Arvostelussa Cuphead

Kupit kaakkoon

Pelien vaikeusaste on asia, josta puhutaan jatkuvasti alan kehittyessä ja muuttuessa. Ninja Gaidenit, Dark Soulsit ja monet muut esiintyvät usein pelaajien puheissa ”mahdottomina peleinä” tai ”pelimasokismin huippuina”, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa pelaajalle tämän taidottomuus epäreilulla tavalla. Studio MDHR:n Cuphead on yksi vaikeustasokäyrän yläpäästä löytyvistä peleistä, ja Microsoft-rahoitteisen alkuperäisen julkaisunsa aikoihin se nostatti uniikin ulkoasunsa lisäksi keskustelua siitä, kuinka hyviä peliarvostelijoiden pitää olla. Jääkö peli läpäisemättä, ja mikä oikein tekee Cupheadista niin vaikean kuin puhutaan?

Pelin alussa protagonistit Kuppipää ja Mukimies eksyvät Noppakuninkaan hallitsemaan kasinoon ja menettävät uhkapelaamalla sielunsa itselleen Paholaiselle. Sankarit eivät kuitenkaan joudu helvetin kurimukseen vaan päätyvät keräämään muiden epäonnisten velallisten sieluja korvaukseksi omasta vapaudestaan. Yksinkertainen mutta toimiva tarina antaa pelaajalle syyn pistää Inkwellin saariston asukkaita pakettiin, ja Switch-versiossa tarinaa kerrotaan ja selvennetään lisää uusilla välivideoilla.

Cupheadin poikkeuksellinen audiovisuaalinen tyyli nousee heti esiin. Koko peli on animoitu käsin 1930-luvun piirrettyjen mukaan, ja lisäksi kuvan päällä on vielä nostalginen elokuvafiltteri. Animaatioista tuttuja vauhtiviivoja, kirjoitettuja äänitehosteita ja ylilyövää ilmaisua käytetään ansiokkaasti luomaan pelimaailmalle uniikkia ja paikoin häiriintynyttä ilmettä. Rivivihollisten ja muotoaan muuttavien pomovihollisten suunnittelussa on käytetty luovuutta vaikka millä mitalla, eikä ideoita kierrätetä lainkaan. Pomovastusten muodonmuutokset ja designit ovat ällistyttäviä, ja yllätyksiä riittää pelin loppuun saakka. Missä muussa pelissä vastaan asettuisivat esimerkiksi psykoottinen porkkana, helvetin liekeissä palava tupakantumppi tai karuselliksi muuttuva klovni? Tyyli kruunataan ragtime-, jazz- ja swing-tyylisillä kappaleilla, jotka korostavat kenttien ja pomovastusten identiteettejä ja toimivat myös erinomaisesti itsenäisinä teoksina.

Cupheadin ansiot eivät rajoitu vain audiovisuaaliselle puolelle, vaan kauniin ulkoasun alla on myös hyvä peli. Pelaajan tehtävänä on kerätä pomovastustajien sieluja ja edetä kolmen saaren poikki matkalla Paholaisen kasinolle. Pelkkien pomovastusten lisäksi joukossa on myös perinteisempää tasoloikkaa tarjoilevia run ’n’ gun ‑kenttiä, joista keräiltävillä kolikoilla avataan uusia kykyjä, aseita sekä mausoleumeja, joista pelaaja saa voimakkaita superkykyjä. Kenttien välillä kuljeskellaan kolmesta erilaisesta saaresta koostuvalla maailmankartalla, joka on täynnä salaisuuksia ja sivuhahmoja, jotka haastavat muun muassa etsimään ympäri karttaa piiloutuneita kavereita ja yrittämään kenttiä uudelleen parempien arvosanojen perässä. Sivutehtävien suorittamisesta palkitaan muun muassa kolikoilla ja musiikkiesityksillä.

Varsinainen pelattavuus on todella tiukkaa ja haastavaa. Kuppipään aseena toimii sormipyssy, jolla vastustajia niitetään pikkuhiljaa hyökkäyksiä väistellen. Pelihahmo osaa myös hyppiä sekä pyrähtää lyhyesti ilmassa, ja pinkkien objektien kohdalla hyppynappia voi painaa uudelleen, jolloin mukimies hyppää toisen kerran ja tuhoaa samalla väistetyn ammuksen tai vihollisen. Matkan varrella alkuperäinen hernepyssy vaihtuu tehokkaampaan tuliluikkuun, ja eri pomoihin kannattaakin kokeilla esimerkiksi kohteeseen hakeutuvia tai bumerangin lailla toimivia ammuksia. Superhyökkäyksien ja kykyjenkin vaihtelu kannattaa. Hyödyllisiä erikoisvoimia ovat erityisesti lisäelämät ja pyrähdyksen aikana voimassa oleva kuolemattomuus. Koko pelin voi halutessaan kokea kaverin kanssa, jolloin kuolleen kaverin voi herättää henkiin käyttämällä parry-liikettä tämän haamuun. Pomovastukset saavat toisen pelaajan ollessa mukana lisää energiaa, mutta kaverin kanssa kiroilu on aina hauskempaa.

Varsinainen pelikokemus on todella toimiva. Taisteluissa on pakko olla koko ajan valppaana ja opetella pomojen hyökkäyskuviot, ja peli nojaakin paljon yritykseen ja erehdykseen. Kontrollit ovat toimivia, eikä virheistä voi syyttää kuin itseään. Hyökkäyskuviot ovat selviä, mutta monet iskut ovat vaikeita väistettäviä ensimmäisellä kerralla, eikä kolmella elämäpisteellä pötkitä pitkälle. Muotoaan muuttavat hurjimukset kaatuvat homman toimiessa parissa minuutissa, mutta ei kannata yllättyä, vaikka pelikello näyttäisi lopussa 20 tuntia ja lähes tuhatta kuolemaa. Tuskastumista lievittää tai pahentaa kuoleman koittaessa näyttöön iskeytyvä jana, joka näyttää pomon jäljelle jääneen kestävyyden ja kohdat, joissa muodonmuutos tapahtuu. Pomovastus pilkkaa myös pelaajaa lyhyellä repliikillä, mikä pakottaa vetämään vielä sen kuuluisan ”viimeisen yrityksen”.

Paljon puhetta aiheuttanut vaikeustaso saattaa asettaa monille pelaajille ison kynnyksen nousta Cupheadin kyytiin. Kaikesta on kuitenkin mahdollista selvitä sitkeällä yrittämisellä sekä kolikoilla ostetuilla päivityksillä. Sielujaan puolustavat Inkwellin asukit tuntuvat ehkä aluksi epäreiluilta, mutta ne noudattavat orjallisesti tiettyjä kaavoja ja antavat selkeitä merkkejä liikkeistään. Pomovastuksilla on kaksi vaikeusastetta, regular ja simple, ja vaikeustaso valitaan aina ennen taistelua. Simple-muodossa pomovastukset ovat helpompia, mutta koko pelin läpäisyä varten kentät on läpäistävä regular-tilassa. Todellisille masokisteille aukeaa pelin läpäisyn jälkeen expert-vaihtoehto.

Switch-porttaus on tehty kaiken kaikkiaan todella mallikkaasti. 3,3 gigatavuun puristettu peli vastaa pääosin PC- ja Xbox-versioita ja pyörii sulavasti niin käsikonsoli- kuin TV-tilassa. Ruudunpäivitys pysyi tasaisena koko läpipeluun ajan, ja kuoleman jälkeen uusi yritys alkaa miltei heti nappia painettaessa. Latausaikojen suhteen Switch on huomattavasti hitaampi muihin alustoihin verrattuna, mutta se ei haittaa olennaisesti pelikokemusta yhtä loppupään laajempaa pomokokonaisuutta lukuun ottamatta.

Yhteenveto

Cupheadilla on kaunis ulkokuori, jonka alla piilee myös timanttisen toimiva ja persoonallinen peli. Haastetta ja pelattavaa riittää useiksi tunneiksi, ja täydellinen läpäisy vaatii runsaasti pelitaitoja sekä teräksisiä hermoja. Vaikka vaikeusaste perustuu yritykseen ja erehdykseen, on pomosuunnittelu pääosin reilua ja haaste rehellistä. Latausaikoja lukuun ottamatta tekninen toteutus on loistokasta, ja pomojen kanssa voikin rauhassa kiroilla myös esimerkiksi bussimatkalla jakaen pelaamisen ilosanomaa kanssamatkustajille.

Hyvää:
– Musiikki ja ulkoasu
– Timanttinen pelattavuus
– Omaperäisyys
– Vaikeusaste

Huonoa:
– Pitkät latausajat