aikahyppy menneisyyteen tai tulevaisuuteen Three Housesin aikajanalla olisi ollut mielenkiintoisempi konsepti.

Hyvää:
– Hahmojen kehittäminen
– Paljon ääninäyteltyjä keskusteluja
– Teknisesti Switchin vakuuttavin Warriors-peli

Huonoa:
– Alku vaatii Three Houses -tietämystä
– Paljon filleriä kädenlämpöisillä loppuratkaisuilla