Arvostelussa Bravely Default II

Rohkeasti tavanomainen

Jrpg on kirjainyhdistelmä, joka on likimain yhtä vanha kuin moderni videopelaaminen. Dragon Quest ja Final Fantasy ovat tämän hienon lajityypin pioneereja, mutta ei genren fanien tarvitse suinkaan tukeutua ainoastaan muutamaan klassikkosarjaan. 2010-luvulla syntyneitä japaniropeja edustaa jollain ilveellä Nintendon 3rd party -yksinoikeudeksi päätynyt Bravely-sarja, joka on nimestään huolimatta päässyt jo kolmanteen osaansa. 3DS:llä taipaleensa aloittanut Square Enixin roolipeli-IP edustaa sitä genren perinteisempää puolta vuoropohjaisine taisteluineen ja hahmonkehityssysteemeineen. Onko sarjan ensimmäinen kotikonsoliesiintyminen Switchillä täysi katastrofi vai saako neljän vuoden kunnioitettavaan ikään päässyt hybridikonsoli jälleen uuden laadukkaan yksinoikeussulan hattuunsa?

Bravely Default II ei häpeile perinteikkyydellään. Lauma piikkitukkaisia nuorikkoja, pakollinen prinsessa ja ylimielisyydellään sekä hölmöydellään ihastuttava vahvempi mieshahmo joutuvat parin kommelluksen seurauksena osaksi isompaa maailmanpelastusoperaatiota, joka on yhtä täynnä juonenkäänteitä kuin yksi tuotantokaudellinen saippuasarjaa konsanaan. Matkan varrella kohdataan mielenkiintoisia sivuhahmoja, ja edetään sitä vuosikymmenten ajan tutuksi tullutta ”kaupunki-luolasto-kaupunki-luolasto”-kaavaa. Pelaajan valitsemaa nimeä totteleva päähahmo sentään puhuu, joten ihan täysin ei kopioida 90-luvun japanilaisroolipelien kulta-aikoja. Tämä perinteisiin nojaaminen on kuitenkin pelisarjan eräänlainen tavaramerkki, joten sinänsä tämä kaikki nostalgissävytteinen jrpg-pelien kultakauteen haikaileminen ei yllätä. Pelin tarina ei ole mikään monikerroksinen filosofinen pohdinta elämää suuremmista asioista, vaan ihan genren alkuaikoihin päin kumartava rehti seikkailu, joka kuitenkin tiputtelee aika ajoin pelaajan eteen hieman syvällisempiäkin teemoja.

Bravely-sarja on yrittänyt erottautua joukosta jo aiemmin erikoisella taistelusysteemillään, joka on läsnä uusimmassakin osassa. Pelaaja pystyy taisteluiden aikana valitsemaan yksittäisten hyökkäyksien ja esineiden käyttämisen ohella puolustavan Default-komennon, joka antaa säästöön yhden ylimääräisen Brave-komennon. Brave-komentoja voi käyttää yhdellä vuorolla maksimissaan neljä kappaletta, ja yksi Brave-liike voi olla mikä tahansa toiminto Default pois lukien. Yksi tapa maksimaalisen vahingon aiheuttamiseen on siis käyttää neljä säilöttyä hyökkäystä yhtä aikaa. Systeemin kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana, sillä silmittömästi Brave-komentoa spämmäämällä joutuvat hahmot odottelemaan usean vuoron ajan, jonka aikana luonnollisesti vihulaiset eivät taatusti anna armoa. Neljän hahmon välinen vuorojen säästely ja tuhlailu on edelleen hienon taktinen elementti, joka korostuu etenkin pelin loppua kohden aina vaan haastavimmiksi muuttuvissa pomotaisteluissa.

Taktisen vivahteen pelissä etenemiseen tuo myös pelin hahmonkehitysjärjestelmä, joka nojaa Final Fantasy -sarjassa jo vuosikymmeniä sitten esitettyyn ammattimekaniikkaan. Pelaaja valitsee siis hahmoilleen erilaisista rooleista itselleen mieluisan kombinaation, ja hahmot käyttävät vain tämän valitun roolin sallimia komentoja taisteluissa. Valittavana on muun muassa jokapaikanhöylä, joka hallitsee miekat ja omaa erikoisliikkeinään ihan kivoja perusiskuja. Rosvo osaa varastella vihollisilta tavaraa, eläintenkesyttäjä saa pelin rivivihollisia puolelleen auttamaan taisteluissa, perinteiset mustan ja valkoisen magian mestarit sekä villimies, jonka perusiskutkin saavat vihollisparat itkemään. Kun pesti on valittu, tienaa ammattimies taisteluista omaa kokemuspistesaalistaan, ja taitojen kehittyessä saa hahmo haltuunsa enemmän erilaisia iskuja, jotka on sidottu valittuun ammattiin. On sanomattakin selvää, että roolikikkailu mahdollista mitä monipuolisemmat kokoonpanot ja pelitavat. On täysin omaa hölmöyttä muodostaa nelikko, jossa ei ole yhtään valkoista magiaa osaavaa hahmoa mukana parantelemassa osumaa ottaneiden haavoja, mutta myöskään täysin parantajalinjallakaan ei pelissä pitkälle pötkitä. Rooleja voi vaihtaa lennosta, joten jos pelissä törmää vaikkapa ylitsepääsemättömän vaikeaan pomotaisteluun, ei muuta kuin kokeilemaan erilaisia joukkueyhdistelmiä.

Taistelusysteemi ei ole ainoa sarjan omaksi jutuksi muodostunut asia. Bravely Default II:n kaupungit ovat aikaisempien pelien kaltaisia, komeasti piirrettyjä kulisseja erikseen mallinnettujen elementtien sijaan. Isolla ruudulla nämä hienot kaupunkikuvaelmat pääsevät jopa vielä paremmin oikeuksiinsa kuin 3DS:llä, jolla 3D-efekti loi hienon syvyysvaikutelman näihin massiivisiin rakennelmiin. Valitettavasti kaupunkien graafinen ilme on ainoa isompaa kehumista ansaitseva visuaalinen elementti. Monet muut ympäristöt ovat huonolla tavalla kuin suoraan 3DS-osista napattuja, eikä taisteluissakaan oteta puoliakaana irti Switchin tehoista muutamaa erikoisliikettä lukuun ottamatta. Graafisen ilmeen epätasaisuus näkyy myös itse hahmoissa, kun joissain kohdissa pelihahmojen sahalaidat puskevat ruudusta läpi kuin jenkkifutishyökkääjä puolustuslinjasta. Käsikonsolitilassa pelatessa ongelma hieman pienenee, mutta silti joissain kohdissa on edelleen nähtävissä aika rajujakin graafisia ohilaukauksia. Silloin kun sankarit näyttävät itseltään ilman teräviä pikselikulmia, on hahmoissa hauskan nukketeatterimaista näköä, etenkin kun keskustelut käydään nopeasti kasaan piirretyn kulissin edessä. Hauska detalji, joka antaa pelille charmia graafisen ilmeen ollessa muuten kovin vaisu.

Musiikkipuoli on keskimääräistä parempaa genren lainalaisuuksia tottelevaa kamaa. Herkemmistä pianopimputuksista siirrytään sulavasti jylhiin fanfaareihin sekä mystisempiin tilutteluihin. Useimmiten taustalla soiva taistelumusiikki ei onnistu ärsyttämään, mikä on aina tärkeä seikka tämänkaltaisissa peleissä. Hahmojen ääninäyttely heittelee laidasta laitaan aina surkeasta erinomaiseen, ja olikin hauska huomata pelin aikana, miten moni ääni oli suoraan tuttu muutama päivä ennen Bravely Default II:n julkaisua ilmestyneeltä Project Triangle Strategyn demon puolelta. Square Enixillä on selvästi hyvät välit etenkin Brittein saarten suunnalla olevien ääninäyttelijöiden suuntaan.

Bravely Default II ei suinkaan ole pelkkä monotoninen läpijuoksu, vaan mukana on aimo annos ylimääräistä tehtävää. NPC-hahmojen antamia nakkihommia voi kysellä maailman jokaisesta kolkasta, mutta ne ovat liian usein ärsyttäviä vaihtokauppatehtäviä, joissa juoksennellaan pahimmillaan useita kertoja kahden kaupungin välillä, kahden isännän esineitä vaihdellen. Sivutehtävistä saatavat palkinnot onneksi näkyvät jo tehtävänannossa, joten kannattaa keskittyä vain sellaisiin tehtävänantoihin, joiden suorituspalkkio on kaiken mahdollisen vaivan arvoista. Parasta sivutekemistä on pelistä löytyvä B’n’D-korttipeli. Jokainen kahdeksatta ja yhdeksättä Final Fantasy -peliä pelannut tietää, että hyvä ja koukuttava korttipeli voi parhaimmillaan tuoda kymmeniä hauskoja lisätunteja peliin, ja B’n’D kyllä onnistuu tässä toden teolla. Pelimaailmasta löytyvien hahmojen kanssa voi milloin tahansa pelailla erän tai toisenkin niin henkilökohtaista rankingia kasvattavien korttipelikokemuspisteiden, kuin oman pakan parantamisen toivossa. Huippukortteja pitävät hallussaan parhaiten rankatut pelaajat, joten ei muuta kuin haastamaan. Aivan kuin ne kaikki parhaat korttipelit oikeankin elämän puolella, on myös B’n’D helppo oppia, mutta vaikea hallita.

Yhteenveto

Square Enixillä tiedetään edelleen, miten roolipeli tehdään. Bravely Default II ei yritä olla mikään genren uusi mittatikku, vaan se tarjoaa pelaajalle lähinnä perinteikkään ja nautinnollisen kokemuksen, jossa pelitunteja riittää varmasti kattamaan pelin täyden hinnan. Audiovisuaalisella puolella on aika paljonkin parannettavaa, mutta peli ei suinkaan ole niiltä osin mikään aivan täysi fiasko. Runsas sivutekeminen yhdistettynä mukavan sympaattiseen jrpg-tarinaan mielenkiintoisilla hahmoilla höystettynä on kaava, joka nostaa Bravely Default II:n reippaasti plussan puolelle. Jos satut pitämään vanhemman koulukunnan japanilaisroolipeleistä, eikä graafisen karkin määrällä ole väliä, laita suosiolla arvosanaan yksi tähti lisää.

Hyvää:
– Taistelusysteemi on edelleen nerokas
– Kaikessa perinteisyydessään sympaattinen
– Paras videopelin sisäinen korttipeli sitten Gwentin

Huonoa:
– Graafiset yskähtelyt siellä sun täällä
– Ääninäyttelyn taso heilahtelee laidasta laitaan