Arvostelussa Dread Delusion

Kuka tässä nyt harhailee, sinä vai minä?

Amerikkalainen DreadXP on profiloitunut kauhuteemaisten indiepelien julkaisijana. Jo pari vuotta sitten PC:lle ilmestynyt Dread Delusion on kuitenkin lajityypiltään lähempänä vanhoja avoimen maailman länsimaisia roolipelejä – erityisesti The Elder Scrolls III: Morrowindia. Ja jotta tribuutti olisi tarpeeksi vakavasti otettava, täytyy sekä ulkoasun että joidenkin pelimekaanisten ratkaisujen viitata 2000-luvun alkuun ja vähäpolygonisten PlayStation 1 -pelien aikakauteen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Valtansa kukoistuksessa oleva Emberian keisarikunta katoaa hetkessä maailman sirpaloituessa suuren katastrofin seurauksena. Jäljelle jää asutettavaksi vain taivaalla leijuva, Oneirickin saariksi kutsuttu rykelmä. Pelihahmona toimii nimettömäksi jäävä rikollinen, joka löytää itsenä 400 vuotta onnettomuuden jälkeen vanhoja jumalia jahtaavaan inkvisition vankina. Ainoa tarjottu tie vapauteen on ottaa kiinni Dark Star -palkkasotureiden johtaja Vela Callose, joka uhkaa keikuttaa harhaopeillaan uutta vallan tasapainoa. Tehtävän onnistumiseksi pitää kuitenkin ensin etsiä ja suostutella avuksi suuren kerettiläisen pettäneet neljä entistä uskottua, jotka ovat päätyneet eri puolille leijuvaa maailmaa.

Ensimmäisen luopion löytymisen jälkeen pelaajalle annetaan täysi vapaus päättää, missä järjestyksessä loput porukasta kokoaa. Neljään eri pääalueeseen jaettu maailma ei ole kooltaan huimaava, mutta siitä huolimatta osa alueista, kuten steampunk-henkinen Clockwork Kingdom tuntuu tyhjyyden takia jokseenkin keskeneräiseltä. Linnoissa ja luolissakaan ei yleensä riitä koluttavaa kovin moneksi minuutiksi, mikä syö löytöretkeilyn palkitsevuutta. Tutkimisen iloa nakertaa myös se, että pelin maailma on täynnä ovia ja esteitä, joiden läpi ei päästetä ilman tarvittavan korkeaa tasoa jotain neljästä hahmo-ominaisuudesta, kuten tiirikointitaitoon vaikuttavaa ketteryyttä tai tietämystä, jota on pakko olla salavipujen aktivoimiseksi. Varsinaisia hahmoluokkia ei ole, vaan pelihahmoa päivitellään pisteillä, joita ansaitaan keräämällä maastosta tai tehtävistä palkintona jaettavia kalloja.

Yleensä tasotarkastuksiin perustuvien esteiden tarkoitus on luoda erilaisia polkuja eri tavalla kehitettyjä hahmoja varten, mutta Dread Delusionin kohdalla pitäisi puhua vaihtoehtoisten reittien sijaan keinotekoisista muureista, jotka estävät pelaajaa pääsemästä huoneisiin ja paikkoihin, mikäli pisteitä ei ole sattunut jakamaan tarpeeksi tasaisesti. Loppupuolella olisin joutunut uudelleen kallojahtiin ilman tietämystä nostattavaa hattua, koska etenemisen kannalta pakollinen vipu oli piilotettu sellaisen oven taakse, jonka avaamiseen pelkät puhujanlahjat ja voimat eivät riittäneet.

Hahmo voi kantaa jousien ja taikojen ohella kolmeen teräasetyyppiin jaettavia lyömäaseita, joiden välillä ei ole käytännössä muuta eroa kuin se, että raskaalla miekalla huitaistaan hitaammin ja tehdään enemmän vahinkoa kuin kevyellä tikarilla. Liikevalikoimaan kuuluu vain nopea ja raskas heilautus, ja melkein jokaisen vihollisen päihittää helposti toistamalla yksinkertaista lyönnin ja vetäytymisen kaavaa, koska vihulaisetkin tuppaavat vain käyttämään yhtä ja samaa perusiskua.

Kurkunleikkaajien ja hirviöiden lahtaamisesta annetaan palkinnoksi vain pieniä summia rahaa ja terveysjuomien kaltaisia satunnaisia käyttöesineitä, joten tappaminen tuntuu pitkässä juoksussa melko turhalta. Loppua kohden aloin juosta yhä useammin vihollisten ohi, mikä onnistuu yllättävän helposti, koska viholliset eivät ensinnäkään pysy vikkelän pelihahmon perässä, eivätkä välttämättä edes tajua pelaajan läsnäoloa, ellei tämä kävele aivan näkökentän edessä.

Yksi selkeimmistä Morrowind-vaikutteista on ”nähtävillä” seuraavaan etappiin ohjaavan kompassin tai suuntamerkin puutteena, mutta koska maailma on pieni ja asiat väännetään muutenkin rautalangasta, ei ratkaisu tee seikkailemisesta yhtään mielenkiintoisempaa. Esimerkkinä yhdessä alkupään toimeksiannoista pelaajan pitää löytää kultistien piilopaikka. Sen sijaan, että paikallinen majatalonpitäjä vain vihjaisi yöllisestä kulkijasta, sanookin herra suoraan, että odotapa kuun nousua täällä. Kyseistä hämärätyyppiä ei tarvitse lopulta etsiä ulko-oven edustaa kauempaa, eikä hiippari edes reagoi kiinniottoonsa millään lailla. Vastaavanlainen huono tehtäväsuunnittelu ei suinkaan rajoitu vain kyseiseen missioon. Tietyt valinnat vaikuttavat kertojan esittelemiin loppudioihin, mutta henkilökohtaisesti en innostunut vaihtoehtoisten juonikuvioiden jahtaamisesta.

Dread Delusion ei ole yleisesti ottaen buginen peli, mutta Ikuisten maata tutkiessani satuin eksymään päätehtävään liittyneeseen paikkaan ennen kuin siellä käskettiin käydä virallisesti, ja kyseinen visiitti rikkoi tehtäväsarjan niin, ettei peliä voinut sen seurauksena enää läpäistä. Tallennuksia on vain yksi luotua hahmoa kohden ja ainoastaan hyvin ajoitettu pilvivarmuuskopio onnistui pelastamaan tilanteen.

Näkymättömät latausruudut aiheuttavat ajoittain ärtymystä, koska niiden yllättävä ilmestyminen voi johtaa siihen, että hahmo putoaa vahingossa reunan yli. Kuolemasta ei onneksi rangaista muuten kuin ylimääräisellä juoksumatkalla lähimmältä henkiinherätyspisteeltä takaisin.

Yhteenveto

On kunnianhimoista lähteä rakentamaan aluksi yhden miehen voimin avoimen maailman roolipeliä, mutta kun lopputulos ei ole hauskaa pelattavaa, on tosiasiat tunnustettava. Dread Delusion ei ole täysin kelvoton tapaus, mutta kun ympäristöjen koluamiseen painottuva peli sabotoi aktiivisesti tutkimisen iloa, lopsahtaa motivaatio seikkailuun nopeasti. Ysärin ja 2000-luvun alun ensimmäisen persoonan toimintaroolipelien ystävät voivat löytää Dread Delusionista jotain iloa sopivalla hinnalla, mutta omaa nostalgiahermoani tämän vankipolon matka ei kutitellut.

Hyvää:
– Mukavan ketterä pelihahmo

Huonoa:
– Hitaat hissit ovat huonoin mahdollinen idea paikasta toiseen siirtymiseen
– Taisteleminen tuntuu turhalta ja on taktisesti liian yksinkertaista