Arvostelussa Daemon X Machina

Pudonneen kuun tuolla puolen

Sotimista kuvataan eri tavoilla maailman eri kolkissa. Siinä missä länsimaissa olemme tottuneet näkemään viihteessä hikisiä, lihaksikkaita ja hampaisiin asti aseistettuja vääpelikörmyjä, on Japanissa yleisempää asettaa selvästi hintelämmät sankarit robottiasujen sisään. Lännessä japanilaisista robottiräiskinnöistä tunnetuin lienee Konamin Zone of the Enders, mutta ison budjetin mecharymistelyjä ei ilmesty enää joka kuukausi. Vuonna 2018 Nintendo esitteli E3-tilaisuudessaan Marvelous-yhtiön Daemon X Machina ‑nimisen mecharäiskinnän. Hieman odotettua pidemmän kehitysajan myötä Switch-yksinoikeus julkaistiin keskellä syksyn pelikavalkadia, josta ei ole helppoa erottua edukseen. Mutta onko Marvelousin uutukainen yksi loppuvuoden väriläiskistä?

Lähtökohdat ovat ainakin hyvät. Taustajoukoista löytyy genren parissa pitkään vaikuttanut tuottaja Kenichiro Tsukuada, robottien ulkonäön suunnittelusta vastaa Shо̄ji Kawamori, ja pelin monet hahmot on piirtänyt Fire Emblemin parissakin toiminut Yūsuke Kozaki. Porukan yhteistyö toimii, sillä sarjakuvamaisessa taidetyylissä ja hahmojen ulkoasuissa ei ole oikeastaan mitään moitittavaa. Audiopuolelle sen sijaan on haettu apua Bandai Namcon musiikkipiireistä, joskin perinteisten orkesterisinfonioiden sijaan taustalla rämisee raskas rock ja hevi. En ole itse ”päänaukomishevin” suurin ystävä, mutta pelin taustalla kaikkeen räiskeen vaimentamana sekin menettelee.

Pään aukomisesta puheen ollen, Daemon X Machinan lukuisat hahmot puhua papattavat lähes taukoamatta. Pelaajan luoma päähenkilö on mykkä muutamia murahduksia ja huudahduksia lukuun ottamatta, mutta tehtäviä edeltävissä käskynjaoissa käydään välillä pitkiä keskusteluja. Etenkin pelin alussa uusia hahmoja vilisee ruudulla enemmän kuin sademetsissä villieläimiä, eikä kaikkien nimistä oikein pysy Erkkikään kärryillä. Asiaa ei helpota sekään, että välillä hahmot taistelevat omalla puolella, välillä taas vastustajan joukoissa tehtävän mukaan. Onneksi sentään englanninkielinen ääninäyttely on hoidettu mallikkaasti.

Miksi pelihahmot sitten sotivat toisiaan vastaan jättimäisillä roboteilla? No, Kuusta on pudonnut palasia, joiden mukana Maahan on tuotu uusi energiamuoto, joka myös valitettavasti tuhoaa ympäriltään kaiken orgaanisen. Samalla koneiden keinoälyt ovat nousseet luojiaan vastaan kuin perinteikkäässä tieteisfiktiossa konsanaan. Pelaajan hahmo, lempinimeltään Rookie, astuu mukaan tässä vaiheessa.

Rookie saa alussa käyttöönsä yksinkertaisen mechan, jollaisia tässä pelissä kutsutaan Arsenaaleiksi. Aseita, varusteita ja osia Arsenaaliin voi ostaa kaupasta, mutta tärkein tapa niiden keräämiseen on tuhota tehtävissä vastaan tulevia toisia Arsenaaleja ja kerätä niiden jäämistöstä kertakäyttöistä tavaraa. Pienellä tuurilla vastaan tulee uusia, entisiä ehompia osia, joilla voidaan tehdä omasta robotista entistä tehokkaampi alati voimistuvia vihollisia vastaan.

Peli etenee tehtäväpohjaisesti, ja tehtävät luonnollisesti vaikeutuvat marginaalisesti tarinan edetessä. Tarinatehtävien lisäksi tarjolla on vapaaehtoisia sivukeikkoja, joita suorittamalla on mahdollista ansaita palkintorahaa ja uusia osia Arsenaaliin. Tarinatehtävät eivät ole kuitenkaan perusvaikeustasolla edes tällaiselle genren peleihin tottumattomalle moukalle hankalia, joten vapaaehtoisten tehtävien suorittaminen riippuu pitkälti omasta innostuksen tasosta. Vasta aivan lopussa on tarvetta pureutua tarkemmin erilaisiin ohjelmiin ja hahmonkehitykseen, koska viimeiset kolme tehtävää ovat selvästi hankalampia kuin aiemmat koitokset.

Yksinpelikampanjassa vierähtää ensikertalaisella noin 25–30 tuntia, joka on varsin sopiva määrä tällaiselle tapaukselle. Tehtäviä voi suorittaa myös moninpelitilassa kaverin kanssa paikallisesti tai verkon välityksellä. Lokakuun päivityksessä peliin lisättiin myös kilpailullinen moninpelitila sitä janoaville. Peliseuran puutteen vuoksi omat kokemukseni rajoittuivat lähes yksinomaan soolotehtäviin, jotka ovat valitettavasti melko yksipuolista puunattavaa. Alussa pieni toisto ei haittaa, koska tehtävät ovat lyhyitä. Myöhemmin vastaan tulee miehitettyjä Arsenaaleja, yksi tai useampia kerralla. Tällöin tehtävistä tulee pitkävetistä grindaamista, jolloin pelaajan täytyy vuorotella vihollisen tuhoamisen, harhauttamisen ja Arsenaalin parantamisen välillä. Kaikkein hektisimmissä taisteluissa kaavan seuraaminen on mielenkiintoista, mutta muutoin se on puuduttavaa. Onneksi pientä vaihtelua tarjoavat jättiläispomot, joita vastaan tarvitaan aivan toisenlaista strategiaa.

Pelin kehitystä pitempään seuranneet saattavat muistaa alkuvuodesta 2019 julkaistun ensimmäisen demon. Kyseisen version ruudunpäivitys oli yksi merkittävimpiä kritiikin kohteita pelaajien palauteviesteissä. Toki monia muitakin pieniä korjauksia taistelujen tiimellyksen helpottamiseksi on tehty, mutta onneksi myös ruudunpäivitys on melko vakaata. Vaikka ruudulla saattaa olla kerrallaan useita Arsenaaleja ja isoja pomoja, on ruudunpäivitys lähes koko ajan tasainen 30 ruutua sekunnissa.

Yhteenveto

Daemon X Machina on melko onnistunut tekele, jolla on genrensä edustajaksi korkeat tuotantoarvot, mutta pelilliset saavutukset ovat melko köykäiset. Vaikeustasoltaan vaihtelevat tehtävät sisältävät pelillisesti vähänlaisesti vaihtelua varsinkin pelin loppupuolella, jolloin tärkeimmät mekaniikat alkavat jo olla hallussa. Tällöin käteen ei jää kuin sekalainen sakki samanlaisia tehtäviä, jotka eivät tarjoile juuri mitään uutta. Odotin yhteistyön Nintendon kanssa poikivan monipuolisemman kokonaisuuden.

Hyvää:
– Laadukkaasti suunnitellut robotit
– Vakuuttavat ääninäyttelijät
– Alkupuoli mukavaa pelattavaa

Huonoa:
– Loppu toistaa itseään
– Liikaa uusia hahmoja liian nopeassa tahdissa
– Yksipuolinen musiikki